muita joilla ei ole läheisiä tai ihmisiä jotka välittää?
Olen tässä keski-iässä herännyt siihen, että minulla ei ole yhtään ketään. Kavereita/jonkin tason ystäviä, mutta ei oikeasti ketään joka rakastaisi juuri minua. Ei ketään läheisiä, edes sukulaisia.
Kommentit (13)
Ei ole minullakaan. Pieni suku, itse olin vanhempieni ainokainen ja vanhempani ovat molemmat jo kuolleet. Olen eronnut eikä mulla ole lapsia. Ystäviä ei oikeastaan ole, tuttavia pikemminkin.
Tämä aihe mietityttää usein, tunnen olevani ainoa tilanteessa. Mulla on 2 pientä lasta mutta ketään aikuista läheistä välittävää ihmistä ei ole. Toinen vanhemmistani on kuollut vuosikymmeniä sitten. Hänkään ei kauheasti välittänyt, oli aina töissä jne. että ei sinällää kokenut olemassaoloani kovin tärkeäksi, että olisi ollut pahemmin koskaan läsnä. Mutta tavallaan oli kuitenkin lämmin ja empaattinen, kaikkein tärkein ja läheisin ihminen. Toinen vanhempi ja ainoa sisarus ovat koko ikäni olleet mielenterveysongelmaisia, olen ollut heidän likasankonaan. Parisuhteessa olen ollut 2 kertaa, ensin narsistin kanssa ja sitten miehen kanssa jolla oli raskasta käsittelemätöntä tunnetaakkaa lapsuudestaan, oli estynyt ja tunteiltaan epävakaa, välillä ok, välillä sai järjettömiä raivokohtauksia. Sanomattakin selvää, että noissa parisuhteissa en alun jalustalle noston jälkeen kokenut minkäänlaista välittämistä tai että minulla olisi ollut jtn arvoa.
itsekin tunnen olevani ainoa. Ihmiset aina hokee miten tärkeää on kun on kuitenkin niitä läheisiä ihmisiä jotka hyväksyy ja rakastaa sellaisena kuin on. Vaikka esim työelämässä menisi kaikki pieleen. Mutta jos niitä ei tosiaan ole. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi selvitä?
En välitä enää siitä. Luulen että universumissa (maapallolla tai avaruudessa) on muutama joka välittää, jossain. Tai itse välitän jostain. En tiedä. Olemassaolon salaisuuteni on olemassaoloni.
Äitini on ainoa. Sitten kun häntä ei enää ole, ei ole ketään joka välittäisi.
Vierailija kirjoitti:
itsekin tunnen olevani ainoa. Ihmiset aina hokee miten tärkeää on kun on kuitenkin niitä läheisiä ihmisiä jotka hyväksyy ja rakastaa sellaisena kuin on. Vaikka esim työelämässä menisi kaikki pieleen. Mutta jos niitä ei tosiaan ole. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi selvitä?
Niin, aina oletetaan että ihmisellä on ystäviä jotka tukevat ja perhesuhteita jotka antaa voimia jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Äitini on ainoa. Sitten kun häntä ei enää ole, ei ole ketään joka välittäisi.
Mulla sama juttu. Suren jo etukäteen tuota, ei ole ketään koko maailmassa, joka välittäisi.
Muutamia hyvän päivän tuttuja on, mutta ystäviä ei. En vaan yksinkertaisesti ole ihmisenä kiinnostava. Mutta näin se on ollut lapsuudesta saakka, eikä 40 vuoden aikana ole muuksi muuttunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
itsekin tunnen olevani ainoa. Ihmiset aina hokee miten tärkeää on kun on kuitenkin niitä läheisiä ihmisiä jotka hyväksyy ja rakastaa sellaisena kuin on. Vaikka esim työelämässä menisi kaikki pieleen. Mutta jos niitä ei tosiaan ole. Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi selvitä?
Niin, aina oletetaan että ihmisellä on ystäviä jotka tukevat ja perhesuhteita jotka antaa voimia jaksaa.
Lehtijutuissa haetaan monesti inspistä käännösjutuista.
Kaikki me täällä lopultakin yksin olemme. Ikävä tosiasia.
Rakastatko sinä muita? Tai edes itseäsi?