Onko normaalia ajatella, että silmänräpäyksen kuluttua

Turhuuksien turhuus, kaikki on minulle turhaa. Ei ole mitään uutta auringon alla..

ja koin ahdistusta että myös lapset tulisivat kokemaan saman.



En halua tuputtaa, mutta pakko kertoa kun sain samaan "vaivaan" avun, sain sen uskosta :)



Rukoile Taivaan Isää auttamaan sinua tilanteessasi ja näyttämään merkityksen elämään, palauttamaan ilon! Sillä sen Hän tekee!

Olet masentunut ja tarvitset lääkityksen.



Näinhän meille yritetään sanoa. Nyky-yhteiskunta on vinksahtanut aivan väärään suuntaan. Kiire, taloudellinen ahdinko, toisaalta materian tärkeys, raha - ihmisen nuoruus, nopeus ja seksikkyys ovat ainoat arvot. Se, joka ei sopeudu turrutetaan lääkkeillä ja terapialla.



Luulen, että olet terveempi kuin moni muu.

Sulla on eksistentiaalinen kriisi. Selvitä se, nyt on sen aika. Kenties löydät elämäsi tarkoituksen. Mulle se on ollut se, että Jumala on olemassa.

vaikka tottahan se on.



Itse olen töissä vanhainkodissa ja välillä tulee ajatus että mitä väliä minkä väriset verhot ostan, jo vanhainkodissa maataan tasavertaisina sen halpahallin verhojen ostajan kanssa, saati haudassa.



Yleensä tuo ajatus häviää kun suljen työpaikan oven ja aika harvoin ajattelen niin töissäkään.

Turhuuksien turhuus, kaikki on minulle turhaa. Ei ole mitään uutta auringon alla..

Mietin usein, että koskahan makaan itse tuolla. Siellä ollaan samanlaisessa pyjamassa juristit ja pummit, sama hengenhätä kaikilla. Samanlainen tyhjä ruho jää jälkeen, kun kuollaan. Se on kauheaa, miten lyhyt ihmiselämä on ja miten hauras. On pakko uskoa, että sen jälkeen on jotain. Muuten ihmiskunnan suuret unelmat olis niin turhia.Ihmisyys niin naurettava vitsi.

alkoi n. 14 vuotiaana jostain syystä velloa samantyyppiset ajatukset päässä. Ajattelin jatkuvasti, että vuodet vaan vierii, koska äitikin on jo vanha ja kuolee, kohta itsekin istun keinutuolissa pelkät muistot jäljellä. Ja ajattelin, että mikä järki on koulussa, harrastuksissa jne. Niillä täytetään vaan päivät ja tapetaan aikaa siihen asti, kunnes kuolema korjaa. joskus itkin ihan hysteerisesti itseni uneen, kun en löytänyt elämälle mitään järkeä.



Sitten menin rippileirille ja masentavat ajatukset jäivät taka-alalle. Sain jotenkin lohtua sieltä, en osaa oikein eritellä oliko se Jumalasta puhuminen jne lohduttavaa vai mikä. Uskon toki Jumalaan, mutta en ole mitenkään himouskovainen, en käy kirkossa jne. Rukoilen joskus, kun on todella joku surullinen tilanne päällä.



Muutamia vuosia meni ok ja elin kivaa, iloista elämää, jolla tun tui taas olevan tarkoitus. Sitten täytin 25-v ja jostain puskan takaa tuo järkyttävä tunne tuli taas takaisin. Ajattelin, että olen JO 25-v, mitä olen elämässäni saavuttanut. Kohta olen 30-v jne. Olin aika masentunut varmaan n. vuoden, kunnes päätin alkaa rukoilla Jumalaa. Parempi oli kokeilla sitä, kun mikään muukaan ei tuntunut auttavan. Siis nuo tunteet nousivat pintaan yksin ollessani, kavereiden ja miehen kanssa oli aina kivaa, enkä siksi kokenut olevani masennuksesta kärsivä. En halunnut edes harkita lääkkeitä. Jotenkin ajattelin siinä vaiheessa, että en häviäkään mitään, jos pyydän vaan Jumalalta joka ilta, että antaisi minun olla iloinen ja murheeton. Sepä almkoikin tepsiä. En tiedä oliko se Jumalan tekosia vai sitä, että jotenkin "luotin" johonkin korkeampaan, että hän pitäisi murheet loitolla. Ja koska uskalsin luottaa, en enää ajatellut niin paljon synkkiä asioita.



Ajoittain nyt myöhemminkin tulee välillä kylmä hiki, kun tajuan olevani "jo" 32 vuotias :). En rukoile enää iltaisin Jumalaa pitämään masennuksen loitolla, vaan ajattelen ehkä lähinnä niin, että ei minun tarvitse erikseen pyytää, Jumala katsoo perääni, tai enkelit katsovat.



Vielä paremmaksi mieleni on sai se, kun kävin Marja Pennasen (meedio) yleisötilaisuudessa. Se avasi katseeni ja tajusin, että tämä elämä, jota nyt elämme on vain osa isoa kokonaisuutta. Hän sai yhteyden useiden paikallaolleiden edesmenneisiin sukulaisiin, ystäviin jne. Kaikki mitä hän kertoi, piti 100% paikkansa. Se oli uskomaton tilaisuus. Kuolemaa ei tavallaan ole.



Tiedän, että nyt tänne kertyy kommentteja siitä, että meediot on huijareita jne. Jätetään ne kommentit kuitenkin tänne kirjoittamatta. Myönnän, että tämä on omaa mielipidettäni, muiden ei tarvitse uskoa kuoleman jälkeiseen elämään. En tietenkään itsekään voi olla varma, että se on faktaa, mutta se ainakin auttaa minua tuon pilevän masennukseni kanssa. Että on kuitenkin ehkä toivoa.