Pieni pyyntö teille

En yritä väkisin ottaa yhteyttä, jos toinen ei halua. Jos kärsii jostain noista, se olisi kiva tietää. Sen voi kertoa vaikka yhdellä sanalla.

Sitä kokee itsensä torjutuksi, jos toinen ei vastaa.

Tuttavuutemme alkoi saman harrastepiirin myötä. Minä sairastuin ensin masennukseen ja hän kuunteli kärsivällisesti vuodatuksiani jaksamattomuudesta, väsymyksestä, unettomuudesta jne. Puoli vuotta myöhemmin hän sairastui uupumukseen työstään johtuen ja kehotin häntä hakeutumaan ammattiavun luo. Ja näin hän tekikin. Silloin olin puolestaan kärsivällinen ja laitoin päivittäin viestin, mitä kuuluu, miten jakselet, vaikka vastausta en aina saanutkaan. Halusin hänen kuitenkin tietävän, että minulle voi soittaa milloin tahansa, kun on kuuntelijaa vailla.

Tuttavuutemme syveni näiden tapahtumien johdosta sisarelliseksi ystävyydeksi, josta olen tänäänkin äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Synkkä ajanjakso tarjosi erinomaista vertaistukea ja ystävyyden muodostuminen saa ilon pirskahduksia aikaan päivittäin, että sellainenkin ihme, aikuisiällä ystävän löytäminen ja ystävystyminen pääsi tapahtumaan. Olemme molemmat jo tervehtyneet ja elämä näyttää valoisammalta.

Olemme tehneet yhdessä monet reissut ja parasta oli ja on edelleen, että jaksamisen mukaan mennään. Toisella on lupa perua reissu, vaikka puolen tunnin varoitusajalla, jos jaksamisen rajat tulevat vastaan. Ymmärrystä löytyy molemmin puolin. On myös lupa sanoa, että nyt ei jaksa jutella, ei huvita, ei viitsi, ei kiinnosta, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti vaan tuumata, että joskus myöhemmin sitten. Olemme vuosien varrella hullutelleet, hassutelleet, tehneet sumussa (toipilaina) ihme projekteja (hänen miehensä on ihmetellyt että mitä ihmettä on taas työn alla), kokeneet suuria suruja mutta enemmän niitä hyviä hetkiä on ollut. Ihanaa, että löysin aidon ystävän!

ps. Ja kyllä, osa aiemmista ystävistäni/kavereistani häipyi tahtomattani elämästäni. Mutta ehkä juuri niin piti tapahtuakin. Hyvä näin.

Tiettyyn pisteeseen kyllä, mutta omat rajatkin pitää tunnistaa ja pystyä vetämään, koska sen uupuneen/masentuneen/sairastuneen pitäminen pinnalla voi olla todella raskasta varsinkin jos suhde on täysin yksipuolinen. Masentuneen tai sairastuneen maailma pyörii -ihan ymmärrettävästi- sen oman pahan olon ympärillä ja psyyken hoitaminen yleensä kaipaa ammattiapua. Sillä ystävällä yleensä on kuitenkin ne omatkin murheensa ja huolensa, mitkä painaa, joten pitäisi pystyä puolin ja toisin tunnistamaan ne omat ja toisen henkilön voimavarat.

Mutta siinä olet oikeassa, että toisen käytöksen äkillisesti muuttuessa olisi huomattavan tarpeellista vaikka vaan laittaa viestiä tai soittaa ja kysyä, onko tällä kaikki ok.

Vierailija kirjoitti:

Tiettyyn pisteeseen kyllä, mutta omat rajatkin pitää tunnistaa ja pystyä vetämään, koska sen uupuneen/masentuneen/sairastuneen pitäminen pinnalla voi olla todella raskasta varsinkin jos suhde on täysin yksipuolinen. Masentuneen tai sairastuneen maailma pyörii -ihan ymmärrettävästi- sen oman pahan olon ympärillä ja psyyken hoitaminen yleensä kaipaa ammattiapua. Sillä ystävällä yleensä on kuitenkin ne omatkin murheensa ja huolensa, mitkä painaa, joten pitäisi pystyä puolin ja toisin tunnistamaan ne omat ja toisen henkilön voimavarat.

Mutta siinä olet oikeassa, että toisen käytöksen äkillisesti muuttuessa olisi huomattavan tarpeellista vaikka vaan laittaa viestiä tai soittaa ja kysyä, onko tällä kaikki ok.

Hyvin kirjoitettu ja ytimen äärellä ollaan.

Ystävän ei suinkaan pidä eikä tarvitsekaan olla terapeutti, ammattilaiset ovat sitä varten. Itse aikoinaan kaipasin ystävien ja kavereiden yhteydenottoa varsinkin heti sairastuttuani, koska siihen normielämään on pyrkimys ja mitä kauemmin siihen pääseminen kestää, sitä pidemmäksi sairausjakso muodostuu. Hankalinta siinä onkin, että uupumus ja masennus hiipii elämään vähitellen, eikä sitä yleensä itse huomaa ennen kuin se on edennyt sairastumisasteelle. Toipuminenkin on tämän vuoksi hidasta.

Toisen pään sisäinen maailma on aina arvoitus muille mutta tärkeintä siinä (omiin kokemuksiin nojaten) on se, että sairaan henkilön ajatukset saa keskeytettyä edes hetkeksi (esim. ystävän viesti), jotta hän saa ajatusten ketjun katkeamaan hetkeksi. Kyllä, näin pienestä tervehtyminen lähtee liikkeelle! Mitä useammin ja mitä pitkäaikaisempia nämä jaksot ovat, ne itsessään tarjoavat sairaalle pienen breikin ja muuta ajateltavaa hetkeksi. Aluksi kesto saattaa olla sekunti tai alle sen mutta ajan myötä ne pitenevät, eivätkä ajatukset enää vello koko ajan omissa murheissa.

Tietenkin lähipiirin on pidettävä huolta omasta jaksamisestaan ja rajoistaan. Kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään sietää. On hyvä muistaa, että joskus on hyvä olla yhdessä hiljaa ja istua vaikka puiston penkillä ja katsella maisemia, olla vaan. Se on iso asia sairastuneelle, että toinen näkee minut ja ottaa kontaktia eikä vaadi juuri sillä hetkellä sen enempää.

Jos joku ghostaa mut, en pidä väkisin yhteyttä

Morjens

Syynä voi olla väsymys, masennus, häpeä, uupumus, kriisi elämässä tai vakava sairastuminen.

Minulla on kaikki noista ja en tiedä miten edes ilmoittaa kenellekään enkä oikein usko että kukaan haluaa elämäänsä ihmistä joka on jo kerran kadonnut kaikilta. Apit täynnä lukemattomia viestejä kummittelemassa. Ajattelen myrkyttäväni toisten elämän pelkästään olemassaolollani kun ei ole mitään "järkevää" kerrottavaa arjesta tai mitään edistymistä elämässä kunhan yritän pysyä hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Syynä voi olla väsymys, masennus, häpeä, uupumus, kriisi elämässä tai vakava sairastuminen.

Minulla on kaikki noista ja en tiedä miten edes ilmoittaa kenellekään enkä oikein usko että kukaan haluaa elämäänsä ihmistä joka on jo kerran kadonnut kaikilta. Apit täynnä lukemattomia viestejä kummittelemassa. Ajattelen myrkyttäväni toisten elämän pelkästään olemassaolollani kun ei ole mitään "järkevää" kerrottavaa arjesta tai mitään edistymistä elämässä kunhan yritän pysyä hengissä.

Olet arvokas, olet tärkeä ja olet merkityksellinen ihminen. Kiitokset kommentistasi!

Tuttuja tuntemuksia minullekin silloin sairaana ollessa. Vieläkin jos joku entinen opiskelukaveri tai tuttava tulee vastaan ja kysyy kuulumisiani, en tiedä mitä kertoisin. En välittäisi palata sairausaikaan, koska käsittelin sen ammattilaisten kanssa ja selvisin siitä. Eikä sen jälkeinen aika ole tarjonnut sen suurempia meriittejä tai kokemuksia, joita haluaisin muille jakaa. Tällä hetkellä olen työttömänä mutta onnekseni työt alkavat ensi kuussa, eli ei sen ihmeempiä silläkään rintamalla.

Oletko työelämässä? Mistä unelmoit juuri nyt? Entä millaisia unelmia sinulla on, kun pääset pahimman yli? Mitä haluat tehdä, missä paikoissa käydä? Miten toteutat itseäsi? Voisiko kirjoittaminen olla sinun juttusi, jolla saisit oloasi kevennettyä ja asioita purettua? Ylläoleva kommenttisi oli hyvin kirjoitettu ja hienosti tuntemukset sanoitettu. Ainakin minä pystyn samaistumaan noihin ja teksti on kuin suoraan silloisesta sen hetkisestä elämästäni.

Kirjoittaisin "väsy." Se riittää. Tietää, että voi vielä joskus olla yhteydenpitoa.

Joo paitsi nämä feikkiystävät saavat jäädäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syynä voi olla väsymys, masennus, häpeä, uupumus, kriisi elämässä tai vakava sairastuminen.

Minulla on kaikki noista ja en tiedä miten edes ilmoittaa kenellekään enkä oikein usko että kukaan haluaa elämäänsä ihmistä joka on jo kerran kadonnut kaikilta. Apit täynnä lukemattomia viestejä kummittelemassa. Ajattelen myrkyttäväni toisten elämän pelkästään olemassaolollani kun ei ole mitään "järkevää" kerrottavaa arjesta tai mitään edistymistä elämässä kunhan yritän pysyä hengissä.

Olet arvokas, olet tärkeä ja olet merkityksellinen ihminen. Kiitokset kommentistasi!

Tuttuja tuntemuksia minullekin silloin sairaana ollessa. Vieläkin jos joku entinen opiskelukaveri tai tuttava tulee vastaan ja kysyy kuulumisiani, en tiedä mitä kertoisin. En välittäisi palata sairausaikaan, koska käsittelin sen ammattilaisten kanssa ja selvisin siitä. Eikä sen jälkeinen aika ole tarjonnut sen suurempia meriittejä tai kokemuksia, joita haluaisin muille jakaa. Tällä hetkellä olen työttömänä mutta onnekseni työt alkavat ensi kuussa, eli ei sen ihmeempiä silläkään rintamalla.

Oletko työelämässä? Mistä unelmoit juuri nyt? Entä millaisia unelmia sinulla on, kun pääset pahimman yli? Mitä haluat tehdä, missä paikoissa käydä? Miten toteutat itseäsi? Voisiko kirjoittaminen olla sinun juttusi, jolla saisit oloasi kevennettyä ja asioita purettua? Ylläoleva kommenttisi oli hyvin kirjoitettu ja hienosti tuntemukset sanoitettu. Ainakin minä pystyn samaistumaan noihin ja teksti on kuin suoraan silloisesta sen hetkisestä elämästäni.

Kiitos. Tuosta tuli silmät kosteaksi. Saat tsemppihalin kun olet selviytynyt parempaan nykyhetkeen asti hengissä ja onnea uudesta työpaikasta! En tiedä kysyitkö tosissasi mutta vastaan silti. Masentuneet aivot laittaa epäilemään vähän turhaan niin koitan olla välittämättä.

Pääsin lukioon mutta se tahti ja itsenäisyys oli liikaa. En ole koskaan ollut työelämässä mutta olen tehnyt hanttihommia tutuille ja sukulaisille. Arvostan työtä koska se antaa ihmiselle tekemistä ja toivottavasti rahaa millä elää. Sosiaalinen viidakko sosiaalisen viidakon sääntöineen ahdistaa yhteiskunnassa. Ostan leipäni kuntoutustuella. Kelan mielestä olen liian sairas terapiaan ja olen samaa mieltä.

Ei oikein kukaan palkkaa ihmistä joka ei ole suorittanut noita tiettyjä elämänvaiheita tietyssä aikaikkunassa. Jos suoritat ne jälkikäteen voit olla varma epämääräisistä uteluista ja vaaditaan selityksiä. Miltä tuntuisikaan "parantua" masennuksesta ja sen jälkeen kohdata jatkuvaa epäilyä että jaksaakohan se sittenkään.

Unelmoin nyt voimista siivota ja karsia kertyneitä tavaroita.

Elämä on kuin korkkiruuvi jonka pintaa valun alas otteen lipsuessa - näen jo menneet asiat uudesta näkökulmasta en vain pääse takaisin korjaamaan niitä.

Haluaisin käydä varmaan miljoonassa eri paikassa koska olen niin kiinnostunut kaikesta. Pelkään että Kummakivi tippuu ennen kuin näen sen livenä.

Kirjoitan ajatuksiani ja ideoitani ylös. Olen aina nähnyt tekstiä ja tarinoita liikkuvana kuvana päässäni ja haluaisin tehdä niistä elokuvia. On keinoja purkaa oloa mutta sekään ei ole kuin tekohengitystä muiden aktiviteettien ohella.

Tyhjyys on suunnaton kuin avaruus. Aurinko sielläkin loistaa estoitta. Tyhjää silti :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syynä voi olla väsymys, masennus, häpeä, uupumus, kriisi elämässä tai vakava sairastuminen.

Minulla on kaikki noista ja en tiedä miten edes ilmoittaa kenellekään enkä oikein usko että kukaan haluaa elämäänsä ihmistä joka on jo kerran kadonnut kaikilta. Apit täynnä lukemattomia viestejä kummittelemassa. Ajattelen myrkyttäväni toisten elämän pelkästään olemassaolollani kun ei ole mitään "järkevää" kerrottavaa arjesta tai mitään edistymistä elämässä kunhan yritän pysyä hengissä.

Olet arvokas, olet tärkeä ja olet merkityksellinen ihminen. Kiitokset kommentistasi!

Tuttuja tuntemuksia minullekin silloin sairaana ollessa. Vieläkin jos joku entinen opiskelukaveri tai tuttava tulee vastaan ja kysyy kuulumisiani, en tiedä mitä kertoisin. En välittäisi palata sairausaikaan, koska käsittelin sen ammattilaisten kanssa ja selvisin siitä. Eikä sen jälkeinen aika ole tarjonnut sen suurempia meriittejä tai kokemuksia, joita haluaisin muille jakaa. Tällä hetkellä olen työttömänä mutta onnekseni työt alkavat ensi kuussa, eli ei sen ihmeempiä silläkään rintamalla.

Oletko työelämässä? Mistä unelmoit juuri nyt? Entä millaisia unelmia sinulla on, kun pääset pahimman yli? Mitä haluat tehdä, missä paikoissa käydä? Miten toteutat itseäsi? Voisiko kirjoittaminen olla sinun juttusi, jolla saisit oloasi kevennettyä ja asioita purettua? Ylläoleva kommenttisi oli hyvin kirjoitettu ja hienosti tuntemukset sanoitettu. Ainakin minä pystyn samaistumaan noihin ja teksti on kuin suoraan silloisesta sen hetkisestä elämästäni.

Kiitos. Tuosta tuli silmät kosteaksi. Saat tsemppihalin kun olet selviytynyt parempaan nykyhetkeen asti hengissä ja onnea uudesta työpaikasta! En tiedä kysyitkö tosissasi mutta vastaan silti. Masentuneet aivot laittaa epäilemään vähän turhaan niin koitan olla välittämättä.

Pääsin lukioon mutta se tahti ja itsenäisyys oli liikaa. En ole koskaan ollut työelämässä mutta olen tehnyt hanttihommia tutuille ja sukulaisille. Arvostan työtä koska se antaa ihmiselle tekemistä ja toivottavasti rahaa millä elää. Sosiaalinen viidakko sosiaalisen viidakon sääntöineen ahdistaa yhteiskunnassa. Ostan leipäni kuntoutustuella. Kelan mielestä olen liian sairas terapiaan ja olen samaa mieltä.

Ei oikein kukaan palkkaa ihmistä joka ei ole suorittanut noita tiettyjä elämänvaiheita tietyssä aikaikkunassa. Jos suoritat ne jälkikäteen voit olla varma epämääräisistä uteluista ja vaaditaan selityksiä. Miltä tuntuisikaan "parantua" masennuksesta ja sen jälkeen kohdata jatkuvaa epäilyä että jaksaakohan se sittenkään.

Unelmoin nyt voimista siivota ja karsia kertyneitä tavaroita.

Elämä on kuin korkkiruuvi jonka pintaa valun alas otteen lipsuessa - näen jo menneet asiat uudesta näkökulmasta en vain pääse takaisin korjaamaan niitä.

Haluaisin käydä varmaan miljoonassa eri paikassa koska olen niin kiinnostunut kaikesta. Pelkään että Kummakivi tippuu ennen kuin näen sen livenä.

Kirjoitan ajatuksiani ja ideoitani ylös. Olen aina nähnyt tekstiä ja tarinoita liikkuvana kuvana päässäni ja haluaisin tehdä niistä elokuvia. On keinoja purkaa oloa mutta sekään ei ole kuin tekohengitystä muiden aktiviteettien ohella.

Tyhjyys on suunnaton kuin avaruus. Aurinko sielläkin loistaa estoitta. Tyhjää silti :)

Totta puhut. Masentuneen aivot laittavat epäilemään yhtä sun toista. Vastaat vaan aivoillesi, että höpö höpö tai että eikö sulla muuta sanottavaa ole tai painu sinne missä pippuri kasvaa.

Entä sitten jos epäonnistut? Entä sitten jos kaikki ei mene niin kuin suunnitelmassa? Se on vain suunnitelma. Osa toteutuu, osa ei. Se elää, muuttuu ja muuntuu. Parastahan on se, että kun jotain kokeilet, niin sen jälkeen TIEDÄT, pystytkö tai kykenetkö johonkin. Ei siis tarvi enää jossitella tai arvuutella. Jos et juuri nyt jotain jaksanut niin se ei tarkoita sitä, ettetkö kykenisi siihen vaikkapa kuukauden tai puolen vuoden päästä. Asioiden kanssa tulee edetä oma jaksaminen ja voimavarat huomioiden.

Elämässäni masennuksen syille pystyin tekemään jotain. Pystytkö sinä? Päätin, että haluan voida paremmin. Itse päätös ei mitään ratkaise, mutta antaa suunnan ja tavoitteen mihin tähdätä. Laitoin opparia vaille valmiit amk-opinnot hyllylle, vaikka aikani rimpuilin ja yritin edistyä, niin ei onnistunut. Keskittymiskyky oli totaalisesti kateissa pitkään ja tutkimustyön tekeminen tuntui liian vaativalta, varsinkin kun en ole koskaan tehnyt tutkimusta. Olen päättänyt, että jonain päivänä saatan opintoni loppuun, mutta juuri nyt en halua siihen keskittyä. Erosin reilu 10 vuotta kestäneestä parisuhteesta ja se on yksi elämäni parhaita päätöksiä. Lopetin kolmivuorotyön ja vaihdoin alaa ja tietenkin kohtasin hankaluuksia työtä hakiessa (ja kohtaan edelleen), koska työkokemusta uudelta alalta ja sen tehtävistä oli niukasti. Kävin melkomoisen painin itseni kanssa työnteon tärkeydestä ja merkityksestä omassa elämässäni. Pääsin monen mutkan kautta siihen lopputulemaan, että aivan sama vaikka en tekisi enää päivääkään töitä. Asia oli todella vaikea hyväksyä ja nieleskelin sitä pitkään. Mutta kuinkas kävikään. Kun asian kanssa oli sinut, olinkin työnsyrjässä kiinni. Tiedän, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Puolisen vuotta mietin elämääni ja kelailin mennyttä elämää, surin menetettyjä mahdollisuuksia, vuosien aikana poisnukkuneita ihmisiä ja pohdin parisuhteen päättymistä. Kävin läpi kaikki ihmissuhteeni ja päästin irti niistä henkilöistä, jotka eivät enää tuoneet positiivisuutta elämääni. Kävikin niin, että osa ystävyys- ja kaverisuhteista osoittautui yksipuoleisiksi ja yhteydenpito lakkasi, kun sairastuin. Kipuilin asian kanssa hyvän aikaa. Päätin asettaa itseni etusijalle. Tunnistin pari itselle haitallista käyttäytymismallia ja pyrin oppimaan niistä pois. Kävin viiden vuoden ajan setvimässä asioitani ammattilaisten kanssa. Hetken oli lääkityskin päällä, jotta arjesta selvisin. Päihteisiin en rahaani, aikaani ja energiaani tuhlannut, koska se olisi vain pitkittänyt toipumistani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syynä voi olla väsymys, masennus, häpeä, uupumus, kriisi elämässä tai vakava sairastuminen.

Minulla on kaikki noista ja en tiedä miten edes ilmoittaa kenellekään enkä oikein usko että kukaan haluaa elämäänsä ihmistä joka on jo kerran kadonnut kaikilta. Apit täynnä lukemattomia viestejä kummittelemassa. Ajattelen myrkyttäväni toisten elämän pelkästään olemassaolollani kun ei ole mitään "järkevää" kerrottavaa arjesta tai mitään edistymistä elämässä kunhan yritän pysyä hengissä.

Olet arvokas, olet tärkeä ja olet merkityksellinen ihminen. Kiitokset kommentistasi!

Tuttuja tuntemuksia minullekin silloin sairaana ollessa. Vieläkin jos joku entinen opiskelukaveri tai tuttava tulee vastaan ja kysyy kuulumisiani, en tiedä mitä kertoisin. En välittäisi palata sairausaikaan, koska käsittelin sen ammattilaisten kanssa ja selvisin siitä. Eikä sen jälkeinen aika ole tarjonnut sen suurempia meriittejä tai kokemuksia, joita haluaisin muille jakaa. Tällä hetkellä olen työttömänä mutta onnekseni työt alkavat ensi kuussa, eli ei sen ihmeempiä silläkään rintamalla.

Oletko työelämässä? Mistä unelmoit juuri nyt? Entä millaisia unelmia sinulla on, kun pääset pahimman yli? Mitä haluat tehdä, missä paikoissa käydä? Miten toteutat itseäsi? Voisiko kirjoittaminen olla sinun juttusi, jolla saisit oloasi kevennettyä ja asioita purettua? Ylläoleva kommenttisi oli hyvin kirjoitettu ja hienosti tuntemukset sanoitettu. Ainakin minä pystyn samaistumaan noihin ja teksti on kuin suoraan silloisesta sen hetkisestä elämästäni.

Kiitos. Tuosta tuli silmät kosteaksi. Saat tsemppihalin kun olet selviytynyt parempaan nykyhetkeen asti hengissä ja onnea uudesta työpaikasta! En tiedä kysyitkö tosissasi mutta vastaan silti. Masentuneet aivot laittaa epäilemään vähän turhaan niin koitan olla välittämättä.

Pääsin lukioon mutta se tahti ja itsenäisyys oli liikaa. En ole koskaan ollut työelämässä mutta olen tehnyt hanttihommia tutuille ja sukulaisille. Arvostan työtä koska se antaa ihmiselle tekemistä ja toivottavasti rahaa millä elää. Sosiaalinen viidakko sosiaalisen viidakon sääntöineen ahdistaa yhteiskunnassa. Ostan leipäni kuntoutustuella. Kelan mielestä olen liian sairas terapiaan ja olen samaa mieltä.

Ei oikein kukaan palkkaa ihmistä joka ei ole suorittanut noita tiettyjä elämänvaiheita tietyssä aikaikkunassa. Jos suoritat ne jälkikäteen voit olla varma epämääräisistä uteluista ja vaaditaan selityksiä. Miltä tuntuisikaan "parantua" masennuksesta ja sen jälkeen kohdata jatkuvaa epäilyä että jaksaakohan se sittenkään.

Unelmoin nyt voimista siivota ja karsia kertyneitä tavaroita.

Elämä on kuin korkkiruuvi jonka pintaa valun alas otteen lipsuessa - näen jo menneet asiat uudesta näkökulmasta en vain pääse takaisin korjaamaan niitä.

Haluaisin käydä varmaan miljoonassa eri paikassa koska olen niin kiinnostunut kaikesta. Pelkään että Kummakivi tippuu ennen kuin näen sen livenä.

Kirjoitan ajatuksiani ja ideoitani ylös. Olen aina nähnyt tekstiä ja tarinoita liikkuvana kuvana päässäni ja haluaisin tehdä niistä elokuvia. On keinoja purkaa oloa mutta sekään ei ole kuin tekohengitystä muiden aktiviteettien ohella.

Tyhjyys on suunnaton kuin avaruus. Aurinko sielläkin loistaa estoitta. Tyhjää silti :)

Jatkuu...

Muistan vieläkin sen kevään 8 kuukautta sairastumisen toteamisesta, kun avasin parvekkeen oven kevätauringon pilkistellessä puiden lomasta ja tuumasin ääneen, että elämässä on pakko olla jotain hyvää. Syvällä kävin ja sieltä selvisin takaisin. Ajan myötä oli ihanaa huomata, miltä ihan tavallinen tiistai tuntuu, kun mitään ihmeellistä tai erikoista ei tapahdu vaan arki rullaa omalla painollaan.

Kahdesta asiasta en luovu: peruslaiskuus ja itsepäisyys. Ilman niitä en välttämättä olisi selvinnyt tai en olisi tässä näin tervehtyneenä. Se ei takaa sitä, ettenkö voisi sairastua uudestaan mutta tiedän, mistä ja miten apua saa ja mikä lääkitys minulle toimii. On huikeaa, kun jokainen päivä on ekstraa, koska olen kivuliaan tietoinen, että elämäni olisi voinut päättyäkin. Masennus on elämässäni kääntynyt voimavaraksi.

Kärsin silloin tällöin vieläkin ahdistuneisuushäiriöstä ja on hetkiä ja päiviä, kun en pysty poistumaan kotoa edes roskista viemään. Näitä päiviä on aina vaan vähemmän mutta niitä on. Ajatusten täytyy antaa tulla ja mennä, eikä niitä saa estää tulemasta eikä niihin kannata tarrautua.

Puolisen miljoona suomalaista syö mielialalääkkeitä, joten mistään tabusta ei enää ole kysymys vaan kansataudista. Jotain yhteiskunnassamme on pahasti vialla, kun pahoinvointi lisääntyy ja ihmisiä sairastuu enenevissä määrin erilaisiin mielenhäiriöihin.

Ps. Odotan suurella mielenkiinnolla elokuvasi ensi-iltaa. Se toteutuu ihan varmasti, jos niin päätät. Ihan oikeasti! Uskon sinuun.