Yksin kotona ja ihan paniikissa

on, pelkäätte olemattomia.Ihmiset ovat eläneet tuhansia vuosia ja te pelkäätte nyt kun kaikki on näin hyvin, ei asuta metsämajassa, on sähköt suihkut jne.Mitä kuolemaa pelkäätte, JEESUS sanoi, joka uskoo Minuun hän elää vaikka olisi kuollut,jos Jumalan tuoma todellisuus ei kelpaa niin ei paljon apua ole elämän kauhuissa.......

Joo, eli mua alkaa aina pelottaa olla täällä kotona yksin jos mies on viihteellä tai jostain muusta syystä pois myöhään illalla/yöllä. Asialla ei ole mitään tekoa vauvan kanssa, häntä kyllä hoidan mielelläni yksinkin ja jopa toivon hänen olevan hereillä jotta olisi seuraa. Pelkään siis, että joku tulee, rosvo/raiskari/hullunarkkari.

ap

Mikä olisi pahinta mitä voisi sattua? ja jos mietit miten epätodennäköistä sen tapahtuminen on. Mietit vaikka mieleesi worst in case-suunnitelman. Mua ainakin rauhoittaa kun tiedän mitä tekisin jos jokin menee pieleen

Ota asia puheeksi neuvolassa.



Ja kyllä se siitä helpottaa itsestäänkin kunhan lapsi oppii ilmaisemaan itseään helpommin ymmärrettävästi.



Muista, että vain itkevät joskus tekisit mitä tahansa eikä ne siitä rikki mene.



Nuo tunteesi ovat osa vanhemmaksi kasvamista. Seuraavaksi joudut huomaamaan ettet voi millään olla aina mieliksi lapsellesi eikä missään nimessä pidäkään olla.



Tsemppiä ap.

myös pelostasi jäädä vauva kanssa yksin kotiin päivisn?

Mulla oli tuota samaa alussa molempien lasten kanssa, etenkin esikoisen kanssa. Minulla oli jo enne lapsia ahdistushäiriö ja se paheni heti synnytysten jälkeen. Oletko lukenut Anna-Leena Härkösen heikosti positiivinen? Hän kuvaili ihan samaa ja hänellähän oli synnytyksen jälkeinen masennus. Itse muistan sen, että pelkäsin omaa vauvaani. Toivoin, että hän ei vaan heräisi, kun olen yksin kotona jne. Minulla pahin meni onneksi nopeasti ohi, kunhan lääkitys alkoi purra, kun jatkoin sitä synnytyksen jälkeen. Suosittelen lämpimästi sinua olemaan yhteydessä neuvolaan.

Ajattelen, että jos jotain tapahtuu, se on tapahtuakseen. Mutta sitä on turha etukäteen murehtia, sillä silloin kaikki onnellinen aika kuluu turhan murehtimiseen. Nautin. Ensimmäisillä kerroilla, kun olin yksin, pelkäsin jonkin verran. Silloin istuin pimeässä yöllä miettimään pelkojani ja sen aiheuttamia tunteita. Jostakin syystä pelon kohtaaminen auttoi.



Paljon haleja ja tsemppejä sinulle! Meitä on muitakin välillä yksin illalla ja yöllä olevia. Itse joudun usein olemaan viikonkin yksin lasten kanssa. Ja nykyään tosiaan nautin.

Sen varaan laskinkin... Puoli vuotta kärsin hirveistä kuolemanpelkotiloista, olin varma, että kun illalla (tai aamuyöllä...) alan nukkumaan, en enää herää uuteen päivään...



Nyt poika on viikon vanha ja kerran on tullut se paniikkitila, mutta hetkessä meni ohi. Enkä stressaa pojankaan -mahdollisesta- kuolemasta esim. kätkyessä. Ei sille mitään voi.



Mutta itselleni siis haluan voida. Ikuisen elämän eliksiiriä odotellessa~

Toivoin, että hän ei vaan heräisi, kun olen yksin kotona jne.

Niin tuttu tunne esikoiseni vauva-ajalta. Olen vasta toisen lapsen syntymän jälkeen tajunnut että kärsin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta joka parantui täysin vasta palattuani työelämään.

Ap olet oikealla tiellä kun tiedostat ongelman. Turha kärsiä ja antaa koko vauva-ajan mennä pilalle tunteittesi vuoksi. Nyt vain otat asian puheeksi neuvolassa seuraavalla kerralla!

t. olinkohan nro 3

Minä kärsin myös peloista esikoisen ollessa vauva. Pelkäsin, että hänelle tapahtuu jotakin, tai että minulle tapahtuu jotakin. Ravasin eri lääkäreillä, kukaan ei osannut auttaa. Kunnes tapasin nuorehkon naislääkärin, äiti itsekin. Hän sanoi, että kukaan ei voi vannoa ettenkö kuole kun ylitän tuon suojatien. Tai ettenkö sairastu syöpään. Tai etteikö vauvani kuole kätkykuolemaan. KUKAAN ei pysty asiassa auttamaan. Mutta KAIKKI me olemme samassa tilanteessa, sinä, minä, kaupan täti ja amerikan presidentti.



Tämä avasi silmäni, näinhän se on. Kukaan meistä ei tiedä mitä tuleman pitää. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa meistä ja milloin tahansa. Tai sitten kuitenkaan ei. Pelko ei auta asiaa.



Eläkää päivä kerrallaan, nauttikaa kaikesta hyvästä mitä on. Elämä on arvaamaton ja kukaan meistä ei voi sitä hallita. Rakastakaa, halikaa ja pusikaa. Day by day!



Minulla tästä on jo 15 vuotta. Vauva-ajan, taapero-ajan ja koulu-ajan pikkuhuolet ovat vaihtuneet teini-ajan huoliin. Mopot, kevarit, mopoautot, kalja jne jne. Ihan uudet huolet ja pelonaiheet äipyllä. Niiden kanssa on vaan pakko yrittää elää. Ja nauttia elämästä, päivä kerrallaan.



Voimia meille kaikille äideille.