Onko täällä ketään, jolle oman lapsen kuolema voisi olla helpotus?

Minulla on kolmekymppinen poika, jonka kanssa olen väsynyt taistelemaan. Pienenä hän tuli suuttuessaan päälle vielä seitsemännelläkin luokalla. Sai mielettömiä raivokohtauksia, joihin haettiin apua, mutta turhaan. Teininä alkoi valehtelu. Kaikesta. Aikuisiällä hän masentui, yritti itsemurhaa, käytti jokusen vuoden huumeita, eikä halunnut mitään apua. Nykyään syrjäytynyt ja minua hän syyttää aiitä, että olen ollut liian empaattinen silloin, kun hän oli pieni.

Meillä on muitakin lapsia, jotka menestyvät elämässä ja pyörittelevät päätään veljensä edesottamuksille ja puheille. Viimeiset seitsemän vuotta on ollut raastavaa aikaa, kun olen pelännyt hänen kuolemaansa. Olen auttanut ja tukenut. Nyt en enää tiedä, olisiko kuolema sittenkään niin kamala asia.

Vertaistukea?