Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte vanhempanne muistisairautta?
26.02.2023 |
Miten olette tottuneet/sopeutuneet siihen ja suretteko asiaa tai ahdistaako se teitä? Lähinnä henkisesti siis miten jaksatte, että vanhemmallanne on muistisairaus?
Äidilläni todettiin muistisairaus (sekamuotoinen) reilu kuukausi sitten. Oireita oli ollut jo jonkin aikaa. Sairaus meni muutamassa kuukaudessa roiman harppauksen huonompaan. Nyt äiti odottaa paikkaa palvelutaloon. Ei pysty enää asumaan kotona.
Itselleni alkuun oli shokki, vaikka olinkin jo epäillyt. Shokin jälkeen on tullut enemmän surua, että miksi äidin piti sairastua noin? Kaikki tuntuu niin lopulliselta. Parantumaton rappeuttava aivosairaus. Tuntuu haikealta, ettei ole koskaan enää paluuta siihen entiseen äitiin vaan hän muuttuu koko ajan, kuin vieraaksi. Kaikki tapahtui vielä hurjan nopeasti muutamassa kuukaudessa paljon huonompaan ja vasta sulattelen uutta tilannetta. Aamulla ensimmäisenä tulee mieleen, kun herää, että äidillä on se sairaus ja elämä on muuttunut lopullisesti. En ole ollut iloinen pitkiin aikoihin. Kaikki on kuin harmaata usvaa, jossa rämpii. Kait se on surutyötä äidin sairaudesta.
Kommentit (16)
Lue/kuuntele Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina ja Äitini muistina - toinen kierros.
Kirjat olivat todella hyviä ja asiallisia ihan jokaiselle. Ne eivät olleet millään tapaa säälipisteitä kerjääviä, vaan rehellistä kerrontaa tosiasioista sekä hyvin paljon neuvoja, miten asioita voi hoitaa ja mitä oikeuksia on. Suosittelen!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpotus siinä mielessä, että loppuivat viimeisetkin haihattelut, että vanhempani voisi vielä jonain päivänä "nähdä valon" ja välimme parantua. Oli siis aina emotionaalisesti täysin saavuttamattomissa eikä välittänyt lapsistaan, sitä olen ikäni kipuillut. Nyt on jonkinlainen rauha, kun vanhempi on lopullisesti "poissa", vaikka fyysisesti elossa vielä onkin.
Yleisellä tasolla vähän järkytti, miten nopeasti voi ihminen mennä huonoon kuntoon. Koronaeristäytymisen alettua parissa kuukaudessa.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen suhtautunut aika rauhallisesti. En voi, eikä kukaan voi asialle mitään. Äidilläni ei sairaudentuntoa ole. Viime keväänä aloin epäilemään että jotain on vialla, aikansa meni että sain äitini tutkimuksiin, ennen joulua todettiin muistisairaus. Lähinnä olen huolissani käytännönasioista, äidin pärjäämisestä kotona jne.
Kiitos, minäkin olen nyt alkanut ymmärtämään, että tälle ei vain voi mitään. En minäkään voi, enkä olisi voinut, vaikka olisin päälläni seissyt. Lääkärikin sanoi, ettei sille voinut mitään ja sairaus oli tullakseen niin se tuli. Minä olen helpottunut, että äitiä ei enää laiteta yksin kotiinsa, koska hän ei todellakaan pärjäisi siellä. Äidin tila on jo niin heikko, että se on itsestään selvää, eikä onneksi joudu omaiset tappelemaan saadakseen apua. Jos äiti olisi vielä kotona niin en pystyisi olemaan rauhallinen hetkeäkään, kun pelkäisin mitä tapahtuu. Äiti kaatui kotona ja loukkasi itsensä. Ollut siitä lähtien sairaalassa, eikä enää palaa kotiin. Nyt vasta alkaa kuukausien stressitila itsellä hellittää, kun äiti on turvassa ja saa apua.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Helpotus siinä mielessä, että loppuivat viimeisetkin haihattelut, että vanhempani voisi vielä jonain päivänä "nähdä valon" ja välimme parantua. Oli siis aina emotionaalisesti täysin saavuttamattomissa eikä välittänyt lapsistaan, sitä olen ikäni kipuillut. Nyt on jonkinlainen rauha, kun vanhempi on lopullisesti "poissa", vaikka fyysisesti elossa vielä onkin.
Yleisellä tasolla vähän järkytti, miten nopeasti voi ihminen mennä huonoon kuntoon. Koronaeristäytymisen alettua parissa kuukaudessa.
Ymmärrän ja otan osaa. Ja juuri tuo miten nopeasti voi ihminen mennä alaspäin ja huonoon kuntoon. Minun äiti vaikutti vielä
viime syksynä suht normaalilta ja sen jälkeen alkoi huononeminen pikavauhtia. Nyt ei muista juuri mitään, kyselee ja jankkaa samoja asioita päivästä toiseen, ei aina ymmärrä missä edes on, on sekavuutta tullut paljon ym. Sopivaa lääkitystä vasta etsitään. Ilmeisesti sairaus ollut jo jonkin aikaa, mutta nyt alkanut pahenemaan vauhdilla.
-Ap
Vaimokin sairastui vajaa 2 v sitten. 3 kk tuli reippaasta ja toimeliaasta kömpelö vanhus. Nyt ei osaa vaihtaa vaippaa ja laittaa takaisin leggingsiä. Yrittää vaikka tunnin.
Jos on tilattu vaikka parturi, aikoo lähteä sinne useamman kertaa joka päivä, vaikka yöllä. onneksi hän on hidasliikkeinen ettei lähde kuin tuttava, otti vaatteet kainaloon ja lähti ulos, vaikka kovaan pakkaseen.
Sitä suren, jossain sanotaan että kuolee tukehtumalla, keuhkotautiin tms.
Meillä menee aivan kivasti, ei ole rasite. On kiltti ja yrittää. On siisti ja nukkuu yöt.
Ainoa ongelmna on, olen aina ollut laiska ulkoilemaan, nyt olen liikaa kotona. Olen alkanut heggästymään ja hainkin jo nitroja.
Elämä on arvaamatonta. Koskaan ei ole syytä ylpeillä.
Näkymätön käsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon voimia sinulle ap. Minä katselen paraikaa läheltä sukulaisen muistisairautta eli omasta vanhemmasta ei ole kysymys. Itselleni on noussut tässä voimakkaasti esiin se ajatus, että koska muistisairauden edetessä potilas ei enää ole se sama persoona joka hän on ollut, itse haluaisin tuossa tilanteessa eutanasian. En olisi enää minä, joten en näe mielekkäänä olla elossa. Tällä en tietenkään tarkoita, että muut muistisairaat eivät saisi elää elämäänsä loppuun asti, mutta omalla kohdallani olen tullut tähän tulokseen. Toteutus olisi sitten ihan oma ongelmansa, koska niissäkin maissa joissa eutanasia on olemassa (=asuinmaani), sen ajoitus muistisairaiden tapauksessa on haastavaa.
On käynyt mielessä, että itse en toivo eläväni mitenkään pitkää elämää tai kovin vanhaksi. Äitini sairastui lähemmäs 80-vuotiaana samoin kuin Vaarini aikanaan. Eli saattaa olla perinnöllistä ja odottaa minuakin. Tuossa 75 ikävuoden jälkeen tai jo 70v toivon, että kuolema korjaa minut jollain lailla pois ennen kuin sairastun muistisairauteen. En kaipaa muutenkaan mitään vanhuudesta. Olen seurannut vierestä ja siinä ei ole mitään hyvää. Yksinäisyyttä, köyhyyttä, sairauksia, masennusta. Itselläni on puoliso vanhempi minua, lapsia ei ole, eikä muitakaan läheisiä. Olisi yksinäinen vanhuus edessä. Toivon todella, että kuolen ennen sitä pahaa vaihetta.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun äidilläni todettiin muistisairaus, en ainakaan vuoteen pystynyt kuuntelemaan Arttu Wiskarin "Tuntematon potilas" -laulua itkemättä. Edelleenkin se saa herkistymään, mutta en enää ihan joka kerta kastele naamaani kyynelillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
qwerty kirjoitti:
Vaimokin sairastui vajaa 2 v sitten. 3 kk tuli reippaasta ja toimeliaasta kömpelö vanhus. Nyt ei osaa vaihtaa vaippaa ja laittaa takaisin leggingsiä. Yrittää vaikka tunnin.
Jos on tilattu vaikka parturi, aikoo lähteä sinne useamman kertaa joka päivä, vaikka yöllä. onneksi hän on hidasliikkeinen ettei lähde kuin tuttava, otti vaatteet kainaloon ja lähti ulos, vaikka kovaan pakkaseen.
Sitä suren, jossain sanotaan että kuolee tukehtumalla, keuhkotautiin tms.
Meillä menee aivan kivasti, ei ole rasite. On kiltti ja yrittää. On siisti ja nukkuu yöt.
Ainoa ongelmna on, olen aina ollut laiska ulkoilemaan, nyt olen liikaa kotona. Olen alkanut heggästymään ja hainkin jo nitroja.
Elämä on arvaamatonta. Koskaan ei ole syytä ylpeillä.
Kuulostaa niin minun äidiltäni. Hän kertoi, että hänellä on leikkaus "huomenna". Isäni sitten tarkensi, että ei se ole kuin vasta kuukauden kuluttua.
Vierailija kirjoitti:
Kun äidilläni todettiin muistisairaus, en ainakaan vuoteen pystynyt kuuntelemaan Arttu Wiskarin "Tuntematon potilas" -laulua itkemättä. Edelleenkin se saa herkistymään, mutta en enää ihan joka kerta kastele naamaani kyynelillä.
Kuuntelin pitkästä aikaa ja en ole edes ennemmin ajatellut, että sehän kertoo ihan selvästi muistisairaudesta. Kyllä on liikuttava ja kyyneleet tuli. Uskomattoman hieno ja koskettava laulu ja varsinkin nyt, kun omainen voisi olla se tuntematon potilas, nyyh.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusille, lupaaville keksinnöille rahoitusta ja kokeiluintoa. Esim. noihin varmasti uskaltautuisi vaikka koekaniiniksi:
https://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/vaihtovirta-palautti-alzhei…
Vierailija kirjoitti:
Helpotus siinä mielessä, että loppuivat viimeisetkin haihattelut, että vanhempani voisi vielä jonain päivänä "nähdä valon" ja välimme parantua. Oli siis aina emotionaalisesti täysin saavuttamattomissa eikä välittänyt lapsistaan, sitä olen ikäni kipuillut. Nyt on jonkinlainen rauha, kun vanhempi on lopullisesti "poissa", vaikka fyysisesti elossa vielä onkin.
Yleisellä tasolla vähän järkytti, miten nopeasti voi ihminen mennä huonoon kuntoon. Koronaeristäytymisen alettua parissa kuukaudessa.
Minä koin myös helpotusta sen jälkeen, kun jouduin ensimmäisen kerran kysymään äidiltäni: "Etkö sinä tiedä, kuka minä olen?" Tuli olo, että enää minun ei tarvitse todistaa äidilleni, että pärjään elämässäni.
Oikeastaan ainut asia, mikä siinä teki kipeää, oli se, että äiti tunnisti silloin vielä kaikki muut lapsensa, ja sisarukseni eivät uskoneet, kun kerroin, että äiti ei tuntenut minua. Tästä syystä välit sisaruksiini ovat etääntyneet, enkä pysty puhumaan heidän kanssaan mitään äidin voinnista. Seuraan kyllä sivusta heidän keskusteluaan, mutta en itse kommentoi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Souvenaidia ja omega-3:sta suositellaan, en saanut linkkejä lisättyä.
Liekö noista omegasta ja Souvenaidista (ihan sikakallistakin) mitään hyötyä enää, kun ihmisellä muistipisteet 12 ja sekaisin, kuin seinäkello.
Itse olen suhtautunut aika rauhallisesti. En voi, eikä kukaan voi asialle mitään. Äidilläni ei sairaudentuntoa ole. Viime keväänä aloin epäilemään että jotain on vialla, aikansa meni että sain äitini tutkimuksiin, ennen joulua todettiin muistisairaus. Lähinnä olen huolissani käytännönasioista, äidin pärjäämisestä kotona jne.