Äitini syytti minua kun ei ansainnut äitienpäivänä valkovuokkoja

En onnitellut äitiäni ollessani noin 14-vuotias. Asuin hänen kanssaan kahdestaan, ja hän huusi minulle usein ja käyttäytyi pahasti. En todellakaan ajatellut, että hän kaipaisi niin paskana pitämältään ihmiseltä, eli siis minulta, oikeastaan mitään.

Ja en myöskään itse tuntenut minkäänlaista syytä haluta sellaista ihmistä huomioida.

Niin hän tulee joskus 14 maissa että en ole onnitellut. Olin että en niin ja jotain itseni puolustukseksi.

Niin äitini suuttui ja alkoi huutaa ja vaati, että mun on mentävä poimimaan hänelle valkovuokkoja. Hän pakotti minut menemään metsään poimimaan niitä valkovuokkoja, asuimme kaupungissa.

Pahinta oli, että kun todella pahoilla mielin vein ne kukat, hän kehtasi ilahtua ja käyttäytyä kuin olisi saanut ne oikeasti spontaanisti annettuina ja kuin minustakin olisi ollut kivaa antaa ne hänelle.

Ikinä ei ole pyytänyt toimintaansa anteeksi.

Ap

Äitini syytti koko elämäni ajan minua kaikesta siitä, miten hän itse ei ollut äitinä rakastamisen arvoinen. Tai ainakaan minkään rakkauden osoittamisen arvoinen.

En tietenkään takunnut, että syy on hänen, en voinut ymmärtää, että kukaan äiti on psyykeltään niin heikko, että kannattelee mieluummin omaa minäänsä ja haukkuu mieluummin lastaan kuin tajuaa, että vika huonoon käytökseen lasta kohtaan on itsessä.

Kaikki hänen haukkunsa ja vihansa ja syytöksensä hän sai tuntumaan siltä, että johtuu siitä, ettei minua voi rakastaa.

Ap

Mä mietinkin, että Äitihullusta ei ole hetkeen kuulunutkaan mitään.

Ikävä juttu tämä äitihaavasi, mutta kiva että olet vielä maisemissa. Kaikkea hyvää sinulle