Ero vai liiton jatkaminen?

Vei aikansa ennen kun saimme rakennettua luottamuksen takaisin ja elämämme palasi normaaliksi, mutta kumpikaan ei ole katunut, olemme ehkä jopa onnellisempia nyt kun aiemmin.

oli parempi selvittää itse tämä asia. Näin täysijärkisenä sen osasimme ihan itse. Ei kaikkeen tarvita ulkopuolista apua.

miehesi ei luultavasti ole aikuistunut edes sen vertaa, että ymmärtäisi, että hänen on nyt vain kuunneltava sinua, keskusteltava niin paljon kuin sinä haluat ja piste.

Minä petin miestäni, syyt olivat sen verran moninaiset, että asiaa tuli vatvottua jo ennen pettämistä ja tulee vatvottua ihan taatusti pitkään. Niin pitkään kuin mieheni haluaa ja tuntee siihen tarvetta.

Tottakai sitä "tavallaan" häpeää tekoaan, mutta se ei saa olla syy, ettei suo puolisolleen mahdollisuutta työstää traumaa.

Täysin pöhkö kommentti siis mieheltäsi - ja minun mielestäni sinäkin olet melkoisen hölmö, jos miehesi "häpeän" vuoksi suostut olemaan käsittelemättä asiaa

Muutaman vuoden avioliiton jälkeen sain tietää, että miehellä on suhde (huomattavasti nuorempaan) naiseen, lähes tyttöseen. Se oli shokki, jota selviteltiin niin yhdessä kuin erikseenkin. Minä osoitin miehelle jo ovea, mutta hän "rukoili", että huolisin hänet vielä takaisin. Mietin vastaustani, ja sitten tunne voitti: koska minun rakkauteni ei ollut hävinnyt mihinkään, suostuin jatkamaan liittoa. Ensimmäinen vuosi petoksen ilmitulon jälkeen oli todella vaikea: minä halusin puida asian juurta jaksain ja ymmärtää, MIKSI mies oli päätynyt moiseen ratkaisuun, kun meillä oli asiat niin hyvin ja rakkauttakin runsain mitoin. Mies ymmärsi tarpeeni asian selvittämiseen, mutta hän oli itse niin rikki teostaan, ettei hän kyennyt hirveän pitkiin keskustelusessioihin kerrallaan. No, vuodet kuluivat, lapsiluku lisääntyi ja samoin minun luottamukseni mieheen (hän on aina ollut esimerkillisen hyvä isä, ja rakastanut lapsiaan suuresti). Elämä toi meille eteen kaikennäköistä seikkailua, joihin ryntäsimme suin päin ja saimme rutkasti erilaisia kokemuksia, kaikki tämäkin oli omiaan vahvistamaan suhdettamme ja elämäämme. Joku viikko taaksepäin, suhteemme 20-vuotispäivänä, kävimme mennyttä elämää läpi, ja tietysti tuo suhdekriisikin tuli esiin. Mieheni myönsi, että hänen on vieläkin vaikea puhua asiasta, koska hän on edelleenkin häpeissään ja pöyristynyt omasta teostaan, hänen nykyminänsä ei kuulemma voi ymmärtää miten hän tuli tehneeksi tuollaista. Hän on kiitollinen siitä, että minä ymmärsin ja jaksoin uskoa häneen ja suhteemme tulevaisuuteen, enkä lähtenyt silloin, kun hän olisi sen ansainnut. Tulimme (koko suhteemme summeerattuamme) siihen tulokseen, että olemme yhdessä eläneet hienon elämän, saaneet kasvatetuksi ihanat lapset, ja kaikesta huolimatta meillä on nyt todella hyvä ja vahva suhde, jossa riittää rakkautta ja molemminpuolista kunnioitusta. Jopa tuo kriisi oli omiaan lujittamaan suhdettamme! Riippuu varmaan ihmisestä miten tuollaisesta selviää. Jos ja kun päätät jatkaa, tee se avoimin sydämin. Tee myös miehelle selväksi, että tämän kerran voit antaa anteeksi, mutta seuraavaa enää et. Myöhemminkään älä häpeä sitä, että "jäit pettävän miehen luo": se ei ole heikkouden merkki, vaan vahvuuden. Toivon sinulle kaikkea hyvää vaikeassa tilanteessasi!

Joitain asioita ei pysty unohtamaan, mutta anteeksi kannattaa antaa. Vaikkei tekoa hyväksyisi tai vaikka ero tulisi.



Eiköhän teidänkin kannata yrittää jatkaa liittoa, mutta miehesi täyty ymmärtää se, että asiaa on kaiveltava niin juurta jaksain ja niin kauan kuin tarvitset "yli pääsemiseen".

vaan ns. lakastaan maton alle vaan se on käytävä läpi. Mies itse sanoi, että on valmis esim. parisuhdeterapiaan ym, olen kuulemma hänen elämänsä rakkaus eikä halua minua menettää.

Ollaan nyt jo keskusteltu pettämisestä, siitä miksi se tapahtui jne. ja mies on kestänyt hyvin kaikki syytökseni ym. vaikka ei varmasti helppoa ole hänellekään.

Luulen kyllä, että ainakin yritämme jatkaa yhdessä, liian paljon yhteistä taivalta takana, että olisin valmis sen hylkäämään ilman yritystä.

ap

Joitain asioita ei pysty unohtamaan, mutta anteeksi kannattaa antaa. Vaikkei tekoa hyväksyisi tai vaikka ero tulisi.

Eiköhän teidänkin kannata yrittää jatkaa liittoa, mutta miehesi täyty ymmärtää se, että asiaa on kaiveltava niin juurta jaksain ja niin kauan kuin tarvitset "yli pääsemiseen".

en tiedä mitä sanoa.itse kipuilen juuri miehen takia joka todellinen huijari... lapsenki erehdyin tekemään hänen kanssa.löysin deitti-ilmoituksia ja vaikka mitä koneelta.eli mies elää kaksoiselämää.oli kehannu laittaa ilmoituksiinsa että rehellinen herrasmies.todellakin kaukana.ja löi mua eli en ota takas.harmittaa ku pieni vauva tässä...älä anna pettämist anteeks.

Mielestäni on aivan eri tilanne, jos kyseessä on pitkä sivusuhde tai yhden yön juttu. Pitäisi tietää taustaa enemmän.



Luottamus tietenkin on mennyt mieheesi. Sen voi saada takaisin, mutta se vaatii paljon aikaa ja lukuisia keskusteluja.



30 vuotta on niin pitkä liitto, että siihen mahtuu jo monenlaista menoa. Myös syrjähyppy.

sinun ja ap:n tilannetta ei voi verrata keskenään. Ap:n mies mitä ilmeisimmin ollut hyvä isä ja aviomies tähän asti ja 30v on todellakin pitkä aika (oma parisuhteeni kestänyt 24v).

Minusta on hienoa, ettei ap ole heti eroamassa, vaikka lapsensa eivät ole enää pieniä ja kestäisivät paremmin eron, ehkä. Nykyään erotaan aivan liian heppoisista syistä (tällä en tarkoita esim. väkivaltaisia puolisoita), heti kun alkaa arki todetaan, että on tylsää enkä jaksa haluan eron.

en tiedä mitä sanoa.itse kipuilen juuri miehen takia joka todellinen huijari... lapsenki erehdyin tekemään hänen kanssa.löysin deitti-ilmoituksia ja vaikka mitä koneelta.eli mies elää kaksoiselämää.oli kehannu laittaa ilmoituksiinsa että rehellinen herrasmies.todellakin kaukana.ja löi mua eli en ota takas.harmittaa ku pieni vauva tässä...älä anna pettämist anteeks.

Mielestäni on aivan eri tilanne, jos kyseessä on pitkä sivusuhde tai yhden yön juttu. Pitäisi tietää taustaa enemmän.

Luottamus tietenkin on mennyt mieheesi. Sen voi saada takaisin, mutta se vaatii paljon aikaa ja lukuisia keskusteluja.

30 vuotta on niin pitkä liitto, että siihen mahtuu jo monenlaista menoa. Myös syrjähyppy.

Rippuu ensiksikin pettämisen laadusta. Yksi hairahdus on helpompi ymmärtää kuin pitkään jatkuva kaksoiselämä. Samoin on helpompi uskoa, että mies ottaa opikseen ja lopettaa hölmöilyn.



Toiseksi se riippuu sinusta, miltä pohjalta tuomitset uskottomuuden ja miten vahvasti. Eli voitko eläää, luottaa ja antaa anteeksi, unohtaminen on jo vaikeampi juttu.



Itse en suhtaudu noihin kovin vakavasti, kun tiedän, että mieheni on sitoutunut ja rakastaa minua (en tiedän onko hänellä ollut juttuja, siihen oli joskus lupakin, mutta jos olisi, se ei haittaisi, kunhan ei sotke meidän kuviotamme)



Kolmas kohta on varmaan se, miten paljon annat painoa omalle loukatulle ylpeydelle, kostonhalulle ja rankaisemisen tarpeelle. Ja toisaalta muuten hyvälle suhteelle, perheen yhdessä pysymiselle. Ja sille, että "annat periksi", etkä noudata omaa ja "vahvojen naisten" kerrasta poikki -periaatetta. Yhteisön paine ohjaa siihen, että uskottomuutta ei siedetä missään tilanteissa ja se ei minusta ole aina ihan järkevää.

Me olemme olleet naimisissa 14.v. Ja koko tämän ajan olen ollut siinä uskossa, että minun mieheni ei sellaista voisi tehdä. (pikkunaisen unelmointia)



Asia selvisi minulle ihan itsestään..ja siihen minun maailmani romahti, mutta ensimmäinen ajatus mikä minulle tuli: en ikinä itse hakisi eroa miehestäni. Rakkauteni häneen on niin suuri. Ja koska kyse oli vain yhdestä kännisekoilusta, annoin asian olla. Toki sitä vatvoimme ja hän pyysi anteeksi ja katui kovasti tekoaan. On luvannut ettei se enään toistu...ja minä luotan häneen.



Ihmettelen itsekkin kuinka helposti pääsin asian yli. Sillä se tuska kun sain tietää asiasta, oli jotain ihan kamalaa, kuin joku olisi repinyt sisuskaluni ulos minusta. Mitään en pystynyt syömään neljään päivään.



Tapahtuneesta on kohta kulunut puoli vuotta. Kaikki on hyvin. Tosin mieheni ilmeisesti sai asiasta niin kovan morkkiksen, että on nyt hieman masentunut. Itse voin loistavasti.



Elämänlaatumme ja parisuhteemme parantui, nyt voimme avoimesti puhua ihan kaikesta. Suurin syy tähän on rakkaus ja anteeksi anto. Mietin mikä on tärkeintä elämässäni..lasten onni, aviomieheni..yhteinen onnemme..tätä ei pysty kaatamaan yksi kylä horatsu:))



Kaikesta selviää...voimia sinulle suunattomasti

Jos annat anteeksi, asiaa ei sitten enää vatvota ainakaan vuositolkulla suvun kuullen.



Appiukko on joskus vuonna 1 ja 2 pettänyt anoppia. Vieläkin anoppi jankuttaa tästä asiasta riitojen tms yhteydessä. On sanojensa mukaan antanut perheen vuoksi anteeksi, mutta unohtanut ei ole ainakaan. T



Voimia sulle! Päätät miten tahansa, itse jätin mieheni yhden syrjähypyn jälkeen. En pystynyt elämään normaalisti tapahtuman jälkeen, vaikka kysessä oli myös kännisekoilu, luottamus meni. Ja haluan rinnalleni miehen, johon voin luottaa.

Jos annat anteeksi, asiaa ei sitten enää vatvota ainakaan vuositolkulla suvun kuullen.

Kun juttu on käsitelty ja olette päättäneet jatkaa, se on sitten siinä. Vanhojen ja sovittujen asioiden kaiveleminen riitojen aseiksi on halpamaista, jos ne eivät liity itse asiaan.

t. kakkonen

mieheni tunnen, että tiedän hänen oikeasti katuvan.



Te, jotka olette päässeet yli niin oletteko tarvinneet esim. parisuhdeterapiaa? Tai voisiko siitä olla enemmän hyötyä kun koittaa jatkaa ilman ulkopuolista apua?



ap

Muutaman vuoden avioliiton jälkeen sain tietää, että miehellä on suhde (huomattavasti nuorempaan) naiseen, lähes tyttöseen. Se oli shokki, jota selviteltiin niin yhdessä kuin erikseenkin. Minä osoitin miehelle jo ovea, mutta hän "rukoili", että huolisin hänet vielä takaisin. Mietin vastaustani, ja sitten tunne voitti: koska minun rakkauteni ei ollut hävinnyt mihinkään, suostuin jatkamaan liittoa.



Ensimmäinen vuosi petoksen ilmitulon jälkeen oli todella vaikea: minä halusin puida asian juurta jaksain ja ymmärtää, MIKSI mies oli päätynyt moiseen ratkaisuun, kun meillä oli asiat niin hyvin ja rakkauttakin runsain mitoin. Mies ymmärsi tarpeeni asian selvittämiseen, mutta hän oli itse niin rikki teostaan, ettei hän kyennyt hirveän pitkiin keskustelusessioihin kerrallaan. No, vuodet kuluivat, lapsiluku lisääntyi ja samoin minun luottamukseni mieheen (hän on aina ollut esimerkillisen hyvä isä, ja rakastanut lapsiaan suuresti).

Elämä toi meille eteen kaikennäköistä seikkailua, joihin ryntäsimme suin päin ja saimme rutkasti erilaisia kokemuksia, kaikki tämäkin oli omiaan vahvistamaan suhdettamme ja elämäämme.



Joku viikko taaksepäin, suhteemme 20-vuotispäivänä, kävimme mennyttä elämää läpi, ja tietysti tuo suhdekriisikin tuli esiin. Mieheni myönsi, että hänen on vieläkin vaikea puhua asiasta, koska hän on edelleenkin häpeissään ja pöyristynyt omasta teostaan, hänen nykyminänsä ei kuulemma voi ymmärtää miten hän tuli tehneeksi tuollaista. Hän on kiitollinen siitä, että minä ymmärsin ja jaksoin uskoa häneen ja suhteemme tulevaisuuteen, enkä lähtenyt silloin, kun hän olisi sen ansainnut. Tulimme (koko suhteemme summeerattuamme) siihen tulokseen, että olemme yhdessä eläneet hienon elämän, saaneet kasvatetuksi ihanat lapset, ja kaikesta huolimatta meillä on nyt todella hyvä ja vahva suhde, jossa riittää rakkautta ja molemminpuolista kunnioitusta. Jopa tuo kriisi oli omiaan lujittamaan suhdettamme!



Riippuu varmaan ihmisestä miten tuollaisesta selviää. Jos ja kun päätät jatkaa, tee se avoimin sydämin. Tee myös miehelle selväksi, että tämän kerran voit antaa anteeksi, mutta seuraavaa enää et. Myöhemminkään älä häpeä sitä, että "jäit pettävän miehen luo": se ei ole heikkouden merkki, vaan vahvuuden. Toivon sinulle kaikkea hyvää vaikeassa tilanteessasi!