Lue keskustelun säännöt.
Äiti sanoi, että pilasin hänen elämänsä
27.08.2023 |
Oma suhteeni äitiini ei ole ollut koskaan läheinen. Olen joskus kuullut äitini miesystäviltä, että äitini on itkenyt heille ja kertonut heille, että häntä musertaa, etteivät hänen lapsensa (minä ja sisarukset) välitä hänestä.
Syyllistin itseäni lähes koko ikäni siitä, että välimme ovat olleet etäiset ja olen yrittänyt lähes koko elämäni ajan miellyttää äitiäni (esim. kävin koulut, jonne hän käski minun mennä, vaikka en halunnut), jotta saisin hänen hyväksynnän. Olen aina kokenut, että olen äitini silmissä vääränlainen. En koskaan riehunut missään ja näin jälkikäteen mietin, että olisi varmaan ollut parempi, jos olisin ollut uhmakas tytär. Mutta olin hiljainen kaveriton hiirulainen, joka pelästyi aina kun äiti suuttui tai alkoi itkemään. Äitini sai välillä itkukohtauksia kuin tyhjästä ja ei koskaan kertonut, miksi tai koskaan halunnut saada lohtua. Mutta saattoi jälkikäteen itkeä lisää, että eikö kukaan lohduta häntä. Itse en saanut häneltä lohtua, jos itse itkin (esim. kaverittomuutta).
Pahinta oli kun äitini syytti minua elämänsä pilaamisesta. Tämä toteamus on kummitellut siitä asti mielessäni. Olen miettinyt, uskaltaisinko ottaa asian puheeksi, vaikka yli 15 vuotta on kulunut tästä toteamuksesta? Mitä jos äitini ei muista koko asiaa? Miten tämä kannattaa ottaa puheeksi? Silloin kun hän sanoi tämän, että kaikki on minun syytäni, että hänen elämänsä on pilalla, niin sydämeni oikeasti särkyi ja menin aivan sanattomaksi. Itkin iltaisin itseni uneen ja mietin, miten voin tehdä äitini elämästä parempaa kuin tänään. En uskaltanut kyseenalaistaa hänen sanojaan, koska syytin muutenkin itseäni kaikesta ja tuo toteamus vain vahvisti käsitystäni siitä, että niin, niin sen on pakko olla. Olen pilannut kaiken ja olen huono tytär.
Että mitä teen? Näen äitiäni muutaman kerran vuodessa ja aina esitämme, miten tasapainoisia olemme ja kaikki on tosi hyvin. Huonoista asioista ei saa puhua IKINÄ. Kahdesti yrittänyt ja siitä syntyy helvetti. Ja nyt olisi kolmas yritys tulossa, jos otan tämän asian puheeksi... edelleen huomaan, että äitini on kylmä minua kohtaan, vaikka ei enää yhtä kylmä kuin nuoruudessani. Eli siksi mietin, olisiko äitini tullut pehmeämmäksi (hyvällä tavalla) ja ehkä hän suhtautuisi hyvin, jos kertoisin aidot mietteeni hänelle?
Kommentit (9)
Tyttörestäni tuli narkomaani... Lapsoset ei oo aina niin kivoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos äitisi on kuin omani niin älä yritä keskustella. Tai varaudu tähän.
Yritin monet kerrat tuoda esille lapsuuden epäkohtia mutta häntä ei kiinnostanut. Ei ota vastuuta mistään. Ei ole kuulemma tehnyt mitään väärin yms.
Lapsuus oli yhtä huutoa ja katkeria tölväisyjä. Kaikesta päätellen äitini inhosi lapsiaan.
Nykyään hän on ulospäin mitä ihanin ihminen. Mutta minä tyttärenä tiedän minkälainen paholainen hän voi olla.
Tästä syystä hän on alkanut mustamaalaamaan minua muulle suvulle.
Olen jo päässyt asiasta yli mutta eihän äitini käytös ole nykyäänkään normaalia.
Esim kun nuorempi sisareni kuoli 40-vuotiaana niin äitini alkoi puhua kuinka hyvin siskoni raha-asiat olivat. Sama isäni kuoleman kanssa. Äitiäni jännitti että onko hän varakkaampi kuin kuollut isäni. Ja iloitsi kun perunkirjoituksessa selvisi että näin oli.
ÄLÄ ota asiaa esille, siitä tulee vaan enemmän hankaluuksia. Soittele joskus vaikka tai miten haluat. Usein äiti pilaa lapsen elämän, eikä toisinpäin, joten äidillä oli vain joku mielipide. Kokiko äiti itsensä yksinäiseksi tai paitsioon jääneeksi, ainakin sä koit ilmeisesti. Mutta tässä hetkessä eletään nyt, ei menneisyttä. Antaa olla.
Vierailija kirjoitti:
Tyttörestäni tuli narkomaani... Lapsoset ei oo aina niin kivoja.
Se oli varmaan vahinko jos jäi koukkuun. Ehkä olisi halunnut vieroittautua.
Ei lapsi valitse syntymäänsä joten hän ei voi olla syy vanhempansa elämän pilaantumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylmä elämän tosiasia on, että ihmiset ovat hyvin epätäydellisiå. Toinen kylmä tosiasia on, että harvat pystyvät näkemään sitä itsessään tai antamaan sitåä anteeksi läheisilleen. Ja kolmas tosiasia on, että tämä pätee myös sinuun, minuun ja meidän molempien vanhempiin.
Sit kun kasvat aikuiseksi ja kykenet tunnustamaan nämä kolme tosiasiaa, pääset elämässäsi eteenpäin.
Pelottavan tutulta kuulostaa. Jo toisessa sukupolvessa myös on kuultu tuota, että lapset ovat pilanneet vanhempiensa elämän (törkeää asettaa tuo lasten harteille, kun lapsilla ei ollut syntymäänsä mitään sananvaltaa). Yritin muutamaan otteeseen puhua asioista, ja myös oli helvetti irti. Lopetin ja olen käsitellyt asioita itsekseni. En tiedä, onko sinun äitisi "pehmentynyt" iän myötä, mutta omien kokemusteni pohjalta olisi valtavan korkea kynnys suositella ottamaan asiaa enää esille. Ennemmin puhuisin terapeutille, joka voi auttaa korjaamaan äiti-suhteessa syntyneitä vahinkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole sinun tehtäväsi tehdä äidistäsi onnellista. Asia on hänen omalla vastuullaan. Äitisi elää omaa elämäänsä, sinä elät omaasi.
Et välttämättä saa asiallista keskustelua aiheesta äitisi kanssa. Tärkeintä on, että käsittelet asian itse (tai terapeutin kanssa).
Miksi ihmeessä olet tekemisissä hänen kanssaan? Ala hyvä ihminen elämään omaa elämääsi. Mene tarvittaessa vaikka terapiaan käsittelemään tämä äitiasia.