Mä olen onnellinen, oletko sä?

Mäkin ajattelen,että meidän elämä on ihanaa, ihan vaan sen takia että ollaan kaikki kolme yhdessä. Ja on ollu ihana tajuta,että tuo avokkini on mulle Se Oikea. Ne teinisekoilut muitten miesten kanssa sen osoitti, koska aina vain tuon luokse palasin ja tässä ollaan.

Meillä on rutkasti velkaa,kerrostalon vuokrahuoneisto kotina,tuloina tällä hetkellä pelkät tuet, mutta ne on niin toissijaisia juttuja. Historiamme oli niin värikäs,että kun kerran siitä selvittiin yhdessä, selviämme mistä vain. :)

Takana vaikea suhde, jonka aikana olin jatkuvasti onneton, omasin huonon itsetunnon yms.



On uskomatonta, kuinka onnellinen sitä voikaan olla joka päivä, vuosien ajan. :) Sain itsetunnon pikkuhiljaa takaisin ja nykyään minulla on myös ihana suhde mieheni kanssa, mikä on vain syventynyt ja parantunut vuosien aikana.



Joskus sitä miettii, miksi ihmeessä siihen huonoon suhteeseen silloin jäi vuosiksi. En edes silloin tajunnut, millainen on oikea hyvä suhde, ajattelin vain, että kaikilla on omat vikansa ja vaikeutensa jne. No, onhan sekin totta, mutta rajansa kaikella...

Vai mistä masentuneisuus johtui? Miten olette päässeet tähän pisteeseen? Mikä muuttui?



Onnea joka tapauksessa. Omaa onneani vielä odottelen, kenties aika pitkäänkin...

olen erittäin onnellinen! pelottaa jos/kun tämä loppuu.

jolloin osaat antaa arvoa tälle nykyiselle elämällesi.



Olisittekohan noin onnellisia jos kaikkea vuoristoratamaista ei olisi ollut?



Minulla saman ihana aviomiehen kanssa vuosikymmenien yhdessäolo vaikka silloin alkuun kaikki suunnitelmat menivät ohi.



Ei alkoholin tai masennuksen tai työttömyyden jne. takia vaan olin valmis äidiksi, mutta Hän ei ollut halukas perustamaan perhettä elämänsä siinä vaihessa.



Mieheni on joskus sanonutkin että oltaisiinkohan me näin onnellisia jos olisimme suoraan jatkettu yhdessäoloa. Kihlaus purkautui sulhaseni tahdosta haluten minun löytävän miehen jonka kanssa saan lapsia..



Kun tapasin uuden ja avioiduin, neljässä vuodessa synnytin uudelle miehelle kolme lasta. Lapset toivat minulle onnea, uusi mies ei. Jouduin eroamaan hänen elämäntapojensa vuoksi.



Nyt olen enemmän kuin onnellinen; ensirakkauteni palasi elämmääni ottaen lapset ja minut huolehdittavakseen. Saimme yhteisiäkin lapsia.



Mieheni sanoo välillä ettei antaisi ketään (sen toisenkin) lapsista pois..niin se aika saa aikaan.



Koskaan mieheni ei ole puhunut minnekään tai kenellekään poikapuolesta tai tytärpuolesta, vaan kaikki ovat poikia tai tyttöjä. Myöskään yhteiset lapsemme eivät ole koskaan käyttäneet sisaruksistaan "siskopuoli" tai "velipuoli" ja mistä he sellaista olisivat kuulleetkaan, ei meiltä vanhemmilta ainakaan.



Erotessamme ex-mies ei saanut tapaamisoikeutta eikä ole kysellyt perään saatika maksanut mitään...joten meillä ei osa lapsista lähtenyt välillä toisen vanhemman luokse.



Mieheni ei ole käyttänyt itsestään "isä"-nimeä omilleenkaan, van kaikki lapset ovat puhutelleet miestäni etunimellä. Mieheni ei ole halunut korostaa koskaan ettei ole biologinen isä ensimmäisille lapsilleni. Kaikki ovat saaneet asiat ja tavarat tasapuolisesti...



Onnea ap. Osaat arvostaa aikaasi.

onni on sitä kun tajuaa että olishan tässä elämässä huonomminkin voinut käydä ja ettei oikeasti ole mitään syytä valittaa...se tuntuu tosi hyvältä...minä olen elossa samaten suurin osa perheenjäsenistä, ollaanpa vielä kaikki terveitäkin...on se niin pienestä kiinni.

Olimme kovin nuoria (tai minä olin),kun tapasimme. Seurustelumme oli aikanaan melkoista on/off meininkiä, oltiin ja ei oltu. Yksi pitempi jakso oli sitten tuolla on-vaihteella. Silloin meni pitkään kaikki hyvin, olin aika rauhallinen ja "aikuismainen", vaikka teini olinkin. No, sitten saavutin tuon "maagisen" 18 vuoden iän,jolloin meno alkoi maistua. Mieheni oli kiinni minussa kuin takiainen, rakasti minua lujaa ja oli valmis tekemään kaikkensa vuokseni, mutta minä aloin etääntyä. Ravailin baareissa joka viikonloppu kavereitteni kanssa, oli muita miehiä, valehtelin silmät päästäni miehelleni, kiukuttelin hänelle milloin mistäkin,mutta hän vain antoi anteeksi. Käyttäytymiseni ajoi hänet masennukseen. Hiljalleen hän alkoi menettää kiinnostuksensa kaikkeen muuhun paitsi minuun. Makasi vain kotonaan neljän seinän sisällä ja olisi halunnut minun olevan siellä hänen kanssaan. Mutta minä vain jatkoin kusipäänä olemista (en siis silloin ymmärtänyt noita asioita). Yhtäkkiä tilanne kääntyi sitten toisinpäin. Minä aloin rauhoittua ja tajuta virheeni. Tajusin,että todella rakastan tuota miestä ja haluan olla hänen kanssaan. Kaduin syvästi tekojani. Mutta olin saanut mieheni pään jo niin sekaisin, että hän alkoi manipuloida,määräillä,kiusata ja vaikka mitä muuta. Hän alkoi mennä milloin missäkin ja minä itkin perään. Kun sitten sain hänet tuurilla ja kovalla työllä viettämään jotkut illat kanssani (väkisin tuppauduin hänen luokseen), menivät ne illat itkemiseen,kun mies vain haukkui ja kiusasi minua ja oli heittämässä ulos, minä aina anelin saada jäädä. Homma riistäytyi jo ihan käsistä. Sitä kesti niin kauan, että omakin pääni sekosi ja ihan ammattiauttajalla jouduin käymään. Emme sen jälkeen seurustelleet pitkään aikaan, silloin tällöin tapasimme, useimmiten humalassa. Sitten lakkasi yhteydenpito kokonaan ja molemmat löysivät uudet kumppanit, joita myöhemmin ajauduimme pettämään keskenämme. Siitä sitten tulin raskaaksi. Olin aivan sekaisin, en tiennyt yhtään mitä tehdä. Molemmat erosimme kumppaneistamme (aivan muista syistä). Lähetin miehelle tekstiviestin,että olen raskaana, ja hän pyysi luokseen käymään. Puhuimme kaikesta pitkään ja hartaasti, mutta emme päässeet varmuuteen mitä raskauteni kanssa tekisimme. Tapailimme jonkin aikaa, aina menin hänen luokseen "juttelemaan raskaudesta". Tai juttelimmehan me, mutta kyllä se enemmänkin oli molemmilla aina tekosyynä ehdottaa tapaamista. Eräänä kertana mies sitten sanoi: "Me ollaan molemmat oltu toisillemme tosi kusipäitä, mutta eikö nää yhteiset vuodet ja niiden tuomat kokemukset kuitenkin osota,että me rakastetaan toisiamme. Mä ainakin tiedän nyt,että sä olet ainoa kenen kanssa haluan olla ja mahtuishan semmonen rääpälekin kuvioon" (mieheni ei KOSKAAN voi sanoa mitään vakavaa heittämättä sekaan hitusen huumoria :D) Ja niin me sitten alettiin oikeesti seurustella, molemmat jo täysin muuttuneina aikuisina ihmisinä, etsittiin yhteinen asunto, löydettiin sellainen ja saatiin lapsi.

Näin jälkeenpäin asiaa ajatellessani en voi uskoa kummastakaan,että olemme joskus sellaisia hirviöitä toisillemme olleet. Mutta niin me vaan ollaan kestetty KAIKKI ja tässä ollaan, onnellisimpina kuin koskaan.



ap

mutta silti pähkinänkuoressa. Sekaan mahtuu vaikka mitä, toinenkin raskaus (tai siis ensimmäinen), joka päätyi aborttiin ja kaikkea muuta.

Nyt olen 20v, avomieheni 27v. Monet "kaverini" ovat selkäni takana puhuneet, kuinka nuoruuteni meni täysin pilalle kun aloin yhtäkkiä leikkiä kotia ja kuinka tää kaikki tulee vielä romahtaan mun niskaani jne. Ihan päin naamaakin ovat kysyneet,että "eikö yhtään harmita,kun et enää voi mennä vapaasti, ethän kovin kauaa edes ehtinyt baareja kiertää". En ota itseeni,koska ei ole syytä, mua kun ei todellakaan harmita yhtään. Ja kun kysyjinä ovat ihmiset, joista yksi on 20v täysi alkoholisti,jonka elämä on niin palasina että huh. Toinen on 23v 4-vuotiaan lapsen äiti,jonka meno ei lapsen synnyttyä hidastunut yhtään ja lapsi onkin vauvasta saakka enemmänkin asunut isovanhemmillaan ja ollut äidillään silloin tällöin hoidossa, kun normaalisti asia on päinvastoin.

Uskon,että tämä onnellisuus on palkinto siitä hullunmyllystä selviämisestä. Eikä asioita varmasti osaisi arvostaa näin, jollei tämän kaiken saamiseksi olisi tarvinnut nähdä tuollaista vaivaa.

Asiat voisivat olla toisinkin. Tuo nykyinen alkoholistikaveri (tai emme me nykyisin juuri edes pidä yhteyttä) oli vielä pari vuotta sitten paras kaverini. Jos olisinkin jatkanut kulkuani hänen kanssaan, olisin nyt samassa jamassa siellä juoppokämpässä tälläkin hetkellä, luulisin ainakin.

mietin ihan samaa kun haravoin meidän talon pihaa.. toiset oli tunnelmat vuosi sitten kun tajusin olevani raskaana, vastapuolena tuntematon yhenillan juttu jonka nimee en ees tienny, muutenki jo 2 lapsen yh ja blaa blaaah. Tottahan kaikki oli yhtä järkyttyneitä ku minä itsekki, varsinkin kun ilmotin pitäväni lapsen, sattuman kautta tapasin myös tulevan isukin ja päätettiin mennä tunteella ja antaa ajan näyttää. Nyt asutaan yhdessä ihanassa talossa, meillä on pieni vauva ja mies on aivan ihana isäpuoli mun isoille lapsille, meidän elämä on vaan niin ihanaa ettei meinata itekkään uskoa :) Toisinki ois voinu käydä, mutta luulenpa että oisin siltikin nyt onnellinen, 3 lapsen yh, parempi kuitenki näin :)