Olen surullinen, väsynyt ja ahdsitunut/masentunut

ja kiitos eilisistä vastauksistanne. Pahoittelen etten päässyt jatkamaan kirjoittelua. Olen vieläkin kahden vaiheilla tuon mielialalääkkeen kanssa. Täytyy ainakin tarkistaa tuo päiväys paketista ennen kuin aloitan.



En yhtään tiedä mitä teen, mutta näin en jaksa enää. Olen aivan henkisesti loppu.

säilyttämään toimintakunnon, vaikka tilanne ei muuttuisikaan. Tunteita ne eivät lopeta. Mutta ei "valahda" sinne masennuksen sisään vaan jaksaa toimia tarkoituksenmukaisesti, tehdä ruuat, ei itke taukoamatta yms. Ne on tavallaan jaksamisen jatke jos elämä on ylivoimaista.



Niin, ja tiedän mistä puhun.

kannattaa käydä ensin omalla lääkärillä ja kertoa asiasta osaa neuvoa paremmin kun on asiantuntija ja tiätää tarapen mukaan

Itse varmasti tiedät sen hetken ja sitä hetkeä ei ehkä tule. On hyvä että ne ovat varalla turvana.



Saattaa olla että asiat alkavat mennä ihan omalla painollaan tilanne helpottuu ja raskaita ajatuksia on vähemmän. Ne on ne ajatukset jotka lyövät sinut maahan. Olet keskellä surutyötä.Et kuitenkaan ole tässä tilanteessa koko ikääsi. Onko sinulla jotain harrastusta mihin voisi mennä keskittymään johonkin aivan muuhun? On tärkeää että pidät itsestäsi huolta "hellit ja hoivaat" itseäsi tuntematta syyllisyyttä. Älä myöskään kerää kuormaasi huolia joille et mitään voi päästä ne menemään mielestäsi. Nimittäin huolien kerääminen saattaa aiheuttaa valtavaa kontrolloinin tarvetta. Kontrolloit kaikkea ettei mitään pahaa tapahtuisi. Hyväksy että elämä on rajallista älä takerru ahdistaviin ajatuksiin. Ja muista sinä et ole yksin meitä on tuhansia jotka kamppailee samanlaisten ajatusten kanssa. Jokaisella on keinonsa selviytyä. Sinäkin selviydyt.

Mutta onhan se toki yksilöllistä. Mulla oli vastaavanlainen tilanne keväällä ja sain lääkityksen. Silloin en pystynyt toimimaan normaalisti, eli ei jaksanut ei kyennyt eikä saanut aikaan. Nyt on tilanne ihan toinen, pari kk lääkkeitä takana.



Mut ei yksin ne lääkkeet, vaan pyydät lääkäriltä myös lähetteen psykiatriselle hoitajalle, jolle voi purkaa noita ahdistavia asioita. Mä olen nyt ollut parisen kuukautta jonossa sinne, eli ihan heti ei kyllä tuonne juttelemaankaan pääse. Mutta lääkkeet on auttaneet niin, että saan taas nukuttua ja syötyä ja elämä alkaa näyttää vähän kirkkaammalta. Jaksan taas yrittää pyristellä, aiemmin tuntui, että olin jo luovuttanut.



Tsemppiä sulle! Päivä paistaa joskus risukasaankin. Mulla on sellainen elämänfilosofia, että ihmisen kärsimyksen ja vaikeuksien määrä on suht vakio. Kun nyt menee huonosti, niin pian menee sit paremmin. Naurakoot ja lahdatkoot muut tuon ajatusmallin, mutta mua se helpottaa.

kanssa rehellisesti tilanteestasi.

tai psykologin/lääkärin kanssa. Monesti sekin auttaa. Voitte sitten miettiä mahdollista lääkitystä jos se olisi paras apu tilanteeseesi. Voimia sinulle!

lähde hakemaan keskusteluapua ja paikkaa missä voisit purkaa tunteitasi ja ehkä pystyisit jäsentämään elämääsi toisin. Sen jälkeen voi miettiä masennus lääkityksen tarvetta. Pelkkä lääke ei auta vaikeita asioita pitää myös työstää.

Olen saanut keskusteluapua muutamia kertoja viime syksynä tk:n kautta psykologilta liittyen ja mieheni sairauteen ja sen aiheuttamaan huoleen ja ahdistukseen minulla. Olen pyytänyt pääsyä ko saurauden vertaistuki- tai omaisryhmään, mutta pienellä paikkakunnalla sellaista ei ole. Olisin ollut halukas menemään myös naapurikaupungin vertaistukiryhmään, mutta se ei jostain syystä onnistunut. Minulle on kirjoitettu mielialaplääkkeitä jo vuosi sitten, mutta en ole ottanut niitä; tuolla kaapissa ne ovat. Ehkä olisi aika ottaa niitä? Saan tarvittaessa keskusteluapua lisää, mutta tällä hetkellä tuntuu niin toivottamalta, etten jaksaisi juuri nyt keskustella kenenkään kanssa tilanteesta.

En olisi varmaan jaksanut edes alkaa puhua. Ja sus siunakkoon, jos olisi joutunut odottamaan tässä keskustelujonossa että saa lääkityksen! Varmaan olisin jo suljetulla. Musta tuntuu, että mä saan terapiasta paljon enemmän irti, kun olen päässyt vähän elämän syrjään kiinni taas. Kun (jos) mä sinne terapiaan pääsen, niin sitten pystyn ehkä puhumaankin enkä vaan itkemään koko aikaa, niinkuin olisi käynyt jos olisin pahimmalla hetkellä mennyt.



Katso muuten niitten lääkkeitten viimeinen käyttöpäivä. Ei ne myrkyksi muutu, mutta tehot häviää, jos ovat vanhentuneet. Minä aloitin puolikkaalla annoksella, niin ei olleet aloitustutinat niin pahat.

mutta mutta, ei ilman terapiaa!!!! Ehdottomasti pitää olla myös keskusteluapua. Yksinään ne lääkkeet ei ihmeitä tee

Mulla on vähän sama tilanne itselläkin ja mielialalääkkeet on kaapissa, mutta en ole ottanut.

Millaisesta sairaudesta puolisosi kärsii? Entä vanhempasi? Minkä ikäinen olet?



Itse olen jo 40+ ja jätin henkisestä sairaudesta kärsineen puolisoni, mutta surua on siitäkin sekä muustakin.



Elän ilman parisuhdetta tällä hetkellä, enkä kaipaa ketään miestä, joten ei minua huoleta lääkkeen sivuvaikutuksena usein tuleva orgasmikyvyttömyys, koska en harrasta seksiä muutenkaan, mutta mietin sitä, kohtaanko tunteeni aitoina, jos aloitan. Olen joskus käyttänyt Cipramilia ja se antoi avun sosiaalisten tilanteiden pelkoon kyllä hyvin. Silloin elin vielä tuossa huonossa parisuhteessa ja pelko johtui miehen alistamisesta.

mutta ne eivät estä väsymyskierteen etenemistä. Itse söin mielialalääkkeitä vuosia, koska oli vain pakko jaksaa. Ilman lääkkeitä stoppi olisi tullut nopeammin vastaan. Lopulta sairastuin totaaliseen uupumukseen ja olen ollut nyt 2 vuotta saikulla.

itsensä unohtaminen muiden vuoksi johtaa helposti omaan sairastumiseen. Oletko käynyt vertaistukitapaamisissa, onko sinulla läheisiä ystäviä? Voitko harrastaa tai tehdä asioita, jotka antavat sinulle iloa ja voimia?