Lue keskustelun säännöt.
Yhden lapsen perhe?
29.07.2010 |
Moi kaikille!
Minulla on mieheni kanssa ihana, todella rakastettu kohta vuoden ikäinen poika. Viime aikoina mielessäni on pyörinyt päivittäin ajatukset toisen lapsen hankinnasta. Ennen ajattelin, että haluan vähintään kaksi lasta. Nyt kokeneempina minusta sekä miehestäni tuntuu, että emme todennäköisesti halua enempää lapsia. Olen 28-vuotias, joten ei tätä asiaa edes tarvitse vielä lukkoon lyödä, mutta vaikka kuinka yritän olla ajattelematta koko asiaa, niin tämä vaivaa minua jatkuvasti.
Toisaalta tuntuu surulliselta, jos poikamme ei saa koskaan sisarusta. Mutta samalla tiedostan, ettei toista lasta kannata hankkia pelkästään esikoisen takia. Vanhempien täytyy haluta lisää lapsia; lapsen tulee saada tuntea olevansa toivottu. Enkä myöskään usko, että lapsen onni on sisaruksista kiinni, ja kasvatuksella voi vaikuttaa siihen, ettei todellakaan kaikista ainokaisista kasva itsekeskeisiä.
Lisäksi minua ahdistaa ajatus siitä, että mitä jos ainokaisellemme tapahtuu jotain ja jäämme sitten lapsettomiksi. Mutta samalla tämä tuntuu todella typerältä ajatukselta; eihän lapsia pidä "varastoon" tehdä siltä varalta, että esikoiselle tapahtuisi jotain. Tässäkin; jokaisen lapsen tulee saada tuntea olevansa toivottu itsensä takia. Ja ainahan voi tapahtua mitä vaan, kenelle tahansa.
Itselläni on kolme vanhempaa veljeä. Vanhin on minulle etäinen, keskimmäinen menehtyi vuosi sitten, ja nuorin on todella läheinen. Ja koska veljeni on minulle hyvin tärkeä, minusta tuntuu pahalta ainokaisemme puolesta. Mutta tässäkin tiedostan sen, ettei läheiset sisarussuhteet ole mikään itsestäänselvyys. Ja toisaalta uskon, että joissain tapauksissa ainokaisella on vanhempiinsa läheisempi suhde. Tällä en tarkoita sitä, etteikö monilla suurempien perheiden lapsilla olisi vahempiinsa hyvät suhteet ja etteikö heitä kunnolla kyettäisi huomioimaan, mutta epäilen kykenisinkö itse siihen. Monesti mietin, että onhan pojallani rakastavat vanhemmat, isovanhemmat sekä serkkuja ja pikkuserkkujakin. Lisäksi muutamilla ystävillämme on lapsia. Ja kavereitakin pojalla varmasti tulee olemaan, varsinkin siinä vaiheessa kun hän menee päivähoitoon.
Ei ole mitään niin sitovaa kuin lapsi. Minä kärsin uusiutumistaipuvaisesta ahdistushäiriöstä, joka herkästi oireilee erityisesti stressielämäntilanteissa. Minulla menee valtavasti energiaa itsestäni huolehtimiseen. Minusta tuntuu, että pärjään yhden lapsen kanssa, mutta ajatus kahdesta hirvittää. Ahdistushäiriön lisäksi myönnettäköön, ettemme mieheni kanssa ole suurperhehenkisiä ihmisiä. Haluamme elää muutakin elämää kuin perhe-elämää, toki pitämällä samalla koko ajan huolta poikamme tarpeista. Tuntuu, että yhden lapsen perhe-elämä sopii meille parhaiten. Ja me haluamme panostaa poikaamme kunnolla, mieluummin kuin hoitaisimme kahta vaillinaisesti. Edelleen haluan korostaa, että uskon monien kykenevän hoitamaan montaa lasta hyvin, mutta meitä kun on niin moneksi.
Normi vähintään kahden lapsen perheestä kummittelee mielessäni koko ajan, ajatus siitä, että pitäisikö kuitenkin...
Ajattelin, että ajatuksiani voisi selkeyttää keskustelu tuntemattomien ihmisten kanssa. Olisin kiitollinen, jos sekä yksilapsiset- että useampilapsiset vanhemmat kommentoisivat omia mielipiteitään ja kokemuksiaan.
Kommentit (21)
enkä tunne olevamme ollenkaan perhe, vain kaksikko. Mutta perheettömyyden tunne johtunee enemmän puolison puuttumisesta kuin yksilapsisuudesta.
Minä olen aina halunnut monta lasta. Niin ei vain käynyt ja olen asiasta harmissani. Minusta tuntuu, että yhden lapsen äitiys vaatii minulta tavallaan enemmän kuin mitä useamman lapsen äitinä oleminen. Lapselle on pitänyt näin olla useammin oikeasti läsnä eikä ole voinut antaa olla sisarustensa kanssa, koska heitä ei ole.
Mutta elämä menee niin kuin menee, yksilapsiset perheet -tai kaksikot- voivat olla ihan yhtä hyviä kokoonpanoja kuin monilapsisetkin perheet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en koskaan ole kärsinyt sisaruksettomuudesta, eikä lapsikaan ole kysellyt tai toivonut sisaruksia (mnethan näin tekee). Itse elin hyvin onnellisen lapsuuden, olen sosiaalinen mutta viihdyn (ja kaipaan olla) myös yksin. Ainoita lapsiahan on psykologiassa tutkittu aika paljonkin, ja tulos on että ainokaisuus ei (keskimäärin) vaikuta, vaan ainoat lapset ovat yhtä sosiaalisia eivätkä sen itsekkäämpiä kuin muutkaan. Eli ei kannata pelätä että lapsi kasvaisi kieroon koska ei ole sisaruksia :)
Ainokaisuudessa on myös hyviä puolia: huomiota saa useimmiten riittävästi ja etenkin jos vanhempien tulot ovat pienet tai vaihtelevat on elämä taloudellisesti helpompaa pienemmän perheen kanssa. Itse myös vietin usein aikaa aikuisseurassa, mikä antoi ihan erilaisia virikkeitä ja haasteita kuin jos olisin aina ollut muiden lasten kanssa ja ajattelin jo nuorena monessa mielessä aikuismaisesti (syyt ja seuraukset pitkällekin tulevaisuuteen, mielenkiinnonkohteet jne).
Toki osa ainokaisista toivoo että olisi saanut sisaruksia, mutta eivät läheskään kaikki.
meillä on ainokainen - 18vee - ja ollaan koko pienperhe tyytyväisiä
ei haluttu enempää
joskus likalta on kysytty, olisiko halunnut sisaruksen ja hän tuumasi, että joskus kylläkin -isosiskon.. ei liene mahdollisuuksien rajoissa :)
yhden lapsen äitinä olo oli vaikeaa, kahden lapsen kanssa helpompaa. Minusta ainokaisen kanssa oli liian intensiivistä, suuremmalla porukalla on jouhevampaa.
Tällä kans yksilapsinen perhe, ja olemme onnellisia esikoisestamme 10kk, puoli vuotta synnytyksen njälkeen tuli kova vauvakuume,mutta vauvakuume lopahti kun mies taas piti omaa peliä nettisaiteilansa, niin päätin yksi saa riittää, miehelle en oo sanonut sitä että ei tule toista vauvaa. hän haluaa uskoa et saamme toisen ja kolmanne, ja mulla ikää 27,joten samoilla aalloilla hjeilutaan=)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kaikkien pitäisi olla niin vahvoja, että kykenevät tekemään päätöksensä omasta elämästään itsenäisesti ilman että peilaavat sitä muiden valintoihin.
MInusta ihmisellä on oikeus haluta yksi lapsi, kaksi lasta tai useampia. En yhtään ihmettele sitäkään, että jotkut eivät halua lapsia ollenkaan. JOkainen tavallaan, jokainen varmasti tuntee oman elämäntilanteensa ja itsensä.
Sinun ajatuksesi kuulostavat hyvin pohdituilta. Elä niiden mukaan niin olet onnellinen :) Tosin olet kuitenkin niin nuori, että ehkä sterilisaatiota ei kuitenkaan vielä kannata tehdä :)
Itse olen 29v ja minulla on yksi pieni lapsi ja toinen tulossa. Olen aina ajatellut haluavani 2-3 lasta ja sama olo on säilynyt jo sen yhden saatuani. On vain voimakas vietti saada toinen, halu rakastaa häntä ja 100 prosenttinen usko siihen, että voimme tarjota kahdelle (ehkä joskus jopa kolmelle) lapselle hyvän, tasapainoisen ja kaikin puolin turvatun lapsuuden ja elämän. Pidän sisarusta myös tärkeänä esikoisellemme mutta aivan kuten sanoit, ei sisarus vielä sinänsä ihmistä onnelliseksi tee. Sisarussuhdekin voi olla monenlainen.
useinhan käy niin, että jos se lapsukainen sattuisikin menehtymään, ja itse olet vielä lapsenteko iässä, niin uutta putkeen sitten vaan. Pahoittelen sarkasmia, mutta näin usein tapahtuu kuitenkin. Esim. John Travolta paikkaa esikoisen menetystä tulevilla kaksosilla, ja rouvakin lähentelee jo viittäkymppiä. =S
Itseä kanssa ahdistaa tuo ajatus kaikista munista samassa korissa, ja kun olen itsekin saanut kasvaa sisarusten ja serkkujen seurassa, niin ehdottomasti haluan useamman lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen miettinyt ja mieheni samaa mieltä, että yksi piisaa.. on niin helppoa yhden kanssa reissailla ja yhden lapsen saa helpommin hoitoonkin! ja parisuhdekkin pysyy helpommin hyvänä :))
äiti 21v
lapsi 6kk
Lapsia ei pidä tehdä jostain kumman pakosta. JOs sinulle yksi on sopivasti, kannattaa kuunnella itseään eikä mitään muuta. Perheen ainoikaisista voi kasvaa todella hyvällä itsetunnolla ja sosiaalisille kyvyllä varustettuja tasapainosia ihmisiä.
Minusta kolme on sopiva määärä. Jos joku saa jotain, jää kuitenkin kaksi kohtalotoveria, eli ei tule niin kovaa mustasukkaisuutta kuin kahden lapsen kuviossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli ei enempää lapsia esim. seuraavaan viiteen vuoteen ja sitten mietitte asiaa uudelleen.
Ei sinun juuri nyt, tällä viikolla tai edes tänä vuonna, tarvitse tehdä mitään sitovaa päätöstä asian tiimoilta. Olet vielä nuori. Anna ajan kulua, jätä idea muhimaan "keskeneräisenä" alitajuntaasi. Katsotte sitten muutaman vuoden kuluttua, miltä tuntuu ja mitä haluatte. Nyt nautitte ainokaisestanne ja muu odottakoon.
T:Kolmen äiti
Minun ajatusmalliani helpotti aikoinaan tämä kysymys jonka joku minulle heitti: Jos tässä maailmassa olisi tavallisempaa että kaikilla on yksi lapsi niin haluaisitko yhden vai kaksi? Jos kukaan ystäväpiiristäsi ei saisi tai haluaisi kahta lasta niin riittäisikö sinulle yksi lapsi vai haluaisitko kaksi?
Tajusin että oikeasti haluan vain yhden lapsen mutta juuri tämä ympäristön useampilapsisuus vaikutti siihen että tunsin itseni epävarmaksi. Tämän ymmärrettyäni sain rauhan sydämeeni.
Kiitos, kirjoitit todella viisaasti ja rohkaisevasti! :) Kiitos kaikille muillekin vastanneille. Sain jo vähän mielenrauhaa, kokemusten jakaminen auttaa aina :).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet pohtinut asiaa paljon ja selvästi olette miehesi kanssa samoilla linjoilla, mikä on hyvä. Tehkää ihan oman mielen mukaan. Ei tässä mitään normeja kannata kumartaa. Haluan kuitenkin tuoda esiin myös kanden lapsen äidin kokemusta. Minä olen aina halunnut noin kaksi lasta, ja onhan se todellakin näin pikkulapsivaiheessa välillä tosi rankkaakin ollut. Mutta kuitenkin, nyt vaikka lapset ovat vielä pieniä niin todellakin niistä, niinkin kliseiseltä kuin se kuulostaa, on todella paljon seuraa toisilleen. Monet täällä hahkuttaa sitä, että yhden lapsen kanssa on helpompi matkustaa jne, mutta uskallan väittää, että tavallaan matkustaminen ja se koko perhe-elämän pyörittäminen on jossain määrin helpompaakin kahden tai useamman lapsen kanssa siinä vaiheessa, kun lapset leikkivät keskenään. Mutta jokainen tekee valintansa ja oma perhe muodostuu sellaiseksi kuin se kullekin parhaiten sopii (tai siis niissä rajoissa mitä näitä nyt pystyy edes suunnittelemaan )
Löysin tämän vanhan ketjun haualla ja tuntui niin ihanan huojentavalta lukea tätä. Minä ja mieheni olemme molemmat perheidemme ainoita lapsia, olemme aina puhuneet vain yhdestä lapsesta ja itseolen jo ennen mieheni tapaamista ajatellut että yksi lapsi riittää.
Odtamme nyt ensimmäistä(ja viimeistä) lastamme ja tunnen suunnatonta ahdistusta kun ihmiset jo kyselevät että koska toinen tehdään! Kun kerron aikeistani ettei enempää lapsia hakita tuntuu välillä että ihmiset pitävät vähintäänkin outona ja saan aina kuulla miten ainoista lapsista tulee jotenkin kieroon menneitä (kiva muuten kuunnella kun on itsekin ainut lapsi..)
Kiitos kannustavista kommenteista on mukavaa lukea että on muitakin jotka haluavat vain yhden lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oli esikoisen syntymän jälkeen 2 vuotta vahva tunne, että tämä on nyt tässä, en halua enää enempää lapsia. Mutta niin se mieli vaan muuttui ja nyt on tuon 4 v seuralaisena pieni vauva.:) Tuntuu vähän hassulta lukea esim. 6 kk ikäisen vauvan äidin sanovan ettei halua lapsia enää lisää. Voihan olla, että näin on, mutta on myös hyvin todennäköistä, että mieli muuttuu jossain vaiheessa. Ei lapsia tarvitse tehdä sillä normi 2 v ikäerolla vaan ikäero voi olla enemmänkin. Siitä huolimatta lapsilla voi olla seuraa toisistaan. Voin kertoa, että esim. 3 v:n viihdyttäminen käy todellakin työstä. Sisarus voi tehdä vanhemmuudesta paljon helpompaakin, kun lapsella on kaveri omasta takaa, eikä tarvi aina lähteä puistoon seuraa etsimään tai vaihtoehtoisesti itse konttailla pitkin lattioita lapsen kaverina.. Eli antakaa itsellenne aikaa, mikä kiire tuollaista päätöstä on tehdä vielä??
Olen kasvattanut miehen kanssa lapsen aikuiseksi, siis yhden. Meillä oli onnellinen perhe-elämä lapsen kasvuvuosina. Silloin en osannut kaivata lasta ja ajattelin että ehkä sitten myöhemmin.
Vuodet hurahtivat huomaamatta. Kun lapsi alkoi lähestyä 11-13 ikävuosia niin havaitiin että ai niin, olisihan se todella mukavaa jos olisi useampi lapsi. Sisko tai veli.
Enää ei onnistunut. Tuli kaksi keskenmenoa. Nuorena olisi pitänyt sittenkin vain rohkaista mielensä ja hankkiutua raskaaksi.
Mikä muu olisi yhtä tärkeää? Töissä ehtii kyllä olla, sitä riittää. Siitä ei jää ihmiselle lopulta mitään. Vuosien päästä.
Kaiken muun menettää mutta jos on lapsia, he jäävät.
"Älä elämää pelkää" sanoi runoilijakin.
Lapsellamme ei ole sisaruksia. Nyt aikuisena hän pitää ystäviään perheenään. Toki mekin kuulumme siihen. Tiedän että hän on kaivannnut sisarusta.
Siinä, kun toiselle perheelle sopii viisi lasta, toiselle se yksi on ainut ja oikea ratkaisu.
Minulla on yksi lapsi, 13-vuotias, enkä tosiaan halua enempää. En ymmärrä edes miten aika riittäisi, kun nytkään aikaa ei jää edes siivoamiseen kaiken tämän harrastusrumban keskellä:) Toisaalta taas lapseni joukkueessa on kuuden lapsen äiti, joka pyörittää kaikkine lapsien harrastuksia:)
Paljon olen täältä lukenut, että on itsekästä olla tekemättä sisarusta lapselle. Ehkä niin, mutta minä en halua elää enää yhtään oman pikkulapsenaikaa, vaikka lapseni parasta ikinä onkin. Lapsenlapsia toivottavasti joskus saan hoitoon:) Mutta niitäkin vain sopivasti, ei aina.
On tehtävä niin että tulee itse onnelliseksi. Se on aikuisen vapaus :)
Minulla on yksi lapsi. Haaveilin useammasta, mutta olen löytänyt vain osa-aikatöitä, ja joudun opiskelemaan lisää joten tuloni pienenevät. Lapseni saa nyt parasta mitä voin tarjota, hänellä on hyvä elämä ja paljon ystäviä.
Jos olisi useampi lapsi, raha ei riittäisi kunnolla ruokaan tai vaatteisiin.
Olen iloinen ja kiitollinen ehkäisystä, pystyn nyt säästämään rahaa lapseni tulevaisuutta varten, itsellekin jää rahaa harrastuksiin ja unelmiin, aion esim. ostaa metsää itselleni.
Tulen itse neljälapsisesta perheestä. Sisarukset ovat edelleen rikkaus, mutta lapsuuteni kuljin epämuodikkaissa vaatteissa ja vanhemmillani ei ollut paljoa aikaa minulle, sillon tällöin minua kiusattiin.
Olen onnellinen kun olen pystynyt säästämään lapseni kaikelta tuolta. Hänellä on hyvät, normaalin kauniit vaatteet, harrastuksia ja paljon ystäviä. Kannustan häntä olemaan rohkea ja iloinen sekä ystävällinen muille.
Kannattaa aina muistaa että monilla ei nykyaikana ole resursseja kuin yhteen tai kahteen lapseen. Omistusasunnotkin ovat tosi kalliita. Joten voi tuntua tosi pahalta, jos aletaan kyselemään, onko lisää lapsia tulossa. Itse en nykyään juuri tämän vuoksi kysele keneltäkään, annan ihmisten itse kertoa omia suunnitelmiaan tai ilmoittaa jos vauva on tulossa :)
Yhden lapsen kanssa kaikki on paljon helpompaa! :)
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvattanut miehen kanssa lapsen aikuiseksi, siis yhden. Meillä oli onnellinen perhe-elämä lapsen kasvuvuosina. Silloin en osannut kaivata lasta ja ajattelin että ehkä sitten myöhemmin.
Vuodet hurahtivat huomaamatta. Kun lapsi alkoi lähestyä 11-13 ikävuosia niin havaitiin että ai niin, olisihan se todella mukavaa jos olisi useampi lapsi. Sisko tai veli.
Enää ei onnistunut. Tuli kaksi keskenmenoa. Nuorena olisi pitänyt sittenkin vain rohkaista mielensä ja hankkiutua raskaaksi.
Mikä muu olisi yhtä tärkeää? Töissä ehtii kyllä olla, sitä riittää. Siitä ei jää ihmiselle lopulta mitään. Vuosien päästä.
Kaiken muun menettää mutta jos on lapsia, he jäävät.
"Älä elämää pelkää" sanoi runoilijakin.
Lapsellamme ei ole sisaruksia. Nyt aikuisena hän pitää ystäviään perheenään. Toki mekin kuulumme siihen. Tiedän että hän on kaivannnut sisarusta.
Kuulostat katkeralta ja se on turhaa. Keskity siihen ainoaan lapseen, ajattele jos ei häntäkään olisi!
Meillä on yksi lapsi. Toista ei tule. Paljon samanlaisia aatoksia on ollut kuin sinullakin mm. tuosta lapsen mahdollisesta menehtymisestä mutta päädyin tismalleen samaan tulokseen kuin sinä.
Me olemme mieheni kanssa kummatkin ainoita lapsia ja sen hyväksi havainneita omassa kokemuksessamme joten siksi yksilapsisuus oli meille luonnollinen ratkaisu. Mutta se ei tarkoittanut sitä että en olisi myös pohtinut näitä samoja ajatuksia kuin sinä. Pitäisikö kuitenkin. Mitä jos.
Kirjoitat hyvin viisaasti ja pohditusti. Olet selkeästi ajatellut asioita monelta kantilta. Tokihan silti tietenkin muutama aaveemamma pakosti käy sinua tai jotain muuta vastaajaa närppimään ja haukkumaan jostain syystä. Minä kuitenkin luulen että olet erittäin analyyttinen ihminen joka on oikeasti pohtinut harvinaisen tarkkaan tilannettanne ja päätynyt jo päätökseen että yksilapsisuus on teille se oikea ratkaisu. Ajatus kahdesta lapsesta (juuri tuosta "normimäärästä") kuitenkin kummittelee päässäsi juuri siksi että se on se normi. Minun ajatusmalliani helpotti aikoinaan tämä kysymys jonka joku minulle heitti: Jos tässä maailmassa olisi tavallisempaa että kaikilla on yksi lapsi niin haluaisitko yhden vai kaksi? Jos kukaan ystäväpiiristäsi ei saisi tai haluaisi kahta lasta niin riittäisikö sinulle yksi lapsi vai haluaisitko kaksi?
Tajusin että oikeasti haluan vain yhden lapsen mutta juuri tämä ympäristön useampilapsisuus vaikutti siihen että tunsin itseni epävarmaksi. Tämän ymmärrettyäni sain rauhan sydämeeni. Meille ja minulle yksi lapsi on se oikea määrä. Lapsia ei voi tehdä - kuten sanoit - sisarusten iloksi, sukulaisten iloksi, sen vuoksi että muut saavat useampia lapsia tai yhteiskunnan normien vuoksi. Lapsia tulee tehdä vain ja ainoastaan siksi että vanhemmat pyyteettömän aidosti haluavat toisen ihmistaimen jota kasvattaa ja jota rakastaa.