Kauhea ahdistus aina kun alkaa suhde vakavoitumaan

En tiedä mitä terapiaa tarvitsisin.

Sama juttu aina. Nyt olen kuukauden tapaillut erästä tyyppiä, johon olen korviani myöten ihastunut ja suhde on alkanut mennä vakavaan suuntaan.

Nyt olen menettänyt yöuneni jo pitkältä ajalta ja ahdistus kalvaa usein. Yöunien menetys ei ole pahinta, vaan kokonaisvaltainen ahdistus.

Aina kun alan tapailla (Nyt olen sitä ennen ollut pari vuotta sinkku ilman mitään ja oloni oli mahtava, ei stressiä mistään ja saa keskittyä itseensä, ystäviin, perheeseen, töihin ja harrastuksiin), niin aina kun alan tapailla, alan ylisuorittaa.

Jostain itsetuntoon liittyvästä on varmasti kyse. Kun ihastun ja jos toinen on ihastunut muhun, alitajuisesti ajattelen, etten riitä. Haluisin olla koko ajan jotenkin erikoinen, parhaimmillani, hyvin nukkunut, virkeä, laittautunut, koti siisti, hyvä toiselle, että muka sitten kelpaisin.

Vaikka kuinka yritän itselleni toitottaa, että mun pitää kelvata omana itsenäni, huonoilla päivilläni, huonosti nukkuneena, ei niin kauniina, ei niin virkeänä, laiskana tms. Jotenkin tuntuu, että hohto häviää ja suoritan sitten kaiken ajan.

Vahvasti introverttinä ahdistun myös kovasti siitä, että tuntuu, ettei aika riitä tapailun ja vuorotyön myötä ystäville ja perheelle, eikä oikein meinaa tosiaan riittää. Sitten suren ja ahdistun sitäkin, kun paras ystävä tai sukulainen laittaa, että mua on ikävä. Tai etten ehdi harrastuksiin ja harrastukset jää, kun nukun niin huonosti ahdistuneena ja kierre on valmis.

Olen mahdottoman ahdistunut koko ajan ja samaan aikaan todella lääpälläni. Vaikka kuinka yritän vaan toitottaa, mies ei oo elämä, se on kirsikka kakun päällä. Kelpaat omana itsenäsi ja sun elämä on sun elämä omine harrastuksineen ja ystävineen ja perheineen ja töineen, niin jotenkin hukkaan itseni.

Ahdistun ja en nuku.
Mitä tehdä? Sama toistuu aina ja sen takia sinkkuelämää olen viettänytkin pitkään.