Yhden lapsen perhe?

Moi kaikille!



Minulla on mieheni kanssa ihana, todella rakastettu kohta vuoden ikäinen poika. Viime aikoina mielessäni on pyörinyt päivittäin ajatukset toisen lapsen hankinnasta. Ennen ajattelin, että haluan vähintään kaksi lasta. Nyt kokeneempina minusta sekä miehestäni tuntuu, että emme todennäköisesti halua enempää lapsia. Olen 28-vuotias, joten ei tätä asiaa edes tarvitse vielä lukkoon lyödä, mutta vaikka kuinka yritän olla ajattelematta koko asiaa, niin tämä vaivaa minua jatkuvasti.



Toisaalta tuntuu surulliselta, jos poikamme ei saa koskaan sisarusta. Mutta samalla tiedostan, ettei toista lasta kannata hankkia pelkästään esikoisen takia. Vanhempien täytyy haluta lisää lapsia; lapsen tulee saada tuntea olevansa toivottu. Enkä myöskään usko, että lapsen onni on sisaruksista kiinni, ja kasvatuksella voi vaikuttaa siihen, ettei todellakaan kaikista ainokaisista kasva itsekeskeisiä.



Lisäksi minua ahdistaa ajatus siitä, että mitä jos ainokaisellemme tapahtuu jotain ja jäämme sitten lapsettomiksi. Mutta samalla tämä tuntuu todella typerältä ajatukselta; eihän lapsia pidä "varastoon" tehdä siltä varalta, että esikoiselle tapahtuisi jotain. Tässäkin; jokaisen lapsen tulee saada tuntea olevansa toivottu itsensä takia. Ja ainahan voi tapahtua mitä vaan, kenelle tahansa.



Itselläni on kolme vanhempaa veljeä. Vanhin on minulle etäinen, keskimmäinen menehtyi vuosi sitten, ja nuorin on todella läheinen. Ja koska veljeni on minulle hyvin tärkeä, minusta tuntuu pahalta ainokaisemme puolesta. Mutta tässäkin tiedostan sen, ettei läheiset sisarussuhteet ole mikään itsestäänselvyys. Ja toisaalta uskon, että joissain tapauksissa ainokaisella on vanhempiinsa läheisempi suhde. Tällä en tarkoita sitä, etteikö monilla suurempien perheiden lapsilla olisi vahempiinsa hyvät suhteet ja etteikö heitä kunnolla kyettäisi huomioimaan, mutta epäilen kykenisinkö itse siihen. Monesti mietin, että onhan pojallani rakastavat vanhemmat, isovanhemmat sekä serkkuja ja pikkuserkkujakin. Lisäksi muutamilla ystävillämme on lapsia. Ja kavereitakin pojalla varmasti tulee olemaan, varsinkin siinä vaiheessa kun hän menee päivähoitoon.



Ei ole mitään niin sitovaa kuin lapsi. Minä kärsin uusiutumistaipuvaisesta ahdistushäiriöstä, joka herkästi oireilee erityisesti stressielämäntilanteissa. Minulla menee valtavasti energiaa itsestäni huolehtimiseen. Minusta tuntuu, että pärjään yhden lapsen kanssa, mutta ajatus kahdesta hirvittää. Ahdistushäiriön lisäksi myönnettäköön, ettemme mieheni kanssa ole suurperhehenkisiä ihmisiä. Haluamme elää muutakin elämää kuin perhe-elämää, toki pitämällä samalla koko ajan huolta poikamme tarpeista. Tuntuu, että yhden lapsen perhe-elämä sopii meille parhaiten. Ja me haluamme panostaa poikaamme kunnolla, mieluummin kuin hoitaisimme kahta vaillinaisesti. Edelleen haluan korostaa, että uskon monien kykenevän hoitamaan montaa lasta hyvin, mutta meitä kun on niin moneksi.



Normi vähintään kahden lapsen perheestä kummittelee mielessäni koko ajan, ajatus siitä, että pitäisikö kuitenkin...



Ajattelin, että ajatuksiani voisi selkeyttää keskustelu tuntemattomien ihmisten kanssa. Olisin kiitollinen, jos sekä yksilapsiset- että useampilapsiset vanhemmat kommentoisivat omia mielipiteitään ja kokemuksiaan.