Onko täällä naisia, joita häiritsee äitiydessä se fyysisyys, lasten jatkuva kiehnääminen ja "henkilökohtaisen reviirin" menetys?

En paheksu, enkä tietenkään hauku, eihän sinulla ole lapsia. Hyväksy sinä puolestasi itsesi sellaisena kuin olet. Olemme erilaisia ja se on okei. Ollaan iloisia siitä, että naisetkin saavat nykyään päättää, haluavatko lapsia, eikä yhteiskunta painosta heitä perheenäideiksi!

Itse en siedätystä tarvinnut. Olen vain aina pitänyt lapsista, ihotuntumasta, koskettelusta, huolehtimisesta.

Jep. Mun lapseni on jo aikuinen, ja hänen ollessaan vauva sai vauvakorin vielä sairaalasängyn viereen. Kotona ei koskaan nukuttu samassa sängyssä, vein yöherääjän aina takaisin omaansa. Ratkaisu oli osin siksi, että ollaan (lapsi ja minä) molemmat huonounisia vieläkin, mutta osa oli kyllä tuossakin, että olisin tullut hulluksi, jos joku olisi koko ajan ollut nujuamassa iholla. Hyvin meni. Hänelläkin on nyt aikuisena iso oma reviiri.

Miksi kaikki lapsi- ja vauva-aloitukset on niin negatiivisia?

Raskausaika oli ihanaa, vauva-aika oli ihanaa, leikki-ikä oli ihanaa, jokaikinen kehitysvaihe on ollut ihana!

Lapset on lahja ja onni💕

En tykkää yleensä ihmisten koskemisesta mutta oma lapsi oli kyllä ihan eri asia. Lapseni rakasti pienenä halaamista ja tuonne eskari-ikään sitä jatkui, sitten se loppui. Lapsi on jo aikuinen, mutta haaveilen että vielä joskus hän halaisi minua omasta tahdostaan ja tarkoittaen, niin kun lapsena.

En todellakaan ole mikään kiehnääjä tai halailija, eikä kiinnostanut tai kiinnosta sylitellä vieraita lapsia, mutta se oma onkin ihan eri asia. Toki kaikki varmasti joskus rasittuvat, mutta se on normaalia. Joka tapauksessa tuokin on sellainen juttu, jota ei voi välttämättä etukäteen tietää.

Äitiyttä on hirveän vaikea kuvitella ennakkoon ja omat reaktiot ja tunteet voivat olla yllätyksiä sekä hyvässä että pahassa. Äitiyttä ei mielestäni voi verrata muihin ihmissuhteisiin.

Kuvailit hyvin tilanteen jossa äiti ei ole psyykkisesti valmis vanhemmuuteen. Muistan itsekin kun olin nuorempi, määräaikaisessa työsuhteessa ja epävarmuutta oli, miten vanhemmuus kuormitti kun en ollut varma pystynkö tarjoamaan hyvän elämän edellytykset pojalleni.

Mä olen vasta raskaana, mutta mua ahdistaa suunnattomasti se tieto siitä että sisälläni on joku. Koko ajan. Olen kuitenkin aina halunnut äidiksi, joten ehkä (toivottavasti) tähän tottuu.

täällä toinen lapseton, jolla sama asia käynyt joskus mielessä. En ole siis suunnittelemassakaan lapsia. Mut ajatus siitä että joku roikkuu koko ajan kiinni, lääppii lähmäisillä käsillä etc, Toki itselläni turvaton lapsuus taustalla, niin en ole saanut normaalia kiintymysmallia ja hellyyttä sieltä. Ehkä iso oma reviiri on osin sieltäkin kotoisin introvertin luonteeni lisäksi. Olen kyllä pitänyt siskojen ja tuttujen lapsia sylissä ilman kauhuhkohtausta eli en ihan monsteri ole :D

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan ole mikään kiehnääjä tai halailija, eikä kiinnostanut tai kiinnosta sylitellä vieraita lapsia, mutta se oma onkin ihan eri asia. Toki kaikki varmasti joskus rasittuvat, mutta se on normaalia. Joka tapauksessa tuokin on sellainen juttu, jota ei voi välttämättä etukäteen tietää.

Äitiyttä on hirveän vaikea kuvitella ennakkoon ja omat reaktiot ja tunteet voivat olla yllätyksiä sekä hyvässä että pahassa. Äitiyttä ei mielestäni voi verrata muihin ihmissuhteisiin.

Joo, äitiys on luonnonvoima. Jos siihen lähtee, tuskin olen ainoa joka löysi itsestään liudan uusia puolia. Yhdessä kirjassa asia kuvattiin hienosti, en muista enää henkilöiden nimiä, mutta keksityillä nimillä.

Aino (lapsi) syntyi.

Anne (äiti) syntyi.

Maailma syntyi.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan ole mikään kiehnääjä tai halailija, eikä kiinnostanut tai kiinnosta sylitellä vieraita lapsia, mutta se oma onkin ihan eri asia. Toki kaikki varmasti joskus rasittuvat, mutta se on normaalia. Joka tapauksessa tuokin on sellainen juttu, jota ei voi välttämättä etukäteen tietää.

Äitiyttä on hirveän vaikea kuvitella ennakkoon ja omat reaktiot ja tunteet voivat olla yllätyksiä sekä hyvässä että pahassa. Äitiyttä ei mielestäni voi verrata muihin ihmissuhteisiin.

Kiitos hyvästä vastauksesta. Tiedostan kyllä itsekin sen, että oma lapsi on aina eri asia kuin muut. Enkä tietenkään ole kaikkea läheisyyttä vastaan vaan pidänkin siitä, kunhan vain saan välillä omaakin tilaa ja rauhaa. Tässä nyt vielä olen kahden vaiheilla lastenhankinnan suhteen, ja eniten itseäni mietityttää tuo, että jos lapsi olisikin loputtomasti läheisyyttä kaipaava takiainen, kuinka paljon se kuormittaisi minua vai pystyisikö siihen tottumaan. ap

Kun aikuinen on itse psyykkisesti vakaalla pohjalla ja kokee olonsa muutenkin turvatuksi (talous yms.), niin vanhemmuuteen on hyvät edellytykset. Nykyään näkee kaduilla paljon näitä riemunkirjavia ja lävistettyjä MT-tapauksia, joita on hyvin vaikea kuvitella vastuullisiksi vanhemmiksi. Jotkut 30+ ja etsivät itseään vielä, jopa sukupuoli-identiteettiään, for Christ's sake.

Kyllähän sitä esim. halailua tulee lasten taholta niin paljon, että sitten ei aina jaksa sitä, jos mies yrittää jotain läheisyyttä. Tulee se tunne, että kokoajan joku haluaa jotakin minun vartalostani.

Olen kuvatun kaltainen äiti. En ole oikein koskaan pitänyt koskettamisesta, en edes perheen kesken, parisuhteessa tai ystävien kanssa. Kasvoin hyvin tunnekylmässä kodissa, jossa ei halailtu eikä pidetty lapsia sylissä. En ole siis tottunut fyysiseen läheisyyteen varhaislapsuudessani.

Huomasin pian lapsen saatuani, että pienen lapsen fyysiseen tarvitsevuuteen vastaaminen ei ollut minulle yhtä luontevaa kuin se yleensä vaikuttaa äideille olevan. Pidin toki lasta sylissä, imetin ja hoidin muutenkin lasta hyvin, mutta en erityisesti nauttinut siitä, ja joskus ollessani väsynyt, oman kehoni "jakaminen" toisen ihmisen kanssa vaikkapa imettäessä tuntui minusta epämiellyttävältä. Olen aina reagoinut väsymykseen ja stressiin vetäytymällä, mutta ymmärsin toki, että en voi laiminlyödä lasta. Kyse oli nimenomaan kosketuksesta, sillä rakastan kyllä lastani ja olen aina nauttinut hänen seurastaan.

Oman tilan tarpeeni on aina ollut suuri, ja minun on vaikea ymmärtää äitejä, jotka haluavat nukkua perhepedissä, imettää pitkään ja muutenkin tarjoavat kehonsa lapsen "käyttöön", antavat puristella rintojaan ja kiehnätä sylissä. Jotkut lapset näyttävät roikkuvan äidissä koko ajan tavalla, jossa on jopa pakokauhunomaista takertumista. Tämä taitaa kuulua joillain lapsilla tiettyyn ikävaiheeseen. Olen kyllä kiitollinen siitä, että omalla lapsellani ei tällaista vaihetta ollut, sillä se olisi ollut minulle varmasti vaikeaa.

Olen monesti miettinyt, onko lapseni tajunnut oman tilan tarpeeni ja onko hän koskaan kokenut tulleensa torjutuksi. En kehtaa kysyä tätä, vaikka olemme nyt hänen ollessaan aikuinen kyllä läheisiä ja tekemisissä usein.

Unenpuutteen jälkeen pienissä lapsissa oli ehdottomasti raskainta se, että joutui olemaan koko ajan käytettävissä, joku oli koko ajan kiinni, sylissä, lahkeessa, iholla. Rakastan halailla ja helliä lapsiani, nukuin mielelläni samassa pedissä, imetin pitkään eikä ole mitään ongelmia fyysisyyden kanssa... mutta kun omaa tilaa ei ollut yhtään, niin kyllä se kuormitti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan ole mikään kiehnääjä tai halailija, eikä kiinnostanut tai kiinnosta sylitellä vieraita lapsia, mutta se oma onkin ihan eri asia. Toki kaikki varmasti joskus rasittuvat, mutta se on normaalia. Joka tapauksessa tuokin on sellainen juttu, jota ei voi välttämättä etukäteen tietää.

Äitiyttä on hirveän vaikea kuvitella ennakkoon ja omat reaktiot ja tunteet voivat olla yllätyksiä sekä hyvässä että pahassa. Äitiyttä ei mielestäni voi verrata muihin ihmissuhteisiin.

Kiitos hyvästä vastauksesta. Tiedostan kyllä itsekin sen, että oma lapsi on aina eri asia kuin muut. Enkä tietenkään ole kaikkea läheisyyttä vastaan vaan pidänkin siitä, kunhan vain saan välillä omaakin tilaa ja rauhaa. Tässä nyt vielä olen kahden vaiheilla lastenhankinnan suhteen, ja eniten itseäni mietityttää tuo, että jos lapsi olisikin loputtomasti läheisyyttä kaipaava takiainen, kuinka paljon se kuormittaisi minua vai pystyisikö siihen tottumaan. ap

Olen jo vähän varttuneempi äiti ja on todettava, että se "loputon" takiasvaihe on oikeasti vain ohikiitävä hetki elämässä. Ei lapsi ole pieni ikuisesti. Eräänä päivänä olet itse se, joka kaipaa halia, kun toinen viilettää omissa menoissaan.

Ei se häirinnyt mutta toisinaan oli raskasta. Vauva-aikana ei ollut edes raskasta mutta isompana tietenkin se välillä ärsytti. Syliin sai silti tulla aina enkä koskaan hätistellyt pois, kyllä sen tiedostaa ettei se vaihe kestä kuin muutaman vuoden.

Minullakin aina ollut vahva oman tilan tarve mutta lasta halusin pitää lähellä.

Raskain osa oli yrittää pitää parisuhdetta vielä yllä. Kun lapsi oli ollut päivän enemmän tai vähemmän kiinni minussa niin iltaisin olin useimmiten jo niin poikki etten kaivannut enää yhtään mitään parisuhdeaikaa.

Itse inhoan ventovieraiden koskettelua. En käy kampaajalla, kynsi- tai ripsihuolloissa, enkä taatusti hierojalla.

Oma lapsi on täysin eri asia. Vähän haikeana odotan sitä aikaa kun nuo pienet pojat ei enää äidin syliin ja halattavaksi eksy. Nyt halailen ja pussaan, kun se vielä onnistuu.

No ahdistaa kun viisivuotias takertuu. Tulee vielä vessaankin mukaan ja koko ajan seuraa minua kuin pieni ankanpoikanen. Ihan oma syy kun varmaan kusin varhaisen vuorovaikutuksen hänen ollessa vauva. Olin niin kuolemanväsynyt. Toisaalta halaillaan ja pussaillaan paljon ja nukutaan yhdessä, se ei haittaa, tykkään siitä. Mutta tuo hemmetin tarrautuminen kun en saa missään olla rauhassa. Toisaalta olin itse samanlainen lapsi. Pelkäsin kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuvatun kaltainen äiti. En ole oikein koskaan pitänyt koskettamisesta, en edes perheen kesken, parisuhteessa tai ystävien kanssa. Kasvoin hyvin tunnekylmässä kodissa, jossa ei halailtu eikä pidetty lapsia sylissä. En ole siis tottunut fyysiseen läheisyyteen varhaislapsuudessani.

Huomasin pian lapsen saatuani, että pienen lapsen fyysiseen tarvitsevuuteen vastaaminen ei ollut minulle yhtä luontevaa kuin se yleensä vaikuttaa äideille olevan. Pidin toki lasta sylissä, imetin ja hoidin muutenkin lasta hyvin, mutta en erityisesti nauttinut siitä, ja joskus ollessani väsynyt, oman kehoni "jakaminen" toisen ihmisen kanssa vaikkapa imettäessä tuntui minusta epämiellyttävältä. Olen aina reagoinut väsymykseen ja stressiin vetäytymällä, mutta ymmärsin toki, että en voi laiminlyödä lasta. Kyse oli nimenomaan kosketuksesta, sillä rakastan kyllä lastani ja olen aina nauttinut hänen seurastaan.

Oman tilan tarpeeni on aina ollut suuri, ja minun on vaikea ymmärtää äitejä, jotka haluavat nukkua perhepedissä, imettää pitkään ja muutenkin tarjoavat kehonsa lapsen "käyttöön", antavat puristella rintojaan ja kiehnätä sylissä. Jotkut lapset näyttävät roikkuvan äidissä koko ajan tavalla, jossa on jopa pakokauhunomaista takertumista. Tämä taitaa kuulua joillain lapsilla tiettyyn ikävaiheeseen. Olen kyllä kiitollinen siitä, että omalla lapsellani ei tällaista vaihetta ollut, sillä se olisi ollut minulle varmasti vaikeaa.

Olen monesti miettinyt, onko lapseni tajunnut oman tilan tarpeeni ja onko hän koskaan kokenut tulleensa torjutuksi. En kehtaa kysyä tätä, vaikka olemme nyt hänen ollessaan aikuinen kyllä läheisiä ja tekemisissä usein.

Kiitos todella paljon tästä, paljon samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia kuin minulla. Jotenkin helpottavaa kuulla, että tällaisiakin äitejä on, kun monesti juuri ne perhepetiäidit saavat paljon mediatilaa. ap