Lue keskustelun säännöt.
Onko edes mahdollista, että olisi aikuisena täysin ongelmaton, painolastiton suhde lapsuudenystävään?
14.01.2023 |
Minulla lapsuudessa tai ylipäätään alaikäisenä alkaneet ystävyyssuhteet ovat nykyään joko jännitteisiä, täynnä salattua katkeruutta ja puhumattomia asioita, tai sitten etäisiä, koska olimmekin lopulta aika erilaisia ihmisiä.
Olen miettinyt asiaa viime aikoina paljon sekä siksi, että jännitteet ovat viime vuosina purkautuneet ikävällä tavalla, että siksi että luin Liane Moriartyn kirjan "Tavalliset pikku pihajuhlat", jossa kuvataan tosi taitavasti sitä, miten kateus ja nuoruudesta jääneet oudon karikatyyrimaiset käyttäytymismallit toisen seurassa syövät ystävyyden sisältä tyhjäksi.
Miten teillä muilla?
Kommentit (9)
Mulla on useampi ystävä jonka kanssa olen kasvanut ja hitsautunut yhteen vuosikymmenien aikana. Kavereita tulee ja menee mutta ystävät haluaa sulle oikeasti hyvää ja mitään kateusjuttuja ei tarvi edes miettiä vaan ollaan aidosti iloisia toisen menestyksestä. Välillä on kausia ettei ehditä pitää yhteyttä mutta kun taas tavataan niin juttu jatkuu siitä mihin se jäi. Pitkäaikaisimman ystävän kanssa on tunnettu jo yli 40v, tunnetaan niin hyvin että ollaan vähän kuin perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä jonka kanssa olen kasvanut ja hitsautunut yhteen vuosikymmenien aikana. Kavereita tulee ja menee mutta ystävät haluaa sulle oikeasti hyvää ja mitään kateusjuttuja ei tarvi edes miettiä vaan ollaan aidosti iloisia toisen menestyksestä. Välillä on kausia ettei ehditä pitää yhteyttä mutta kun taas tavataan niin juttu jatkuu siitä mihin se jäi. Pitkäaikaisimman ystävän kanssa on tunnettu jo yli 40v, tunnetaan niin hyvin että ollaan vähän kuin perhettä.
Ei kaikki kaverit ole ystäviä vaikka olisit tuntenut lapsesta asti. Tuollaisia ystäviä jonka kursivoin, mulla ei ole yhtään.
Mulla on ongelmaton suhde moneen lapsuudenkaveriin. Hyviä tyyppejä kaikki.
Mietinkin aloitusta kirjoittaessani joitakin esim. lukiossa näkemiäni ystäväparivaljakkoja, jotka vaikuttivat todella läheisiltä, että ehkä heillä menee vieläkin hyvin.
Minulla oli alkoholistiperhe, enkä halunnut kertoa siitä kenellekään. Kyllähän alkkisperheiden lapset yleensäkin haluavat ylläpitää kulisseja, mutta mulla se siis oli aivan ehdotonta: en kertonut edes parhaille ystäville. Nyt aikuisena ehkä juuri se hiertää, että he eivät tiedä, mitä olen käynyt läpi, eivätkä osaa suhtautua hienotunteisesti. Ylipäätään tuntuu että lapsuusystäväni jostain syystä luulevat, että minun kanssani ei ikinä tarvitse ottaa huomioon hienotunteisuutta enkä ikinä pahoita mieltäni.
Aikuisena olen valikoiduille uusille tuttavuuksille kertonut perhetaustastani. Se on ollut helppoa, koska olen vaihtanut paikkakuntaa eivätkä he tunne vanhempiani.
t ap
Mulla on yksi lapsuudenystävä jonka kanssa pidän yhteyttä ja en koe meidän välillä mitään painolastia. Ollaan tavattu ekan kerran alle kouluikäisinä, oltu ala-asteella samalla luokalla ja ystävystytty enemmälti yläasteella. Hän on aivan mahtava. Vaikka tutustuimmekin tavallaan sattumalta, kun asuttiin samalla alueella, niin kyllä meillä on mielestäni aidosti yhteistä ja ajatusmaailmat tuntuu vaan lähentyvän, kun ikää tulee. Luotan häneen syvästi. Hän ei petä eikä jätä, vaikka mitä tulisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minusta lapsuusystävän kanssa ystävyys jatkua edelleen aivan hyvin. Tapauskohtaistahan se on ja riippuu onko miten pahoja ryppyjä ystävyyteen sattunut matkan varrella tai onko elämä muuten vienyt erilleen. Itselläni on säilynyt yksi ystävä 60-luvulta, yksi 70-luvulta. Minkäs teet kun he ovat niin ihania ihmisiä. Onhan noista päivistä kyllä jo aikaa kulunut
On ihan mahdollista mulla on kaksi läheistä ystävää joiden kanssa ollaan tunnettu 4-5-vuotiaista, nyt ollaan viisikymppisiä.
Joskus teinivuosina oli vähän jännitteitä ja riitoja mutta kun kasvettiin aikuisiksi niin päästiin niiden yli ja lähennyttiin uudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietinkin aloitusta kirjoittaessani joitakin esim. lukiossa näkemiäni ystäväparivaljakkoja, jotka vaikuttivat todella läheisiltä, että ehkä heillä menee vieläkin hyvin.
Minulla oli alkoholistiperhe, enkä halunnut kertoa siitä kenellekään. Kyllähän alkkisperheiden lapset yleensäkin haluavat ylläpitää kulisseja, mutta mulla se siis oli aivan ehdotonta: en kertonut edes parhaille ystäville. Nyt aikuisena ehkä juuri se hiertää, että he eivät tiedä, mitä olen käynyt läpi, eivätkä osaa suhtautua hienotunteisesti. Ylipäätään tuntuu että lapsuusystäväni jostain syystä luulevat, että minun kanssani ei ikinä tarvitse ottaa huomioon hienotunteisuutta enkä ikinä pahoita mieltäni.
Aikuisena olen valikoiduille uusille tuttavuuksille kertonut perhetaustastani. Se on ollut helppoa, koska olen vaihtanut paikkakuntaa eivätkä he tunne vanhempiani.
t ap
Ikävä kuulla että et ole voinut uskoutua perhetilanteesta kenellekään. Mun toinen vanhempi on alkoholisti, samoin ystävien perheissä ja se yhteinen kokemus lähensi meitä ja auttaa edelleen asian käsittelyssä, vertaistuki on timanttia. Mieti olisiko esim al anonista sulle hyötyä? Traumahan säilyy mukana koko elämän, itsekin haluaisin mennä mutta en ole saanut aikaiseksi. Täytyy vaan oppia hyväksymään tilanne ja elämään sen kanssa. Ja joo, helpommin sanottu kuin tehty.
Hyviä tyyppejä on olemassa mutta ne on tosi hankalia löytää. Ehkä iän myötä vastoinkäymiset katkeroittaa niin että hyvyys jää piiloon ja se näkyy kateutena. Ensin pitää löytää itsestä kykyä iloita toisen puolesta ennenkuin se voi heijastua takaisin.
Oi täytyykin lukea tuo kirja!
Olen miettinyt usein sitä että en olisi lapsuudenystävieni kaveri jos tutustuisimme nyt aikuisiällä, niin ongelmallista tämä ystävyys varsinkin nykyään on.
Ystävystyimme lähinnä siksi kun oltiin samalla luokalla koulussa ja asuimme lähekkäin, eipä tässä sen ihmeempää syytä ole ollut mutta toki olemme vuosien varrella hitsautuneet yhteen.
Mutta eroaahan ne aviopuolisotkin, mikseivät siis ystävät..?