Erilleen kasvamista parisuhteessa

Haluan avautua tilanteestani jonnekin ja päädyin tänne kirjoittelemaan. Ollaan oltu puolisoni kanssa pitkään yhdessä ja tunnetaan toisemme läpikotaisin. Meillä on kaksi ihanaa lasta ja puolisoni on täydellinen isä. Eletään ns. ruuhkavuosia.

Tämä on vanha tuttu tarina: mies ei saa mitään omatoimisesti aikaan vaan mun tehtävänä on pyytää, käskeä ja ohjailla aikuista ihmistä. Asutaan omakotitalossa ja tunnen olevani joku talkkari joka ajaa yleensä aina nurmikon, kolaa lumet ja hiekoittaa pihan. Viime kesänä laitoin kalenteriin nurmikonleikkuuvuorot, ettei homma jää yksin mun harteilleni ja mies tajuaa tehdä jotakin itekin eikä mun tarvii aina pyytää. Sekin asia piti siis ajatella toisen ihmisen puolesta. Sitten on niitä hommia joita en osaa tehdä mutta mieheltä löytyy taitoa. Pahimmillaan oon joutunut hokemaan 2 vuotta, että mies korjaisi jonkun asian. Eli parempi vaihtoehto olisi ollu opetella ite ja tehdä pois vaivoista.

Makkarin puolella ei myöskään tapahdu mitään ilman mun aloitetta. Mies ei osoita ite haluavansa vaan ensin tarkkailee etäältä millä fiiliksellä oon sinä päivänä matkassa ja toivoo parasta ja että tekisin aloitteen. Näin on siis kertonut kun asiasta ollaan keskusteltu. Eli mitään ei tapahdu ellen mä tee aloitetta ja vähemmän ja vähemmän mua kiinnostaa.

Sitten on se perheen loputon metatyö ja arvatenkin sekin on mun kalenterin ja muistin varassa. Lasten harrastukset, kouluun liittyvät asiat, neuvola yms. on mun hoidettava.

Alkaa olla tosissaan mitta täynnä. Vuosien varrella asiasta on keskusteltu useaan otteeseen. Oon kysynyt mieheltä, että eikö se osaa katella ympärilleen? Eikö pääs raksuta että vois omatoimisesti tehdä kotitöitä? Mikä siinä on niin vaikeaa? En oo mikään pirttihirmu joka vaatii mitään ihmeellistä, että pitäis esim. imuroida just mun tavalla. Ihan voisi ite toimia kuten aikuinen ihminen omassa kodissaan! En käsitä

Oon huomannut, että nyt muutaman vuoden sisällä mieheni arvomaailma on alkanut muuttumaan. Tästä syystä näen miehen vähemmän viehättävänä. Ehkä ollaan alettu kasvaa erilleen? Haaveilen usein siitä, että saisin asua omillani. Mihin mä tarviin edes puolisoa jos teen nytkin kaiken itsenäisesti? Oon tosi väsynyt tähän kuvioon mikä nyt on. Avioeroon ei ole tällä hetkellä varaa taloudellisesti ajateltuna enkä tietenkään sitä haluaisi lapsillenikaan tehdä.

Sanoin miehelle, että pitäiskö meidän mennä pariterapiaan. Jospa joku ulkopuolinen ammattilainen osaisi sanoittaa mun tunteeni jotenkin selkeämmin, koska nyt koen että mieheni ei vain kerta kaikkiaan ymmärrä vaikka kuinka sanon. Mies vastasi, että hän on ilman muuta valmis pariterapiaan, kyllä mä tuun kun oot varannu ajan. Niinpä, kun MÄ oon varannu ajan. Olispa hienoa elää itekin sellaista elämää, ettei tarttisi stressata mistään ja aivottomana vaan mennä ja tehdä kun joku käskee. Mitäs sitten kun sinne terapiaan mentäisiin, eihän ihmistä voi muuttaa. Jos tilanne on ollut jo vuosikausia tällainen niin miten se voisi muka muuttua. Oon pohtinut sitäkin, että onko mussa jotain vikaa, vaadinko liikaa? Tuntuu kamalalta ajatella, että koko loppuelämä olisi tällaista, siinähän menee itellä elämä hukkaan. Entä sitten jos erottaisiin, tulisiko sitä katumaan. Tuntuu, että oon tehnyt kaikkeni ja en jaksa enää tehdä töitä sen eteen, että meidän parisuhde toimisi.