Tuntuuko teistä siltä ettei siitä ikinä seuraa mitään hyvää, jos avautuu eikä saa tukea tai lohtua kuitenkaan?

Itse tehnyt tuota jo 20 vuotta. Nyt onneksi löysin kumppanin joka on sitä mieltä että ihan aiheesta valitan ja pöytää pitäisi saada puhdistettua.

Minä olen nykyisin hyvin varautunut, enkä avaudu kovin helposti. Menee pitkään ennen kuin luottamuksen saa siten, että voin puhua kaikista vaikeimmistakin asioista tai kertoa menneisyyden kipeistä tilanteista. Huonoja kokemuksia aiemmasta elämästä ja heikkouksiani on käytetty minua vastaan.

Ainut kenelle pystyn avautumaan kunnolla, on aviomieheni. Kaverin kanssa jaettiin myös aikanaan syvällisesti ilot ja surut, mutta kun löysi uuden miehen, tuli hänestä paljon arvostelevampi muita kohtaan. Sen jälkeen vetäydyin kertomasta kaikkia asioita hänelle, mutta kavereita edelleen ollaan.

Ei suurin osa tavan talliaisista kykene vastaanottamaan toisen pahaa oloa, kun kukaan ei ole itseäkään lohduttanut. Mitätöintiä, ärtymystä, päsmäröimistä. Yksinpärjäämisen kulttuurissa eletään. Ei sillä että kenenkään terapeutiksi tarvitsisi ryhtyä, se on sitten toinen ääripää.

Joo ja ei. Olen elämäni aikana todennut, että jos jostain vaikeasta asiasta haluaa puhua ääneen ja haluaa toisen ehkä vielä kommentoivankin jotain (muutenhan voisi puhua kissalleen tai koiralleen), järkevintä valita sellainen, jolla on omakohtaista kokemusta samasta asiasta. Tai sitten ammattilainen. Vaikeissa asioissa kun päällimmäisenä on tunteet, joita vaikea asia aiheuttaa. Ja toisen ihmisen asian X aiheuttamat tunteet on sellaisia, että niitä on varsin vaikea saada selitetyksi ymmärrettävällä tavalla sellaiselle, joka ei ole kokenut asiaa X. Ja moni asiaa X kokematon ei joko tietoisesti tai tiedostamattaankaan halua ymmärtää vaan koittaa vain lohduttaa jollain tökeröllä tavalla (esim "koitahan tsempata"). 

No kyllä! Mieheni on täysin kyvytön kuuntelemaan, joko sivuuttaa tai sitten kääntää keskustelun itseensä. Alkaa märistä, miten paska ihminen hän on jne, tarkoittaen että on pahoillaan että on aiheuttanut harmia ja pahaa oloa minulle. Ja sitten minä lohdutan häntä, jos haluan että rauha palaa taloon... Aina kääntyy siihen. Kuka joskus kuuntelisi ja ymmärtäisi....

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Tuo on suuri pelkoni jos joskus terapiaan menisi, että sitä avautuisi ns. turhaan. Olen pahoillani puolestasi, hyvin ankea kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Tuo on suuri pelkoni jos joskus terapiaan menisi, että sitä avautuisi ns. turhaan. Olen pahoillani puolestasi, hyvin ankea kokemus.

Sain tavallaan pienen hyvityksen: kun se terapeutti lopuksi kysyi, että onko auttanut mitenkään, ja kun vastasin, että ainoa apu oli se, että luulin terapian auttavan jotenkin sen ollessa vielä kesken eli kuvittelin saavani apua ja tuo harhaluulo helpotti hieman oloa- niin sen terapeutin myrtseä ilme kun kuuli olevansa turha. Siitä pikku hyvityksen sain. 

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Supportiivinen terapia taitaa olla vain sitä, että asiakas saa puhua edes jollekin. Ei siis ole tarkoituskaan, että terapeutti auttaisi asiakastaan ratkaisemaan ongelmiaan tms. 

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Tajuan. Tuollainen on niin äärimmäisen hajottavaa. Kun ammattilaiselle (jonka luulet osaavan hommansa) avaudut etkä tule ymmärretyksi, pahimmillaan jopa syyllistetään tms. Kun se luotto omaan itseen ja muihin on lähes nolla muutenkin ja päälle tuollaista niin kyllä se aikamoinen henkinen helvetti voi olla.

Kokemukseni mukaan joko toinen ei kuuntele lainkaan tai kuuntelee sen verran että voi alkaa oitis taivastelemaan kuinka ei tuo vielä mitään vaan kuunteles tätä mitä MINULLE tapahtui. Ihan kuin vaikeudet/kokemukset olisi jokin kilpailu.

Yleensä siinä vielä käy niin, että tämä toinen löytää syyllisenkin kaikelle tapahtuneelle niin, että hän itse on se uhri kokemaansa, mutta minä taasen olen toiminut taatusti jotenkin niin, että kaikki ikävyys on ollut aivan ansaittua (niin makaa kuin petaa) ja se syyllinen löytyy peilistä.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Supportiivinen terapia taitaa olla vain sitä, että asiakas saa puhua edes jollekin. Ei siis ole tarkoituskaan, että terapeutti auttaisi asiakastaan ratkaisemaan ongelmiaan tms. 

Eipä se supportiivinen tuota paljon mainostanut ja itse täys noviisi asiassa. Olis voinut het kertoa mieluummin.

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Sama kokemus. Mulla oli traumaattinen suhde takana narsistin kanssa. Ihan sairaita juttuja olin kokenut ja olin ihan loppu. Lastensuojelu suositteli terveyskeskuksen psykologiterapeutti mikä lie. Olin niin innoissani, koska lasu sitä hehkutti miten hienoa ja hyvä juttu olisi jos kävisin siellä juttelemassa. Menin ja avauduin täysin kaikesta ja ajattelin, että saisin siitä jotain apua. Lähdin itkien sieltä pois, koska se henkilö ei tajunnut yhtään mitään, vähätteli ja just tuota "kyllä se siitä" tyylistä höttöä höpötteli. Toki tiedostan, että

 se oli ensimmäinen kerta siellä, en tiedä olisiko tilanne muuttunut jos olisin käynyt useamman kerran kuin  se yksi kerta. Mutta mulle riitti todellakin se yksi ja ainut kerta, ei ollut minun paikkani saada apua sieltä. Se oli nöyryyttävää, todellakin tuli henkisesti raiskattu olo. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Supportiivinen terapia taitaa olla vain sitä, että asiakas saa puhua edes jollekin. Ei siis ole tarkoituskaan, että terapeutti auttaisi asiakastaan ratkaisemaan ongelmiaan tms. 

Eipä se supportiivinen tuota paljon mainostanut ja itse täys noviisi asiassa. Olis voinut het kertoa mieluummin.

Mullekin asia selvisi vasta luettuani kommenttisi ja googletettuani "supportiivinen terapia".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Tuo on suuri pelkoni jos joskus terapiaan menisi, että sitä avautuisi ns. turhaan. Olen pahoillani puolestasi, hyvin ankea kokemus.

Sain tavallaan pienen hyvityksen: kun se terapeutti lopuksi kysyi, että onko auttanut mitenkään, ja kun vastasin, että ainoa apu oli se, että luulin terapian auttavan jotenkin sen ollessa vielä kesken eli kuvittelin saavani apua ja tuo harhaluulo helpotti hieman oloa- niin sen terapeutin myrtseä ilme kun kuuli olevansa turha. Siitä pikku hyvityksen sain. 

Haha no rohkea olet ainakin kun uskalsit sanoa, arvostan. Kuinka moni noillekaan mitään negatiivista palautetta jaksaa antaa, voi luulla vian olevan itsessään sitäpaitsi.

Kieltämättä joo, korona vei kaiken paitsi terveyden, en siis kuulemma saa valittaa. Tuo aika oli äärimmäisen eriarvoistava kokemus, toisille se oli ihan aidosti pelkkää voittoa vaikka virallinen narratiivi satuilee sen olleen jonkinlainen yhteinen koitos, ja paskat oli. Jännä nähdä katsotaanko joskus tulevaisuudessa pölyn laskeuduttua että oli Suomen historian polarisoivin tapahtuma sitten sisällissodan. Tätä traumaa tulen varmasti loppuelämäni kantamaan

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Supportiivinen terapia taitaa olla vain sitä, että asiakas saa puhua edes jollekin. Ei siis ole tarkoituskaan, että terapeutti auttaisi asiakastaan ratkaisemaan ongelmiaan tms. 

Ymmärrän kyllä tarpeen, että saa puhua jollekin/joku kuuntelee mutta silti olisi turvallisempaa/järkevämpää puhua vaikka seinälle tai tyynyistä tehdylle "ihmishahmolle" omassa kodissa. Tai omalle peilikuvalle.

Tuollaisessa avautumisessa vieraalle ihmiselle on aina riskinsä. Etenkin kun tuollaista kuunteluterapiaa saa varmasti harjoittaa aivan kuka vaan. Ja toisaalta onko se sitten kuinka hyvä asia kenenkään mielenterveydelle, jos se kuulluksi tulemisen kokemus jää vajaaksi eli toinen vaan nyökkäilee tai ynisee jotain mutta ei sitten ota mitään kantaa mihinkään eikä auta edes näkemään asiaa toiselta kantilta?

Etenkin siis jos terapiaan on mennyt sillä ajatuksella, että kun vihdoin avautuu ongelmistaan niin niihin saa apua.

Minusta tuo haiskahtaa ihan rahastukselta.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Supportiivinen terapia taitaa olla vain sitä, että asiakas saa puhua edes jollekin. Ei siis ole tarkoituskaan, että terapeutti auttaisi asiakastaan ratkaisemaan ongelmiaan tms. 

Ymmärrän kyllä tarpeen, että saa puhua jollekin/joku kuuntelee mutta silti olisi turvallisempaa/järkevämpää puhua vaikka seinälle tai tyynyistä tehdylle "ihmishahmolle" omassa kodissa. Tai omalle peilikuvalle.

Tuollaisessa avautumisessa vieraalle ihmiselle on aina riskinsä. Etenkin kun tuollaista kuunteluterapiaa saa varmasti harjoittaa aivan kuka vaan. Ja toisaalta onko se sitten kuinka hyvä asia kenenkään mielenterveydelle, jos se kuulluksi tulemisen kokemus jää vajaaksi eli toinen vaan nyökkäilee tai ynisee jotain mutta ei sitten ota mitään kantaa mihinkään eikä auta edes näkemään asiaa toiselta kantilta?

Etenkin siis jos terapiaan on mennyt sillä ajatuksella, että kun vihdoin avautuu ongelmistaan niin niihin saa apua.

Minusta tuo haiskahtaa ihan rahastukselta.

Olen ihan samaa mieltä. Mulla on omakohtaista kokemusta vain traumaterapiasta ja se oli heti alusta lähtien hyödyllinen. Mutta pääsinkin suoraan traumaterapeutille eikä tarvinnut kokeilla ties mitä terapeutteja ensin. Ehkä nämä supportiiviset terapiat on tarkoitettu ihmisille, joilla ei ole ketään ihmistä, kenelle puhua? Eli jotka tarvitsevat vain kuuntelijaa. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille joskus avasin itseni kuin lahnan leikkuupöydälle. Ajattelin tietysti että ei mitään järkeä mennä terapiaan hiljaa jumittamaan ja siten vaikeuttamaan omaa hoidonsaantiaan. Palaute oli sellaista "kyllä se siitä"-tyylistä (supportiivinen terapia nääs) ja aika turhalta tuntui koko touhu. Olin nimittäin asiaa ennen kokemattomana luullut että siinä olisi joku järki ja että se auttaisi jotenkin.  Tavallaan henkisesti raiskattu olo.

Supportiivinen terapia taitaa olla vain sitä, että asiakas saa puhua edes jollekin. Ei siis ole tarkoituskaan, että terapeutti auttaisi asiakastaan ratkaisemaan ongelmiaan tms. 

Ymmärrän kyllä tarpeen, että saa puhua jollekin/joku kuuntelee mutta silti olisi turvallisempaa/järkevämpää puhua vaikka seinälle tai tyynyistä tehdylle "ihmishahmolle" omassa kodissa. Tai omalle peilikuvalle.

Tuollaisessa avautumisessa vieraalle ihmiselle on aina riskinsä. Etenkin kun tuollaista kuunteluterapiaa saa varmasti harjoittaa aivan kuka vaan. Ja toisaalta onko se sitten kuinka hyvä asia kenenkään mielenterveydelle, jos se kuulluksi tulemisen kokemus jää vajaaksi eli toinen vaan nyökkäilee tai ynisee jotain mutta ei sitten ota mitään kantaa mihinkään eikä auta edes näkemään asiaa toiselta kantilta?

Etenkin siis jos terapiaan on mennyt sillä ajatuksella, että kun vihdoin avautuu ongelmistaan niin niihin saa apua.

Minusta tuo haiskahtaa ihan rahastukselta.

Terapiat on todella ongelmallisia. Kukaan ei ole kuulemassa/näkemässä miten hyvin tai huonosti terapeutti handlaa työnsä. Voidaan kääntää kaikki terapoitavan ongelmiksi vaikka terapeutti olisi kuinka surkea. Riskipeliä.

Oikean terapeutin löytäminen on todella raskasta, etenkin jos puhutaan julkisen puolen terapeuteista. En vähättele heitä, varmasti ovat päteviä joiden kanssa klikkaa, mutta aikalailla se on sitä myötäilyä ja "kyllä kaikki järjestyy"- hokemia.

Olin monta vuotta masentunut, toisinaan meni paremmin ja sitten taas käytiin pohjalla. Sain psykiatrilta useamman masennusjakson jälkeen viimein lausunnon Kelan psykoterapiasta. Hampaita purren piti vain käydä 3 kk akuutti vastaanoton terapeutilla juttelemassa, joka ei sopinut minulle ollenkaan. Mutta käynnit olivat edellytys psykoterapiaan pääsyyn. 

Psykoterapeuttini oli mahtava ja elämänlaatu parantunut huomattavasti, kun pääsi juttelemaan ihmiselle joka oikeasti osasi työnsä. Monet sisäiset lukot avautuivat, vaikka toisinaan teki kipeää muistella ihan arempia asioita, mutta se kannatti. Kaksi vuotta kävin psykoterapiassa, jonka jälkeen yhdessä todettiin ettei käynneille ole tarvetta.

Tsemppiä teille kaikille!