Te, kenellä avoimet ja läheiset (teini/aikuiset) lapsiin, kasvatusneuvonne?

ja meillä on aina ollut erittäin läheiset välit. Tyttö on aina jutellut mulle asioistaan, välillä vähän liikaan :)

Kelpaan kaveriksi elokuviin ja shoppailemaan. Kotona jutellaan ja katsotaan yhdessä leffoja.

En tiedä, miten tässä näin kävi, mutta luulen, että se on auttanut, että olen ollut aina läsnä. Eli kuunnellut, jos tyttö on tarvinnut kuuntelijaa. Ollaan myös touhuttu paljon yhdessä pienestä pitäen.

Tyttö on erittäin temperamenttinen ja se kyllä näkyy ja kuuluu, kun neidillä on paha hetki. Mutta silti, tärkeitä ollaan toisillemme.



Toiseksi vanhin, poika, on nyt 15v ja ihan hyvät ja läheiset välit on senkin kanssa. Mutta ei ihan niin läheiset, kun tämän tytön.



Kaks muuta lasta on vielä pienempiä, joten niistä en osaa vielä sanoa, miten niiden kanssa tulee käymään.

Kaikkia tunteita saa näyttää eikä niitä tarvitse hävetä. Älä kiristä tunteilla, älä ole marttyyri, älä vertaa, älä arvostele lasta vaan hänen käytöstään.



Noilla on menty.

minkäänlaisia neuvoja, sillä jokainen lapsi on yksilö. Mutta omalla kohdallani on toiminut se, että olen kuunnellut, ollut LÄSNÄ ihan oikeasti (olen siis ollut kotona koko lasteni iän...vanhin nyt 14.v.) ohjeistanut..mutta antanut itse tehdä päätöksiä, jos asia on ollut sellainen, johon olen katsonut lapseni kykenevän itse päättämään. Ollut aina saatavilla, jos lapsella on ollut hätä.



Ja kun olen katsonut nyt samanikäisiä teinejä ja heidän vanhempia...he ovat ihan hukassa lastensa kanssa. On juopottelua, liian myöhään ulkona hillumista, kouluvaikeuksia, väärissä porukoissa pyörimistä, vanhemmat haluavat näissä perheissä olla lastensa kavereita..en minä halua olla lapseni kaveri, olen siihen aivan liian vanha...vaan haluan olla se VANHEMPI. Olenkin aina kysynyt tällaiselta vanhemmalta, että hyväksyisikö se jonkun toisen sellaisen kaverin lapselleen, joka olisi sitä 25-30vuotta vanhempi? Sitä ovat sitten jääneet miettimään..Nämä vanhemmat ovat ikävä kyllä niitä, jotka ovat sitä omaa uraansa luoneita..

oli vasta vauva ja olin hänen kanssaan sairaalassa. Yksi sairaanhoitaja kertoi teini-ikäisestään, joka kuulosti minusta ihmelapselta.



Kuinka ollakaan, oma 16v on nyt ihan samanlainen. Ei ole kiinnostunut hölmöilemisestä, ei ole koskaan ollut. Harrastaa partiota ja musiikkia, lukee, viihtyy kotona. On löytänyt pari-kolme samanhenkistä kaveria, joitten kanssa laittelevat soittimiaan, jammailevat porukalla (aina jonkun kotona). Muutaman kerran ovat käyneet kaupungilla leffassa ja vaikka on ollut lupa käydä sen jälkeen vielä vaikka syömässä, ovat tulleet suoraan kotiin.



On aina ollut luokan priimus, aktiivinen monessa toiminnassa (mm. oppilaskunnan hallitus, koulun kansainvälinen toiminta, päihteettömyysprojekti). Muilta olen kuullut (opettajat, kavereiden vanhemmat), että vaikuttaa huomattavasti ikäistään kypsemmältä, on keskustelutaitoinen, asiallinen, erään opettajan sanojen mukaan "ainutlaatuinen tapaus" hänen opettajan urallaan.



Omasta mielestäni meillä on erittäin läheiset välit. Nuori juttelee yhä päivittäin asioistaan eikä ole koskaan puhunut minulle epäkunnioittavasti. Pienempien sisarusten kanssa on välillä kränää mutta yleensä ottaen välit ovat todella hyvät. Olen aina sallinut lapsilleni omat mielipiteet asioista, en tuputa omia ajatuksiani mutta edellytän, että he myös perehtyvät faktoihin ennen kuin päättävät, mitä mieltä ovat.



Annan rehellistä mutta kannustavaa palautetta. Kiitän ja kehun aina kun siihen on aihetta mutta en tyhjän päiten. Kunnioitan lapsen ja nuoren omaa tilaa esim. koputtamalla hänen ovelleen ennen kuin menen huoneeseen (pieniä juttuja mutta niistähän se kokonaisuus koostuu).



Meillä kaksi nuorempaakin, jotka ovat tiettyjen luonne-erojen sävyttämänä samanoloisia. Esim. keskimmäinen on selvästi pidättyväisempi, nuorimmainen supersosiaalinen.



Kasvatustyylini on varmaankin keskimääräistä tiukempi. Hyvät tavat ovat minusta tärkeitä, pienenä opetellaan asiat ja kun ne on opittu, pääseekin jo paljon helpommalla. :)



Hellin paljon, meillä halitaan ja pusitaan. Aina saa tulla viereen, vauvana kaikki ovat nukkuneet perhepedissä. Vaadin ehdotonta rehellisyyttä; sen mukana tulee luottamus ja homma toimii. Jos luottamus menee, alkaakin olla vaikeampaa. Kaiken tämän olen käynyt jokaisen kanssa läpi aikanaan, enää ei tosiaan tarvitse vääntää. Minulla on aina aikaa lapsilleni, en ole uraäiti vaikka aina olen työelämässä ollutkin mukana.



Itselläni ei ole läheistä vanhempisuhdetta, minua ei ole koskaan pidetty hyvänä tai kehuttu lapsena. Minut on kasvatettu pelotellen ja nuivasti. Päätin jo aikanaan, että jos teen omia lapsia, näitä keinoja en omieni kanssa käytä.



Varmasti olisin monet asiat voinut tehdä paremminkin mutta tiedän, että lapseni ovat onnistuneita pakkauksia - ehkä huolimatta siitä, että ovat minun kasvattamiani. ;)

Oho!

Löysin vanhan aloitukseni vajaan kuuden vuoden takaa, kun googletin aihetta.

Asia siis nyt entistä ajankohtaisempi, kun lapsi on nyt jo kohta kahdeksan ja pikkusisaruskin sen jälkeen tullut.

Nyt kysymykseen voisi myös lisätä, että miten sisaruksille, erityisesti tytölle ja pojalle saataisiin muodostumaan sellaiset läheiset välit, että ovat toisilleen tärkeät myös aikuisena.

Itsellä ei näin ole, ennemminkin päinvastoin, ja se vaivaa minua kovasti :(

Kuskasin vuosikaudet harrastukseen useita kertoja viikossa. Matkat kuluivat jutustellen.

Lisäksi meillä oli vuosikausia tapana ennen nukkumaan käyntiä "höpötellä".

Niin, että istuin jonkin aikaa sängyn vieressä.

Yhteisistä aterioista ei myöskään ole tingitty, vaikka niiden aikataulut jääkiekkovuosina olivat erikoiset.

Up

Minä ajattelisin niin, että anna lapsillesi tunne (mieluiten toki aito) että olet heidän puolellaan. Aina heidän puolellaan. Moittiessa lasta minusta tuntuu, että moni unohtaa mitä on olla pieni lapsi ja lataa vain täyslaidallisen, kun itse on väsynyt, töissä pomo kuumottaa niskaan, omat vanhat ongelmat/traumat vaivaa tms. Maristaan lapsille. Nakerretaan heidän perusluottamustaan vanhempiin. Tuo ei ole kiva eikä luotettava tyyppi, vaan minun viholliseni.

t. äitivihaaja

Minulla on hyvä suhde vanhempiini ja aikuistuvasn lapseeni. On vaikea eritellä sen taustalla olevia tekijöitä, sillä minulle tämä on lähinnä itsestään selvyys. Voi olla, että olemme vain onnekkaita, vaikka kaikilla meillä on ollut omat vaikeutemme (äitini kasvoi alkoholistikodissa, minun lapsuudessani aina ei ollut rahaa ruokaan ja sukulaisilta perityjen "muutamavuosisittenmuodikkaiden" vaatteitten takia minä olin aina koulukiusattu, omalla lapsellani on asperger ja adhd) - vaikeudet eivät vain ole vaikuttaneet meidän suhteeseemme.

Joitain tekijöitä on toki havaittavissa. Yksi niistä on tuo että "olemme samalla puolella". Siis että pidämme toisistamme huolta ja olemme toisillemme lojaaleja emmekä koskaan vahigoittaisi toisiamme. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että esim puolusteltaisiin toisen pahantekoa tai annettaisiin lapsen tehdä mitä vaan, vaan sitä, että mahdollisista ongelmista huolimatta tavoitteena on aina itsestään selvästi toisen kannalta paras mahdollinen ratkaisu. Se sisältää tietysti myös oikeudenmukaisen vastuun omista teoista.

Toinen on se, että kaikkia pitää arvostaa täysivaltaisina ihmisinä, ei vain vanhempi-lapsi hierarkian osina tai niinä söpöinä pikkuenkeleinä, jotka tuottavat vanhemmilleen iloa. Kaikkien tarpeet ja tavoitteet pitää myös tunnistaa ja hyväksyä. Aina niitä ei voi eikä ole viisaskaan täyttää, mutta ne pitää silti tunnistaa ja myöntää olemassaoleviksi - ja selittää, miksi niitä ei voi täyttää. Jo lasten kohdalla. Lapsen tarve pitää käsitellä aina, sitä ei saa ignoroida, työntää tuonnemmas tai unohtaa. "Koska minä sanon ei" ei ole peruste.

Kolmas tekijä on ymmärtää itsensä ja sitä kautta muutkin epätäydellisinä mutta tarpeeksi hyvinä ihmisinä. On tärkeää nähdä, että vanhemmat eivät ole eikä heidän tarvitse olla täydellisiä - eivätkä lapsetkaan. Että meillä kaikilla on puutteemme, mutta yritämme parhaamme ja sen enempää ei voi vaatia. Siksi erehdykset annetaan anteeksi eikä niillä tuomita koko vanhempaa tai koko lasta, ei vaikka niitä tulisi uusiakin.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien tarpeet ja tavoitteet pitää myös tunnistaa ja hyväksyä. Aina niitä ei voi eikä ole viisaskaan täyttää, mutta ne pitää silti tunnistaa ja myöntää olemassaoleviksi - ja selittää, miksi niitä ei voi täyttää. Jo lasten kohdalla. Lapsen tarve pitää käsitellä aina, sitä ei saa ignoroida, työntää tuonnemmas tai unohtaa.

Tämä on hyvä. Jos lapsi vaikka haluaisi jonkin fanituotteen, on ihan eri asia sanoa "emme voi hankkia sitä, ikävä kyllä ei ole varaa" tai "tässä kuussa sait asian x, voimme hankkia sen ensi kuussa jos sitten vielä haluat sen" tms, kuin nolata lapsi sanomalla "tuollaiseenko turhuuteen rahasi tuhlaisit, ihan typeriä tuollaiset asiat ja fanitettava julkkiskin on ihan tyhmä".

Omat vanhempani leimasivat kaikki lasten ja nuorten "villitykset" typeriksi, noloiksi ja hävettäviksi asioiksi. Minun on yhä tänäpäivänä hyvin hankala kertoa kenellekään mistä esim. tykkään, kun pelko nolatuksi joutumisesta on niin suuri. Ja arvata saattaa, jaanko minulle tärkeitä asioita vanhemmilleni (haukuttavaksi)...

Lapsella pitää olla tunne, että hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Kannustetaan omien henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan, ei verrata toisiin. Rajoitetaan tekoja, kun sen paikka on, mutta ei niissäkään kohdissa tallata toisen itsetuntoa. Tuomitaan teko, ei lasta. Ollaan kiinnostuneita hänelle tärkeistä asioista. Lisätään pikkuhiljaa vastuuta ikätason mukaan. Osoitetaan luottamusta, mut ei vaadita liikaa itsenäisyyttä.

Sisarussuhteista.. Meillä on puhuttu jo pikkusisruksen odotusvaiheesta asti, miten paljon syntyvä vauva tykkää isosta sisaruksesta. Vauva-aikana jo sanoitettu vauvan puolelta ihastuksia isoon sisarukseen päin. Itsekin puhuttu, miten kivoja noi on jne.

Meillä lapset 16v, 14v ja 9v. Jokainen ihana omalla tavallaa ja omalla tavallaan erityinen. Ikävaiheisiin kuuluvia kuohuntoja on ollut. Esikoinen on superhyvä koulussa sekä lahjakas urheilija, kakkonen ylivertainen sosiaalisissa taidoissa ja mm. oppilaskunnan jäsen, kolmonen kaksikielisessä koulussa ja huumorintajuinen liikkuja. Välit meihin vanhempiin on säilyneet ihanina ja olen jokaisesta hullun ylpeä! Ovat keskenään toisilleen ääreistärkeitä. Sanovat toisilleen usein, että tykkäävät ja käyttävät hellittelynimiä jne.

On kyllä tunne, että on tehty oikeita asioita!

Meillä on tosi läheiset välit vaikka 3/4 lapsista on jo omillaan ja nuorinkin teini pahimmassa  vaiheessa.

En tiedä  miten on onnistuttu mutta soittelemme ja viestittelemme lähes päivittäin kuulumisia, tapaamme sunnuntaiaterialla kerran pari kuukaudessa ja olemme jopa viettäneet lomia koko sakilla. Eikä tämä rajoitu vain omiin lapsiin vaan esim miniän siskon perhe ja muutamat lasten ystävät on ihan omiin verrattavissa, läheisiä ja pidetään yhteyttä.

Olen ollut huono äiti: en ole askarrellut heidän kanssaan kun olivat tarhaikäisiä, inhosin hiekkalaatikolla istuskelua, olen rajoittanut harrastusten määrää ihan itsekkäistä syistä ettei kaikki illat mene kuljetuksiin, ruuista ei keskustella - niitä syödään tai sitten ei (tosin teemme älyttömän hyvää ruokaa:D), haluan aina viimeisen sanan (ärsyttää erityisesti teiniä ihan älyttömästi) ja olen aina oikeassa. Jos jotain koiruuksia tapahtui epäilin aina ensin omia lapsia ja vasta sitten selvitettiin todellinen tilanne.

Silti olen rakastanut heitä ehdoitta ja hyväksynyt aina sellaisina kun ovat. Ja hyväksyn heidän valintansa edelleenkin, kaikesta on keskusteltu avoimesti ja tuomitsematta. Jostain syystä heistä kaikista on kasvanut upeita, ahkeria ja älykkäitä aikuisia - varmaan tuosta nuorimmastakin jonain päivänä;D Varmaan meidän kasvatusmetodi on ollut esimerkki, niin työssä kuin kotonakin. Ja lapset on aina otettu mukaan kaikkeen, oli se sitten omakotitalon rakennusprojekti tai rapujuhlat.

Sisaruksista - itse olen ainokainen mutta kaksi vanhinta (poika ja tyttö) ovat läheikkäin syntyneet. Ja kyllä he tappelivat! Aina jotain nujuutusta ja kisaa keskenään. Ihmettelin sitä joskus ystävälleni ja hän antoi viisaan neuvon: mene väliin vasta kun verta tulee. Näin olen toiminut ja ovat saaneet selvittää kaiken keskenään. Kaikkien 3 aikuisen sisaruksen välillä on tiukka side, esim silloin kun tyttäret on tulleet biletysikään isoveli tarkisti aina yöllä  että ovat päässeet turvallisesti kotiin! Ja nykyään asuvat lähekkäin ja tekevät paljon asioita yhdessä, osa ystävistäkin on yhteisiä.

Pitää osata samaistua lapsen elämäntilanteisiin ja ymmärtää heitä, vaikka ei aina samaa mieltä olekaan. Jos vanhempi jättää lapsen kasvettua päällensä liikaa sen roolin, että olen aikunen ja sinua fiksumpi niin tiet erkanevat. Luottamus ja vilpitön tuki ovat avainsanat, jonka ympärille kaikki muodostuu. Se että on lapselleen kaveri aikuisiässä ja sen kynnyksellä, ei tarkoita sitä että eletään pellossa ja ollaan vapaan kasvatuksen hulttioita. Elämän arvot ja periaatteet pitävät kyllä ihmisen ns.kunnollisena. Tämä ajatus minulle nuorelle aikuiselle tulee, joka haluaa kertoa tärkeimmät asiat ensin isälleen. Koska hän on tärkein.

Kirjoitan 30v lapsen näkökulmasta. Eli minulla todella läheiset välit n. 60v vanhempiini. Avainsanoja ovat olleet huumori, avoimuus, keskustelu, luottamus ja varaukseton rakkaus. Myös ystäväni ja seurustelukumppanini on otettu avosylin vastaan. Olen saanut tehdä omat päätökseni ha minua on tuettu niissä. rajat ja säännöt meillä kuitenkin oli aina.

MInulla kaksi lasta, 20 ja 18 v. Varmaan tossakaan ei ole yhtä ainoaa tapaa luoda suhde, enemmän jokaisen vanhemman jokaiselle lapsen kanssa syntyvä uniikki tapa. Lähtee luonteista, mutta jotkut perusperiaatteet varmaan samat. Tärkeää on sen lapsen kunnioittaminen ihmisenä, oli minkä ikäinen tahansa. Monesti näkee kun vanhemmat käsittelevät lapsiaan kuin omaisuuttaan: määräävät kaiken. Minulla oli tuollainen lapsuus, emme saaneet päättää edes syömämme ruuan määrää, vaan pakkosyötettiin jos äiti piti syömistämme niukkana. Itse tein sitten hyvin eri tyylill, lepsusti, voisi joku sanoa, mutta meillä toimi. Kun tuln töistä lasten kanssa, istuin lattialle ja lapset saivat kiipeillä ja höpötellä omiaan päälläni. Tuon sylittelyhetken jälkeen lähtivät omiin touhuihin ja minä aloin laittamaan ruokaa. Yritin keskittyä lasten juttuihin kun niitä minulle tulivat kertomaan - ja lapset oppivat huomaamaan ja närkästymään jos en kuunnellut kunnolla. Suutuin monta kertaa, ja lapset suuttuvat monta kertaa minulle. Mutta riidat sovittiin ja pyydettiin anteeksi molemmin puolin.

Eipä taida olla täydellistä äitiä tai isää eikä täydellistä lasta, mutta inhimillisyydellä pääsee pitkälle. Meillä on nykyään hirmu hyvät välit. Ja keskustelevasta, "löysän kurin" kasvatuksesta huolimatta lapsista on ihan ihmisiä tullut, tyttö jo yliopistossa, poika lopettelee lukiota, kumpikaan ei rällää, tyttö nyt joskus kapakoissa käy, poika ei polta eikä juo. Itse sain selkään koko lapsuuteni eikä vanhemmille vastaan väitetty.  Ankara kuri aiheutti vastareaktion kun lähdin kotoa, minun lapsilla ei näytä olevan tarvetta, ovat saaneet kiukutella jo kotonaan. Molemmat kertovat vieläkin tärkeät juttunsa minulle, joskus viiveellä, laskevat vähän mitä äiti kestää kuulla ;)

Kiitos kaikille tähän asti vastanneille! :)

Viestejä lukiessa voin todeta, että monia noita metodeja meillä jo noudatetaan, toivottavasti tuottaa tulosta. :)

Vaikka tässä ei tosiaan yhtä ainoaa oikeaa tapaa ole, mutta tämä aihe kiinnostaa ja mietityttää kovasti, ja luen mielelläni vielä lisäkommentteja. :)

Ap