Uskovaiset, miltä uskossa oleminen (arjessa) tuntuu?

oli pari viikkoa sellainen fiilis, kuin olis ollut

jalat irti maassa - siis todella upea ja vapautunut olotila. Vähitellen arjen astuttua mukaan on elämästä tullut samankaltaista kuin ennen uskoontuloa. Olen ymmärtänyt, että ei uskova tässä pahan vallassa olevassa maailmassa pääse sen helpommalla kuin uskoamatonkaan. Päinvastoin, hänellä voi olla vielä suurempia ongelmia mm. yrittäessään väistellä kaikkia saatanan ja sen kätyreiden virittämiä ansoja. Paljon olen kierrellyt eri lahkojen kokouksissa ja ollut rukoiltavanakin edessä, mutta mitään uskoontuloni yhteydessä kokemaani olotilaa en ole enää saavuttanut - enkä ole sitä kyllä kaivannutkaan. Nykyään elelen kaikessa rauhassa tavallista arkista elämääni enkä enää käy missään uskovaisten kokouksissa. Mulle riittää, että olen aikoinani puoleni valinnut, Jeesus on mun rakas Vapahtajani ja Hän antaa Pyhän Hengen kautta minulle voiman vastustaa pahuutta ja selvitä tästä yhä vaikeammaksi muodostuvasta elämästä.

välillä on erämaata ja silloin tälloin (harvemmin) on keidashetkiä, jollaisen sinäkin tuossa kuvailit. Kun Jumala täyttää Pyhällä Hengellään, ihminen voi kokea sen juuri tuolla tavalla kuin kirjoitit. Tunteet eivät ole pääasia uskossa, vaan se että saamme elää joka päivä Jeesuksen kanssa, armahdettuina syntisinä. On hienoa, että sinulla on sanan jano. Jatka seurakunnan yhteydessä käymistä ja Raamatun lukemista.

oli pari viikkoa sellainen fiilis, kuin olis ollut jalat irti maassa - siis todella upea ja vapautunut olotila. Vähitellen arjen astuttua mukaan on elämästä tullut samankaltaista kuin ennen uskoontuloa. Olen ymmärtänyt, että ei uskova tässä pahan vallassa olevassa maailmassa pääse sen helpommalla kuin uskoamatonkaan. Päinvastoin, hänellä voi olla vielä suurempia ongelmia mm. yrittäessään väistellä kaikkia saatanan ja sen kätyreiden virittämiä ansoja. Paljon olen kierrellyt eri lahkojen kokouksissa ja ollut rukoiltavanakin edessä, mutta mitään uskoontuloni yhteydessä kokemaani olotilaa en ole enää saavuttanut - enkä ole sitä kyllä kaivannutkaan. Nykyään elelen kaikessa rauhassa tavallista arkista elämääni enkä enää käy missään uskovaisten kokouksissa. Mulle riittää, että olen aikoinani puoleni valinnut, Jeesus on mun rakas Vapahtajani ja Hän antaa Pyhän Hengen kautta minulle voiman vastustaa pahuutta ja selvitä tästä yhä vaikeammaksi muodostuvasta elämästä.

seurakunnan kokousta, niinkuin eräillä on tapana. Usko vahvistuu sanan kuulossa. Sillä on siunauksensa, että olet seurakunnan yhteydessä. Ei se silti mikään pelastuskysymys ole.

ohis

Vaan kasvanut siihen. Eli en ikinä ole kokenut mitään ihmeellistä. Joten arjessakaan se ei ole mitenkään ihmeellistä. Luen raamattua jos muistan, rukoilen kyllä pitkin päivää tai oikemmin ehkä huikkailen asioita yläkertaan. Ja leipoessa mm. Siunaan taikinan. Mutta ei siis mitään kummallista.

Vanhempani olivat uskossa ja siten jotenkin vaan kasvoin siihen,toki olen useinkin kyseenalaistanut koko uskonnon ja pohtinut asioita muutenkin.En voi silti väittää ettenkö uskoisi Jumalaan ja Jeesukseen.Iltaisin jutskailen päässäni tuonne yläkertaan,kiitän asioista ja joskus pyydän apua vaikeisiin asioihin jne

käyn kokouksissa, luen Raamattua ja tutkin kirjoituksia. Yleensä olen onnellinen, joskus oikein todella onnellinen, mutta joskus on myös hetkiä jolloinka elämä maistuu puulta. Mutta elämänhalu ei kyllä koskaan ole kadoksissa. Tunnen itseni etukoikeutetuksi ja muistan aina olla siitä äärettömän kiitollinen.

Sain tavallaan tuntea Jeesuksen rakkauden aluksi (shokki???, totta vai tarua, kuka määrittelee mikä on todellinen "uskoontulo?", painostusta oli oli ja paljon) vahvasti. Hetken jälkeen koin kuitenkin koko elämäni äärettömän raskaana uskonveljieni ja siskojeni kanssa.

Nyt minulla on ihana elämä ihan OMASSA uskossani. Hyvä työ, rakas ihminen ja ihania (ei ahdistelevia) ystäviä ja olen onnellinen. Minulle uskoontulo EI ollut hyvä asia. Mutta jokainen taplaa tyylillään. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, EIKÄ TUPUTETA USKOA!!!

Minusta tuntuu ahdistavalta, uskovaiset ovat todella tuomitsevia ja lynkkaavat heti heikommat ihmiset. Siis ne joiden lähipiirissä olen ollut. Ulospäin on toki kaikki hienoa, mutta talojen sisällä tapahtuu. Jotenkin koomista, että "raamatun ihmiset" ovat yleensä niitä eniten kivien heittäjiä ja naapureita arvostelevia. Kurjaa.

Ja sitten mietitään miksei kiinnostuta tästä satukirjasta nimeltä Raamattu. Muumit ovat parempi kirja inhimillisyyten!

mahtavatko kuvailemasi ihmiset olla uskonnollisia, ei uskossa...? (näissä on eroa! voi olla hyvin uskonnollinen olematta oikeasti uskossa, "elävässä uskossa")

Jumalahan opettaa meitä rakastamaan toisiamme ja osoittamaan rakkautta, sekä olemaan tuomitsematta. Tosin käsittääkseni pitää myös "ojentaa" oikealle polulle, mutta sekin tehdä rakkaudella?

Minusta tuntuu ahdistavalta, uskovaiset ovat todella tuomitsevia ja lynkkaavat heti heikommat ihmiset. Siis ne joiden lähipiirissä olen ollut. Ulospäin on toki kaikki hienoa, mutta talojen sisällä tapahtuu. Jotenkin koomista, että "raamatun ihmiset" ovat yleensä niitä eniten kivien heittäjiä ja naapureita arvostelevia. Kurjaa.

Ja sitten mietitään miksei kiinnostuta tästä satukirjasta nimeltä Raamattu. Muumit ovat parempi kirja inhimillisyyten!

että saa kokea aivan erityistä Jeesuksen hoitoa ja läsnäoloa, vähän niin kuin pieni vastasyntynytkin. Sitten "vauva" kasvaa ja kehittyy ja alkaa saada vahvempaa ruokaa. Isä haluaa, että lapsi alkaa seisoa tukevammin, oppii luottamaan Isän rakkauteen ja Sanaan ilman erityisiä tunteitakin. Uskova käy läpi monenlaisia vaiheita: välillä on tuulisempaa, välillä tyyntä. Välillä saa kokea Jumalan läsnäoloa fyysisestikin, mutta voi olla pitkiäkin ns. erämaakausia, jolloin usko joutuu koetukselle. Joskus taas on ihan sitä tavallista arkea, jossa kuitenkin on luottamus Jumalaan ja rauha Jumalan kanssa. Että monenlaisia tilanteita ja kausia mahtuu uskovan elämään. Yhä tärkeämpänä olen kuitenkin kokenut pitää kiinni uskovien yhteydestä, Raamatun luvusta ja hiljaisista rukoushetkistä Jumalan kanssa. Myös hengellisen musiikin kuuntelun olen kokenut todella tärkeäksi. Se muistuttaa Jumalan avusta ja läsnäolosta arjen keskellä. Jeesus on kuitenkin koko ajan läsnä, silloinkin kun ei tunne mitään. Herra kasvattaa omiaan kuin isä rakkaita lapsiaan erilaisten vaiheiden kautta. Siunausta arkeesi!

Olen ymmärtänyt, että ei uskova tässä pahan vallassa olevassa maailmassa pääse sen helpommalla kuin uskoamatonkaan. Päinvastoin, hänellä voi olla vielä suurempia ongelmia mm. yrittäessään väistellä kaikkia saatanan ja sen kätyreiden virittämiä ansoja.

Uskomaton ei usko myöskään Saatanaan eikä kätyreihin. Ei ole mitään ansoja, joita pitäisi väistellä.

Ei mitään ihmeellistä tunnetta, ihan tavallista elämää. Toki se usko vaikuttaa jatkuvasti siellä taustalla, valintoihin, arvoihin, tekoihin, miten sitä nyt ylipäätään elämäänsä elää. Joskus sitä saa tuntea Pyhän Hengen vaikutusta, mutta kyllä se silloin uskon alkupuolella oli enempi sellaista, nykyään varsin tasaista. Uskosta ja Jeesuksesta puhumisestakin tulee niin luontevaa, että joskus sitä sitten ihan hätkähtää kun jollekin toiselle jo nimen Jeesus lausuminen ääneen onkin vaikeaa. Tottumiskysymys.

että olen käsittänyt jotain väärin.. kun mä nimittäin ajattelen, että vaikka maallisesti uskovaisen elämä ei olisi sen helpompaa kuin "uskomattomienkaan", ja vaikka uskova joutuisi uskonsa vuoksi kärsimään yms. niin kuitenkin on silti sillä tavalla elämä helpompaa, että on joku, johon luottaa ja turvata, oli sitten kuinka vaikeaa tahansa.

Tieto siitä, että Jeesus rakastaa minua, on kanssani ja pitää minusta huolta, eikä tarvitse olla ja kärsiä yksin, oli sitten tosiaan minkälainen tilanne tahansa.

Ja että elämä ei tunnu vaikeuksien keskelläkään merkityksettömältä ja turhalta, ja itse mitättömältä, koska usko Jeesukseen on ja pysyy ja voi luottaa siihen että Jumala ei milloinkaan hylkää.

Vai kuinka?

Olen ymmärtänyt, että ei uskova tässä pahan vallassa olevassa maailmassa pääse sen helpommalla kuin uskoamatonkaan. Päinvastoin, hänellä voi olla vielä suurempia ongelmia mm. yrittäessään väistellä kaikkia saatanan ja sen kätyreiden virittämiä ansoja.

Uskomaton ei usko myöskään Saatanaan eikä kätyreihin. Ei ole mitään ansoja, joita pitäisi väistellä.

Kyllä elämä Herran Jeesuksen kanssa on täyttä elämää, vaikka vaikeuksia olisikin. Tietää, että "kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jeesusta rakastavat", niin kuin Uudessa Testamentissa sanotaankin.

Hieno juttu, jos Jeesuksesta ja/tai Jumalasta saa turvan ja lohdun! Kaikki eivät pysty uskomaan jumaliin. Silti uskonnottomallakin voi olla läheisiä ihmisiä, joilta saa riittävästi rakkautta, huolenpitoa ja seuraa. Ei uskonnottomankaan elämän tarvitse tuntua merkityksettömältä tai turhalta edes vaikeuksien keskellä. Hyvää elämää voi elää uskoen tai uskomatta. Ihmiset ovat erilaisia ja tarvitsevat eri asioita.

että olen käsittänyt jotain väärin.. kun mä nimittäin ajattelen, että vaikka maallisesti uskovaisen elämä ei olisi sen helpompaa kuin "uskomattomienkaan", ja vaikka uskova joutuisi uskonsa vuoksi kärsimään yms. niin kuitenkin on silti sillä tavalla elämä helpompaa, että on joku, johon luottaa ja turvata, oli sitten kuinka vaikeaa tahansa.

Tieto siitä, että Jeesus rakastaa minua, on kanssani ja pitää minusta huolta, eikä tarvitse olla ja kärsiä yksin, oli sitten tosiaan minkälainen tilanne tahansa.

Ja että elämä ei tunnu vaikeuksien keskelläkään merkityksettömältä ja turhalta, ja itse mitättömältä, koska usko Jeesukseen on ja pysyy ja voi luottaa siihen että Jumala ei milloinkaan hylkää.

Vai kuinka?

Olen ymmärtänyt, että ei uskova tässä pahan vallassa olevassa maailmassa pääse sen helpommalla kuin uskoamatonkaan. Päinvastoin, hänellä voi olla vielä suurempia ongelmia mm. yrittäessään väistellä kaikkia saatanan ja sen kätyreiden virittämiä ansoja.

Uskomaton ei usko myöskään Saatanaan eikä kätyreihin. Ei ole mitään ansoja, joita pitäisi väistellä.

uskon puutteensa vuoksi... Vielä nykyäänkin on paljon helpompaa olla tapakristitty kuin ateisti ainakin pienemmillä paikkakunnilla. Ehkä Helsingissä suvaitaan jo ateisteja ja toisin uskoviakin.

ja vaikka uskova joutuisi uskonsa vuoksi kärsimään

Totta kai sillä, joka ei usko voi olla ystäviä ja sillä tavalla sisältöä elämässä. Mutta kyllä suhde Jeesukseen ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan antaa sellaisen pohjan elämälle, että sitä ei voi verrata mihinkään. Myös uskova saa nauttia ystäviensä seurasta ja Jumala on tarkoittanutkin ihmisen elämään yhteydessä toisiin, mutta elämän peruskallio on kuitenkin Jeesus, joka on myös se varmin Ystävä.

Se on sitä, että tietää elävänsä johdatuksessa ja pääsevänsä taivaaseen.Iloa, surua, tasaista arkea, joskus jopa vihaa ja epäuskoa. Tunteet voivat vaihdella laidasta laitaan. Usko ei kuitenkaan perustu siihen, miltä tuntuu. Se on armoa ja tietoa siitä, että Jeesus on minutkin palastanut.

Tällä hetkellä itsellä raamatunluku ja rukous on jäänyt vähemmälle, kun perheessä on pieni ihminen joka vie käytännössä kaiken ajan. Mutta aikoja on monenlaisia. ja usko ei olekaan suorittamista.

Eli älä metsästä turhaan tunteita, vaan luota turvallisesti siihen, että olet uskossa. :) Siunausta elämääsi!

Ymmärrän hyvin tunteesi vasta uskoon tulleena. Myös minä tulin uskoon n. 25 vuotta sitten tilanteessa, jossa minän rakenteet eivät kantaneet. Ny olen jo keski-iässä, enkä tarvitse jumalia, uskontoja enkä myöskään kontakteja mihinkään tuonpuoleiseen. Luulen, että uskonnottomuuteni on seurausta sisäisestä eheytymisestäni sekä identiteettini vahvistumisesta. On ihanaa, etteivät Jeesus ja saatanaa vastaan taisteleminen enää sekoita päätäni.Olen saavuttanut sisäisen rauhan ja onnellisuuden.

oli pari viikkoa sellainen fiilis, kuin olis ollut

jalat irti maassa - siis todella upea ja vapautunut olotila. Vähitellen arjen astuttua mukaan on elämästä tullut samankaltaista kuin ennen uskoontuloa. Olen ymmärtänyt, että ei uskova tässä pahan vallassa olevassa maailmassa pääse sen helpommalla kuin uskoamatonkaan. Päinvastoin, hänellä voi olla vielä suurempia ongelmia mm. yrittäessään väistellä kaikkia saatanan ja sen kätyreiden virittämiä ansoja. Paljon olen kierrellyt eri lahkojen kokouksissa ja ollut rukoiltavanakin edessä, mutta mitään uskoontuloni yhteydessä kokemaani olotilaa en ole enää saavuttanut - enkä ole sitä kyllä kaivannutkaan. Nykyään elelen kaikessa rauhassa tavallista arkista elämääni enkä enää käy missään uskovaisten kokouksissa. Mulle riittää, että olen aikoinani puoleni valinnut, Jeesus on mun rakas Vapahtajani ja Hän antaa Pyhän Hengen kautta minulle voiman vastustaa pahuutta ja selvitä tästä yhä vaikeammaksi muodostuvasta elämästä.

Ymmärrän hyvin tunteesi vasta uskoon tulleena. Myös minä tulin uskoon n. 25 vuotta sitten tilanteessa, jossa minän rakenteet eivät kantaneet. Ny olen jo keski-iässä, enkä tarvitse jumalia, uskontoja enkä myöskään kontakteja mihinkään tuonpuoleiseen. Luulen, että uskonnottomuuteni on seurausta sisäisestä eheytymisestäni sekä identiteettini vahvistumisesta. On ihanaa, etteivät Jeesus ja saatanaa vastaan taisteleminen enää sekoita päätäni.Olen saavuttanut sisäisen rauhan ja onnellisuuden.