Pieni Kirjakauppa Pariisissa-elokuva täyttä roskaa

Mikä tekee elokuvasta taide-elokuvan? Jos elokuvasta Pieni Kirjakauppa Pariisissa puhutaan, harva asia. Tällaisesta elokuvasta kuulin, kun kaikki keski-ikäiset, itseäni hieman vanhemmat tuttavat änkevät sitä katsomaan, ja minä hölmö menin lauman mukana. Pettymys oli käsin kosketeltava. Pätevästä kuvauksesta huolimatta, tunsin tulleeni katsomaan kesäteatteria valkokankaalla. Itse asiassa olen viihtynyt paljon paremmin kesäteatterissa. Päähenkilö oli klisee kuoreensa vetäytynyt vanhempi italialainen herra, jolla heppi alkaa hieman värähdellä nuoremman bimbon suorittaessa jotain ihme performanssia, ei niinkään huvittavaa kuten The Room -elokuvassa, vaan lähinnä ärsyttävää, ja päähenkilöllä on liikuntavammainen tytär, johon katsojan pitäisi olettaa syntyvän jonkinlaista kemiaa muiden henkilöiden kanssa. Kaikki nojaten päähenkilöihin, joista oli vaikea välittää tippaakaan. Olisin mieluummin katsonut vaikka Black Panther-elokuvan, jota en ole nähnyt; se olisi ollut enemmän taidetta. Tällaisia pienen budjetin tusinaelokuvia, joilla ei ole edes omaa wikipedia-sivua, on valtavan paljon. Tuntuu, että heti kun spekseissä esiintyy "ranskalainen" (italialainen) ja "Pariisi", se saa valtavaa myötätuulta, ja elokuvan suosiosta huolimatta en ole kuullut kenenkään ylistävän sitä. Tiedä sitten, pohjautuukohan elokuvan suosio kirjaan. Joistain kirjoista onkin vaikea tehdä hyviä elokuvia.