terapiasta

niin mies kasvatettu inhoamaan lääkäreitä, vaikka itselläkin voisi olla terapian tarvetta.Mutta minä olen käynyt tosin en vielä kelan tuella. Mutta harmittaa jos joudun pelkäämään että jättää. Lisäksi hänet opetettu ajattelemaan että on rahan hukkaa. Pitäisi pystyä puhumaan jollekin vaan. Meillä muutenkin nyt luottamus toisiin mennyt. Tilanne ollut kärjistynyt jo kauan ja pienet lapset ja minä olen oirehtinut jo kauan mutta ehkä miehelle tullut vasta nyt selväksi. Eikä tiedä miten suhtautuu.

Muuttiko terapia teitä ja vaihtuiko ystäviä tai ymmärsikö teidän muutoksen? Terapiahan tähtää muutokseen, eikö? Ahdistuksen sietämiseen.

terapiassa tulevista oivalluksista, jotka saavat hänen oman toimintansa näyttämään kyseenalaiselta. Toisaalta on mukavaa jos toinen on hiljaa kotona ja tekee mitä käsketään. Kun terapiassa toinen vahvistuu ja alkaa kyseenalaistamaan toisen toimintatapoja mies hermostuu: sehän perhana pärjää kohta ilman häntä ja jopa hoksaa että suuri olosta huonosta olosta on miehen syytä.

että huomaa omat vahvuudet ja oppii käyttämään niitä hyödyksi. Ahdistusta ei opetella sietämään vaan sen kanssa opetellaan ensin elämään ja kun sitä ei yritä tempoa itsestä pois, se hiljalleen vähentää otettaan.

terapiahan itsessään yleensä käynnistää ihmisessä psyykkisiä prosesseja, joten saattaa jopa tuntua siltä itsestäkin, että muuttuu "hullummaksi". Tämä on kuitenkin ohimenevää vaihetta...sielun kasvukipuja. Toisaalta myös puoliso voi kokea negatiivisena asiana toisen muutoksen (vaikka se sitten johtaisikin sinussa hyvään uuteen ja kasvuun), esim jos olet ollut ennen terapiaa läheisriippuvainen ja terapian avulla löytänyt sen ja ruennut siitä toipumaan...niin eihän se puoliso tykkää, kun et enää eläkkään vain häntä miellyttääkseen.

Meillä puoliso on hermostunut kun en ole sietänyt hänen huutoaan ja alistamistaan sitten haukkuu minut. Noh, nyt tilanne etten tiedä eroammeko. Mutta terapauttini sanoi että elämä on yhtä ahdistusta ja terapia antaa välineet kestämään ahdistusta niin että se vähenee. Mutta onko yli 30v mitään mahkuja edes enään terapialla "kuntoutua" ja miten töissä sitten suhtaudutaan, rupeaako hekin kapinoimaan niinkuin mies.En ole ajatellut siellä kertoa, muutenkin vaikea kertoa asioistaan masennuksen takia.

Onko yhtä tehokasta esim. lenkkeily kuin terapia...vaan halvempaa. Siis itsetunnon vahvistamista. Kun minulla tarvitsee kuulemma monenlaista terapiaa ja yksi juuri on vahvistavaa.

Niin minulla varmaan tuo läheisriippuvuus yksi ja sitten väärä ajatusmalli ja koulukiusaus.

ei kannata kertoa terapiasta jos tuntuu että työkaverit eivät osaa suhtautua.



Sinulla saattaa olla hyvin heikko itseluottamus jos olet kiusattu ja mies ei tuon parempaan pysty. Läheisriippuvuuskin saattaa olla kanssasi aina, mutta on tärkeää että opit elämään senkin kanssa.

ei kannata kertoa terapiasta jos tuntuu että työkaverit eivät osaa suhtautua. Sinulla saattaa olla hyvin heikko itseluottamus jos olet kiusattu ja mies ei tuon parempaan pysty. Läheisriippuvuuskin saattaa olla kanssasi aina, mutta on tärkeää että opit elämään senkin kanssa.





mitä tarkoitat että mies ei tuon parempaan pysty?Miehestä en ole läheisriippuvainen. Oletko itse käynyt kauan terapiassa? entä onko miestä/perhettä?

Kävin siellä jotta jaksaisin koko perheen erittäin stressaavassa elämäntilateessa repeämättä täysin. Hän ei kysellyt mitään, mutta joskus kerroin, mitä oivalluksia olin saanut. Tietenkään hän ei syyllistänyt siitä, että toimin itseni ja koko perheen hyväksi.

Miksi mies sitten sanoo että olen tullut hullummaksi kun olen käynyt juttelemassa, myös masennuslääkkkeistä syyllistää. Nämä siis riitatilanteessa.Meillä myös stressaava elämäntilanne.

koska minun terapiassa käyminen ja masennuksesta parantuminen auttoi luonnollisesti koko perheen elämää. Ei kysellyt, mutta kuunteli, jos halusin kertoa asioita. Tuki ihan täysin. Kyyditsi minua ja kävi itse sillä aikaa kaupassa tms. Ei ikinä syyllistänyt.

Miksi mies sitten sanoo että olen tullut hullummaksi kun olen käynyt juttelemassa, myös masennuslääkkkeistä syyllistää. Nämä siis riitatilanteessa.Meillä myös stressaava elämäntilanne.

Minä olen tuntenut (onneksi vain) yhden tällaisen ihmisen. Hänen tapauksessaan selitys kieroon suhtautumiseen oli mitä ilmeisimmin se, että hänellä itsellään olisi ollut jo kauan huutava tarve saada mielenterveysapua, mutta hänestä ei ole mihinkään terapiaan. Terapiahan edellyttää tietynlaista oman epätäydellisyyden myöntämistä toiselle. Jotkut (kuten hän) maksattavat mieluummin kaikki ongelmansa toisilla; hänen perheensä elääkin sitten täyttä helvettiä hänen takiaan.

Tuskin voisin edes elää parisuhteessa sellaisen kumppanin kanssa, joka EI tukisi terapiassa käymistäni.



Itse olen jakanut puolisoni kanssa hyvinkin tarkkaan terapian kulun ja olen välillä miettinyt, onko se ollut jopa haitaksi (maallikko näkee asiat vähän eri tavalla kuin ammattilainen, lisäksi puolisolla voi joissain asioissa olla ns. oma lehmä ojassa). Hän on suhtautunut aina hyvin kannustavasti terapiaprosessiini sinänsä, mutta kritisoinut terapeuttia, jos on kokenut hänen sanoneen tai kysyneen jotakin typerää. Toisaalta olen kyllä hänen kanssaan aivan samaa mieltä siitä, että edellinen terapeuttini ei ollut ihan nappivalinta, ja nykyinen sopii minulle paljon paremmin.



Sanoisin, että ihan kaikkea terapiassa läpikäytyä ei välttämättä kannata jakaa puolison kanssa, mutta merkittäviä käsiteltyjä asioita ja oivalluksia voi toki jakaa.