Mistä on mennyt "sukset ristiin" appivanhempien kanssa?

Kertokaa

Sorru, mutta ei mistään. Minulla oli ihanat appivanhemmat. Hyvät välit viimehetkiin asti.

Eipä oikein mistään. Annan hänen olla omanlaisensa eikä hänkään puutu omaan tapaani toimia. Kahdenkeskinen ymmärrys ja asioiden hyväksyminen kantaa pitkälle.

Ensin siitä että sekaantuivat aivan koko asiaan, sopivat myös mm. miehen siskojen majoittumisesta meille kysymättä meiltä.

Sitten siitä, että jatkuvasti olisi pitänyt auttaa heitä sekä tekemällä jotain että antamalla rahaa, koko ajan.

Kaiken kaikkiaan täydellinen kyvyttömyys hahmottaa, että mies on edes irrallinen ihminen ja että hän ei ole olemassa vain palvellakseen vanhempiaan ja siskojaan.

Siitä, että sanoivat pojalleen että poika ja pojan perhe eivät ole heille tärkeitä tai rakkaita, vain tyttären perhe on.

Ei korjautunut tilanne. En usko että korjautuukaan. Tietänette sananlaskun ei tupata, jos ei tykätä? Sitä olemme noudattaneet.

Lapsilla ei ole isovanhempia lainkaan, nämä olivat ainoat isovanhemmat.

Eipä mistään! Parhaat appivanhemmat sain, opettajan ja lääkärin. Nyt jo poissa täältä.

Ihan todella yleistä on että ne isovanhemmat suosii vain yhtä aikuista lastaan ja tämän lapsia. Eli on yksi suosikki jolle annetaan ihan kaikki (aika, apu, lasten huomioiminen, lahjat jne) ja muut ei saa tippaakaan mitään. Mulla tää kuvio omassa lapsuudenperheessä eli ei ole edes mikään anoppi-juttu. Omat vanhemmat on törkeän suosivat ja epäreilut.

Avioerosta.

Anoppi meni jotenkin sekaisin ja alkoi määräilemään perhettämme ja kritisoimaan valintojamme. En ymmärrä mitä tapahtui, ennen lapsia välimme olivat loistavat. Minua ei enää kiinnosta olla väleissä, mies saa hoitaa yhteydenpidon jos häntä kiinnostaa, harvoin on yhteydessä.

Valittiin erilainen elämäntapa kuin mitä he olivat jo meille suunnitelleet.

Ei mistään syystä.

Ei ole mennyt sukset ristiin, mutta appivainaa oli hankala ihminen ja sille piti laittaa rajoja. Anoppi on ihana. 

Luulen että apella oli Asperger, ainakin ominaisuuksien kuvaus kilahti ja kovaa aikoinaan. Ilkeä hän ei ollut, mutta mitään tajua sosiaalisista normeista ei oikein ollut ja lisäksi oli sitä aistiherkkyyttä, mitä Asperger-ihmisillä monesti on. Muisti oli käsittämättömän tarkka, mitä tulee urheiluun.  Moniko muistaa jotain 20-luvun yleisurheilijoita tai hiihtäjiä sijoilta 2-10? Appi muisti, vaikka ei ollut edes syntynyt silloin. Ruuassa ei esim. saanut olla kuin suolaa ja pippuria. Ym. ym. 

Rajoja piti laittaa mm. kyläilyajoissa, kun hänelle ei millään meinannut mennä perille, että kaupungissa ei eletty 70-luvun maaseudulla, missä ihmiset oli kotona aamusta iltaan. Ovikellon soitto klo 7 tiistai-aamuna "no ettepäs olleet kotona, vaikka 100 km päästä tulin". Ilmoittamatta. 

Melkoinen persoona oli, hauskakin tyyppi, mutta ah niin rasittavaa välillä....

Kaikesta. Vain haukkuja ja arvosteluja saa, ei koskaan mitään kivaa tai positiivista.

Ei ole menneet sukset ristiin. Tämä johtuu pitkälti siitä, että suhteellisen aikaisessa vaiheessa huomasin anoppini osaavan olla halutessaan kärkäs ja määräilevä ihminen, ja aloin sitten tietoisesti suhtautumaan häneen kohteliaasti mutta etäisesti. Välit ovatkin nyt pysyneet hyvinä ja mielenpahoittumisilta on vältetty. Anoppikin on onneksi myös järkevä ihminen, ja suhtautuu minuun myös asiallisesti.

Impotentti appiukkoni otti nokkiinsa kun panin anoppia. Anoppi kuitenkin puhui asian appiukolle parhainpäin ja nyt tullaan ihan hyvin toimeen.