Lue keskustelun säännöt.
Kaveri jolla ei koskaan ole aikaa nähdä
04.10.2010 |
Onko muilla tällaista kaveria? (+35v) :-(
Kaveri muutti perheineen meidän lähellemme. Hehkutti miten sitten on kiva nähdä, lapset voi leikkiä iltapäivisin keskenään, voimme me äidit käydä yhdessä iltakävelyllä jne.
Totuus on valjennut. Minun olisi pitänyt arvata se, tunnenhan kaverin jo piiitkän ajan takaa. Ei hänellä koskaan löydy näkemiseen aikaa. Ei arki-iltoina, ei arkisin päivällä, viikonloppuisin tosi harvoin joskus.
Etäisyyttä on kilometri. Perheellä on auto ja molemmilla kortti. Lapsia samanikäisiä. Äiti ei palkkatyössä, vaikka kaikenlaista tekemistä tietenkin on.
Mikä mättää?
Kommentit (18)
vaikka olen hoitovapaallakin just, eli en edes työelämässä.
Yksikin hyvä kaveri asuu tuossa juuri kilometrin päässä, mutta ollaan viimeksi nähty varmaan 2 kk sitten. Monesti on soittanut ja ehdottanut tapaamista, mutta ei vaan ehdi...
Tai joskus ehtisi, mutta sitten taas haluaisi vaan joskus olla ihan rauhassa perheenkin kanssa vaan tai ihan itsekseen.
Meillä mies on niin erikoisissa työvuoroissa, että tuntuu että miestä ei oikein näe kovinkaan usein, ja sitten itse käyn joinakin päivinä lasten kanssa perhekerhossa ja äiti-lapsi-jumpassa ja sitten meillä käy melko paljon täällä porukkaa, sukulaisia ja tuttavia ja muita kavereita.
Mä kun olen vielä sellainen, että vaikka tykkään kavereistani ja kyläilijöistä, niin jotenkin se "sosiaaliseeraaminen" vie niin paljon energiaa, että en tahdo jaksaa kuin yhden menon/kyläilyn päivässä maksimissaan.
Eli jos aamulla ollaan oltu perhekerhossa, haluan olla loppupäivän vaan kotona perheen kanssa, tai muuten tulen rauhattomaksi ja hermostuneeksi..
Sitten sitä aikaa kyläilyyn ei vaan kertakaikkiaan tunnu koskaan olevan, että itse jaksaisi lähteä johonkin kylään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksat koko ajan puuhastella kaikkea tingelitangeliasioita, matkustella, juokset tukka putkella paikasta toiseen...
Minä olen sinulle huonekalu, joka kuuluu kalustukseen, siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Nähdään jos ei sattuisi olemaan mitään muuta tekemistä, sinulla siis.
ap
sä tommosta murehdit.
Eikö sulla ole muita kavereita?
Anna toisten olla jos ei oo aikaa niin ei oo.
Sellasta se elämä on.
Joskus tulee suunniteltua kaikenlaista,mutta sitten ei asiat aina menekkään niin.
Vai että olet oikein pettynyt,kääk.
Mä en sun kirjotuksen perusteella edes haluaisi olla kaverisi kamalan ahdistavalta tunnut.
ja ihan oikeasti musta olis kiva käydä iltalenkillä, mutta toisaalta en sitten taas jaksa.
Elämässäni on paljon mitä kaverit ei tiedä. Tajusin tänään että mulla varmaan on jonkin sortin ahdistushäiriö. Sitä mun nyt pitäis kai alkaa hoitaa.
Mun elämä vaikuttaa ehkä ihanalta, mutta hoidan yksin isohkoa perhettä, meillä ei ole koskaan riittävästi rahaa, mies ei ole koskaan kotona. Niinä hetkinä kun pääsisin jonnekin mitä en 'suorita lasten takia hymyillen' (ja minähän suoritan, just noi harrastukset, matkat yms) en vaan jaksa. Joskus makaan sohvalla peiton alla ja itken niin kauan kunnes nukahdan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta älkää sitten ihmetelkö miksi teidät unohdetaan.
jotka heti on hylkäämässä kaverinsa, joka ei jaksa nähdä? Miksei voi tulla kylään, jos kerran niin harmittaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja näin jatkuu varmaan vielä n.6 vuotta. Silloin kuoups menee kouluun ja alkaa olee ulkona yksikseen kavereiden kanssa. Silloin mulla on kotona omaa aikka jolloin voin vaikka kahvitella kavereiden kanssa. Näin se on ollut kaveripiirissäni melkeen 10v., kuka milloinkin on "hävinnyt" kuvioista koska kotonaon pieniä lapsia. Ekat on jo palannut takasin piireihin kun lapset on kasvanut.
Mun kaverit ei unohda perhekiireiden takia omissa oloisaa olevaa. Toki on niitä joiden kanssa välit on viilenny kokonaan, mutta olen sitä mieltä, että kyllä ne läheisimmät tallella pysyy jos molemmat vain sitä haluaa.
Eli ap, jospa tämä kaveri ei nyt sit ihan olekaan niin hyvä ystävä kuin sä luulet? Moni vaan jauhaa ja jauhaa tarkoittamatta puoliakaan. Ei ne sanat vaan ne teot.
Ensinnäkin mieheni on paras kaverini, hänen kanssaan lenkkeilen iltaisin ja vietän viikonloput. On meillä yhteisiä kavereita, joiden kanssa istutaan joskus iltaa.
Sitten on toinen paras kaveri, joka on lapsuuden kaveri. Tavataan pari kertaa vuodessa, lähetellään sähköpostia pari kertaa viikossa ja soitellaan parin viikon välein. Joissakin elämänvaiheissa ollaan oltu muutama kuukausi kuulematta toisesta mitään. Silti se ystävyys kantaa.
On myös toinen kaveri nuoruusajoilta, joka on pysynyt. Tavataan myös pari kertaa vuodessa, mutta ollaan päivittäin sähköpostiyhteydessä.
En siis missään nimessä kaipaa mitään tyttöjen lenkkejä iltaisin. Jos mies ei lähde, käyn yksin ja tykkään olla omien ajatusteni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vanhan kaverin numeron, koska hänellä tuntui olevan aina muuta menoa, kun satuin matkustamaan hänen kotikaupunkiinsa. Jos ei muuta, niin tietyn ruokalajin valmistamista, joka mukamas vei tapaamiselle alunperin sovitun ajankohdan yli.
Eiköhän sitä juuri sinä hetkenä olisi voinut tehdä perheelle jotain nopeampaakin sapuskaa, jos olisi halunnut välit minuun pitää.
Mun kaveri sepitti kuinka pitäisi ehtiä käydä salilla. Ihankuin sitä kertaa ei olisi voinut jättää välistä ja käydä vaikka hikilenkillä sittenkun olisin lähtenyt kotimatkalle. Näemme todella harvoin ja sillä hetkellä tunsin oloni todella kurjaksi =( Itse en kehtaisi toiselle tehdä samoin kun vielä toinen tulee pitkän matkan päästä ja toivoisi edes pientä hetkeä ystävänsä seurassa.
ja se harmittaa mua itseäkin.
Olen töissä. Miehelläni on erilaiset työajat, eli hän on välillä iltoja ja öitä pois, ja usein myös viikonloppuisin jompana kumpana päivänä pois. Jos hänen poissaollessaan joku haluaa järkätä tapaamisen niin,e ttä lapsia ei voi ottaa mukaan, se on vaikeaa minulle.
Viikolla iltaisin tuntuu, että aina on jotain. Nyt esim. lapsen harrastusta, päiväkodin vanhempainiltaa, työjuttu, lapsen lääkäri, kampaaja, ... Jos illassa on yksi tuollainen juttu, niin siihen on enää vaikea saada mahtumaan jotain kaverin tapaamista.
Yksi ystäväni ehdotti tapaamista, mutta viikonloput on yhtä vaikeita. Tulevat viikonloput menevät näin: yksi menee työmatkaan, sitten ollaan viikko perheen kanssa lomalla, eli käytännössä kaksi viikonloppua poissa, sitten on sovittu sukupäivällinen, yksi päivä menee lapsen harrastuksen merkeissä... Siinä meneekin sitten jo kuukausi eteenpäin ennen kuin on vapaa viikonloppu. Jos ei sitten taas miehellä ole töitä, jolloin koko perhettä on vaikea saada yhdessä mihinkään.
Yritän tasapainoilla ystävien ja liikunnan kanssa. Haluan tavata ystäviä, haluaisin myös harrastaa liikuntaa ja silloin, kun on täysin vapaa viikonloppu, olisi kiva viettää sitä myös ihan rauhassa perheen kanssa. Lisäksi pitää jossain välissä hoitaa ne kotityöt.
Jotkut ystävät varmaan kokevat, että minulla ei ole heille aikaa, mutta se ei johdu siitä, etten haluaisi heitä tavata. Kovin usein siihen ei vain ole mahdollisuutta. Laskin nopeasti, että ystäviä tai ystävä perheitä, joita haluaisin kuitenkin silloin tällöin tavata, on yli 10. Eli kun kerran on tavannut kaikki, siinä menee jo useampi kuukausi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sitä, että näin ruuhkavuosina sanotaan, että pitäisi nähdä ja nähdään ja soitellaan. Silti jokaisella on oikeasti niin kiire, ettei ehdi.
Mää otan nää tällaiset tapaamissopukset sellaisena kevyenä läppänä kun tiedän, ettei kellään oikein ole aikaa.
Siis aikaa vain ei mukamas riitä. Lasten harrastuksia ja muita menoja riittää tai sitten on joku kipeänä. Etenkin kun molemmilla on lapsia niin aika sovittelua se on. Se aika kaverien tapaamiseen on vain sovittava johonkin rakoon. Juuri tapasin yhden kaverin kun ollaan puolivuotta tehty tapaamista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se vaan loukkaa ettei toisella ole koskaan aikaa. :-(
Tämä sama ystävä halusi että lapsistamme tulee hyvät ystävykset. Paskan marjat. Olen niin pettynyt. :-(
Sama ystävä vauhkosi että mielellään on minulle avuksi ja hoitelee tiettyjä käytännön asioita (minulla haastava elämäntilanne), koska muuttaa tähän lähelle. Tämä siis teoriassa, ja samaa hänen suunsa puhuu koko ajan. Se on helppo lupailla, kun tosiasiassa käytännössä ei koskaan ole juuri silloin aikaa kun sitä apua voisi tarvita.
Menoja on kaikilla. Mutta etenkin kun asutaan lähekkäin, kysymys on priorisoinnista ja ajan järjestämisestä.
Ja, ennen kaikkea siitä, HALUAAKO oikeasti nähdä toista. Mikään ei ole helpompaa kuin iltainen kävelylenkki 1/2 h silloin tällöin, kun lapset ovat menneet nukkumaan ja kun asutaan samalla suunnalla.
ap
JA jos ei ole palkkatyössä kodin ulkopuolella, se on usein helposti järjestettävissä.
Minulla itselläni ei "ole aikaa" enkä sitä halua järjestää kavereille. Teen pitkää päivää töissä, ns. uraputkessa vauhdissa, sitten kotiin, lapset hoidosta ja iltarutiinit. Mies usein iltavuorossa. Se pari tuntia menee lasten kanssa kotihommia touhutessa enkä sitä missään nimessä halua jättää väliin. Eikä meidän iltarutiineihin oikein ulkopuoliset mahdu.
Ja viikonloput haluan pyhittää perheen kanssa touhuamiselle, en kavereille. Se on minun valintani.
Onko sinulla ylipäänsä kavereita?
En tiedä onko tuollainen kovin viisasta. Mutta itsepähän olet tiesi valinnut.
vanhan kaverin numeron, koska hänellä tuntui olevan aina muuta menoa, kun satuin matkustamaan hänen kotikaupunkiinsa. Jos ei muuta, niin tietyn ruokalajin valmistamista, joka mukamas vei tapaamiselle alunperin sovitun ajankohdan yli.
Eiköhän sitä juuri sinä hetkenä olisi voinut tehdä perheelle jotain nopeampaakin sapuskaa, jos olisi halunnut välit minuun pitää.
Anteeksi ei ole mitään henk. kohtaista. Meillä menee vaan nyt huonosti kotona ja en jaksa mitään :(. Tule sinä meille joku päivä käymään, olis niin paljon helpompaa.