Terapiahäpeä

Jos psyykkiset ongelmat vaivaavat vähemmän kuin häpeän kokeminen, jätä ihmeessä terapia. Minun vaihtoehtoni olivat vain joko itsmurha tai terapia. Valitsin terapian.

Siis häpeätkö terapiassa käymistä vai ongelmiasi? Varmaan hyvinkin yleistä, tosin nykyään ei terapiassa käymiseen liity entisenlaista stigmaa. Sinuna jatkaisin, voit käsitellä tuota häpeääkin sitten.

Häpeän sitä jos vaikka itku tulee ja sellaista, en vaan pääse siitä enää yli kun se kerran tapahtuu ja haluan vaan pois nolosta tilanteesta. Vaikka se toinen nyt pillitystä olisikin nähnyt, itselleni ei vaan tunnu yhtään luontevalta itkeä muiden nähden. Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos psyykkiset ongelmat vaivaavat vähemmän kuin häpeän kokeminen, jätä ihmeessä terapia. Minun vaihtoehtoni olivat vain joko itsmurha tai terapia. Valitsin terapian.

Ei kai se terapiakaan välttis paremmalta vaihtoehdolta tunnu jos on tosi masentunut ja elämä tympii.

Vierailija kirjoitti:

Häpeän sitä jos vaikka itku tulee ja sellaista, en vaan pääse siitä enää yli kun se kerran tapahtuu ja haluan vaan pois nolosta tilanteesta. Vaikka se toinen nyt pillitystä olisikin nähnyt, itselleni ei vaan tunnu yhtään luontevalta itkeä muiden nähden. Ap

Onnea! Tunnistat yhden selkeän ongelman itsessäsi, itkupelon, joten eikös se olisi ihan hyvä asia jutella terapeutin kanssa? Terapeutin ammattitaitoa on nimenomaan lähteä hakemaan kanssasi ratkaisua myös siihen ja jotta et tuntisi terapiaa hallitsemattomaksi kohtaamiseksi niin kuin nyt pelkäät.

Terapiassa ei ole tavoite horjuttaa tunteitasi, nostattaa turhaan tunnekuohuja, ja voit aina pyytää terapeuttia pitämään turvarajat. Et ole yksin siinä tilanteessa, joten rohkeasti vain mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Häpeän sitä jos vaikka itku tulee ja sellaista, en vaan pääse siitä enää yli kun se kerran tapahtuu ja haluan vaan pois nolosta tilanteesta. Vaikka se toinen nyt pillitystä olisikin nähnyt, itselleni ei vaan tunnu yhtään luontevalta itkeä muiden nähden. Ap

Itse opin pienestä pitäen piilottamaan itkuni enkä terapiassakaan itkenyt pitkään aikaan. Kun sitten hanat alkoivat aueta, kyllä se hävetti, mutta tiedostin myös, että olin oppinut aivan sairaan suhtautumisen tunteisiin. Ei niitä olisi koskaan pitänyt joutua hautaamaan. Tuosta taakasta halusin vapautua, joten jatkoin terapiassa käymistä. Ei hävetä enää normaali tunteiden ilmaiseminen.

Vierailija kirjoitti:

Häpeän sitä jos vaikka itku tulee ja sellaista, en vaan pääse siitä enää yli kun se kerran tapahtuu ja haluan vaan pois nolosta tilanteesta. Vaikka se toinen nyt pillitystä olisikin nähnyt, itselleni ei vaan tunnu yhtään luontevalta itkeä muiden nähden. Ap

Mä kävin ensin psykologilla, nyt lyhytpsykoterapiassa. Oon molemmissa itkenyt välillä niin, että epäilen, saako mun sanomisista ees selvää. Silti ja ehkä just sen takia, nuo terapiaistunnot on mulle äärimmäisen tärkeitä, vaikka oon niiden jälkeen tosi uupunut. Mutta se on niin helpottavaa, kun joku on siinä ja jaksaa kuunnella, myös sitä itkunsekaista tuhertamista, ja kysyä juurikin oikeita kysymyksiä, ja antaa erilaista katsontakantaa.

Saattaa tietysti riippua siitäkin, millaisia asioita terapiassa käydään läpi, ja kuinka terapeutin kanssa synkkaa. Itselläni kuitenkin tuntuu joka kerralla se surun reppu kevenevän, kun siellä olen käynyt.

Älä luovuta, ei sun pidä/tarvitse hävetä tunteitasi 👏

Vierailija kirjoitti:

Jos psyykkiset ongelmat vaivaavat vähemmän kuin häpeän kokeminen, jätä ihmeessä terapia. Minun vaihtoehtoni olivat vain joko itsmurha tai terapia. Valitsin terapian.

Terapia ei näköjään opettanut myötätuntoa. Häpeä on ihan yhtä lailla psyykkinen ongelma.

Minä lakkasin itkemästä vajaat kymmenen vuotta sitten, kun mieheni oli itkettänyt minua riittävästi edelliset kymmenen vuotta. Nyt kun elämme todellista kriisien aikaa ja olen jättänyt mieheni, en edelleenkään itke. Olen käynyt terapiassa vasta kaksi kertaa, enkä sielläkään itke. Minusta tämä on kammottavaa. Haluaisin vollottaa, parkua ja tuntea itseni pieneksi ja tarvitsevaksi, mutta en vain pysty päästämään irti siitä, mikä pidättelee. (Se saattaa muuten olla ihan vain viha joka minua pidättelee, sekin kun on haudattu ja oikein tampattu johonkin syvälle. Odottanee ulospääsyään...)