Pian 45-v ja tuntuu, että kaikki loppuu

Esivaihdevuodet ilmeisesti osaltaan voi aiheuttaa tuollasia mielialajuttuja. Googlaa.

Ilmeisesti tuossa iässä monesta tuntuu juuri tuolta. Sitten kun vuosia tulee lisää, oli paranee. Siis ihan tutkitusti.

Jätä sivusuhde ja suhde.

45-50vee on luopumisen opettelua. Itse 52vee, olo alkaa olla jo kuin turistilla täällä. Luopunut henkisesti jo niin monesta. 45vee on vielä jonkin verran maailmassa kinni.

Ovatko vaihdevuosien paremmalla puolella olevat sitten onnellisempia vai onko tämä vain synkkä jatkumo kohti hautaa.

Ihan tutkimusten mukaan ikäkausi 40-50 on ihmisillä keskimäärin onnettomin. Ikään liittyy ihan luonnollinen psyykkinen keski-iän kriisi, joka useimmilla tulee, sitten on hormonaalisia muutoksia, monella on vielä ruuhkavuosia lapset + vielä omat ikääntyvät vanhemmatkin voi aiheuttaa huolta ja vaivaa... Mutta hyvä uutinen on, että tuon jälkeen yleensä ihmisten onnellisuus alkaa LISÄÄNTYÄ, silti siis vaikka keho edelleen vanhenee ja ulkonäkö rupsahtaa. 

Itse olen nyt 48 v, ja mulla oli jonkinlainen kriisi 40-43 v. iässä. Ahdisti ihan kaikki ja tuntui että vanhuuden takia kaikki mahdollisuudet on multa jo suljettu, että ei tässä enää kuin odoteta kuolemaa, koko ajan sairaammaksi ja rumemmaksi ja apaattisemmaksi muuttuen. Halusin kaikenlaista, milloin vielä lapsen, milloin ulkomaille, milloin vaihtaa alaa, milloin vaihtaa puolison, mutta toisaalta en tarttunut mihinkään kun tuntui että olen jo liian vanha en jaksa. Mutta siitähän se meni kriisi ohi, ja nyt elämä on minulla jo oikein mukavaa. 

Tuo esivaihdevuosien mainitseminen, mitä joku teki, tavallaan hyvä joo, tavallaan huono. Koska tällainen kriisi tulee yhtä lailla samassa iässä miehille. Ja toisaalta on ärsyttävää, että naisten tyytymättömyys usein kuitataan hormoneilla, ja ratkaisu toki syödä jotain lääkettä. Mulla on ollut esivaihdevuodet 42-vuotiaasta asti, mutta ei ole kyllä mielialaan vaikuttaneet minun tapauksessa, kriisi tuli ja meni niistä riippumatta ja nyt olen tosiaan onnellinen elämässäni, vaikka edelleen on esivaihdevuosioireita.

Itse täytän kohta 50 ja samoja fiiliksiä ollut nyt muutaman vuoden. Tämä syksy on ollut erityisen paha, kun kuopuskin lensi pesästä, läheisin ja tärkeä ystävä löytänyt rakkauden eikä mulle ole enää aikaa ja se parisuhde on ihan tööt. Hormonit reistailee ja olo on ihan mitätön. Kuuluu siis vissiin ikään...

Mulla sama tilanne, mutta ilman sivusuhdetta. Toisella vanhemmistani on pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Olen menettänyt kiinnostukseni ns pinnallisiin asioihin. Kaipaisin hyvää ystävää, jolla olisi aikaa. Kavereilla kun ei tunnu olevan 😔

"Ja kyllä, on yritetty kaikkea tyyliin lenkkeily, uudet harrastukset ym. mutta kun mikään ei tunnu miltään"

Tuo kaikki rimpuilu kannattaa vaan jättää. Helpommalla pääset, kun hyväksyt uuden tilan. On luonnollista, että fokus elämässä muuttuu keski-iässä, ja jos yrittää kynsin hampain pitää kiinni vanhasta, se tuottaa kauheaa kärsimystä koska sen vanhan on aika mennä. Ja se menee silti, vaikka kuinka potkisi vastaan. Siellä harmaudessa kun suostuu rauhassa olemaan, niin se alkaakin saada sävyjä ja näyttää ihanalta ja rauhalliselta, onnelliselta seesteisyydeltä. Mutta se vie aikaa, ja muutosprosessi on usein kivulias.

Itselläni elämä vasta alkoi +40 vuotiaana, nyt 55 ja kaikki on paremmin, kuin koskaan Ukrainan tilannetta lieve ilmiöineen...

Vierailija kirjoitti:

45-50vee on luopumisen opettelua. Itse 52vee, olo alkaa olla jo kuin turistilla täällä. Luopunut henkisesti jo niin monesta. 45vee on vielä jonkin verran maailmassa kinni.

Nuoremmat alapeukuttaa, koska eivät tajua mitä tämä tarkoittaa. Itse saman läpi käyneenä tajuan. Se ei ole mitään sellaista, ettäkö vaan möllöttäisi passiivisena tekemättä mitään, kuolemaa odottamassa. Vaan: ei ole enää sellaista tarvetta saavuttaa mitään tai pitää mistään kiinni. Elämä voi vain virrata, sillä voi leikkiä, voi tavoitellakin asioita mutta jos niitä ei saa niin ei haittaa, onnellisuus ei ole niistä kiinni vaan nyt mielen perusolotila. Se on sellainen zen-tyyppinen rauha, joka tulee tietynlaisesta kiintymättömyydestä mihinkään tässä maailmassa. Hyväksyy täysin tämän maailman luonteen, jossa kaikki lopulta kuolee, kaikki muuttuu, pystyy katsomaan tätä suoraan silmiin ja nauttimaan arjesta silti.

Mulla sama juttu. Ikää päälle 40, lapsia joista vanhempi teini. Elämä on ollut aikalailla "ankeaa" jo muutaman vuoden, toki hyviäkin hetkiä on, mutta vähemmän ja vuosi vuodelta aina vaan enemmän niitä huonoja. Vanhemmista huolta, toisella agressiivinen syöpä. Jotenkin vaan elämä on pelkkää huolta huolen perään, lapsista, vanhemmista, taloudesta, omasta terveydestä. Pelkään, että alan lopulta elämään vain lasteni kautta kuten äitini, eikä mitään muuta enää ole. Ja olen vielä perusluonteeltaani melko positiivinen ihminen, löytänyt aina hyviä puolia ja huumorin avulla jaksanut tarpoa soissa, mutta nyt tuntuu ettei enää jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama juttu. Ikää päälle 40, lapsia joista vanhempi teini. Elämä on ollut aikalailla "ankeaa" jo muutaman vuoden, toki hyviäkin hetkiä on, mutta vähemmän ja vuosi vuodelta aina vaan enemmän niitä huonoja. Vanhemmista huolta, toisella agressiivinen syöpä. Jotenkin vaan elämä on pelkkää huolta huolen perään, lapsista, vanhemmista, taloudesta, omasta terveydestä. Pelkään, että alan lopulta elämään vain lasteni kautta kuten äitini, eikä mitään muuta enää ole. Ja olen vielä perusluonteeltaani melko positiivinen ihminen, löytänyt aina hyviä puolia ja huumorin avulla jaksanut tarpoa soissa, mutta nyt tuntuu ettei enää jaksa.

Se on tosiaan lisää ankeutta, kun tuntuu, että huolet vaan lisääntyy ja samalla ilon aiheet vähenevät. Kun lapset olivat pienempiä, elämä oli eri tavalla täydempää ja joka päivään kuului lasten iloa ja naurua, heidän halauksia ja märkiä pusuja. Ne auttoivat kummasti jaksamaan vaikka huolia oli silloinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

45-50vee on luopumisen opettelua. Itse 52vee, olo alkaa olla jo kuin turistilla täällä. Luopunut henkisesti jo niin monesta. 45vee on vielä jonkin verran maailmassa kinni.

Nuoremmat alapeukuttaa, koska eivät tajua mitä tämä tarkoittaa. Itse saman läpi käyneenä tajuan. Se ei ole mitään sellaista, ettäkö vaan möllöttäisi passiivisena tekemättä mitään, kuolemaa odottamassa. Vaan: ei ole enää sellaista tarvetta saavuttaa mitään tai pitää mistään kiinni. Elämä voi vain virrata, sillä voi leikkiä, voi tavoitellakin asioita mutta jos niitä ei saa niin ei haittaa, onnellisuus ei ole niistä kiinni vaan nyt mielen perusolotila. Se on sellainen zen-tyyppinen rauha, joka tulee tietynlaisesta kiintymättömyydestä mihinkään tässä maailmassa. Hyväksyy täysin tämän maailman luonteen, jossa kaikki lopulta kuolee, kaikki muuttuu, pystyy katsomaan tätä suoraan silmiin ja nauttimaan arjesta silti.

Olen 56 v. enkä kyllä tavoita tuollaista mielentilaa. Kiintymättömyys mihinkään?

oletko alkoholisti?

Mä töytän kahden vkon kuluttua 50v ja olotilani on ollut tuollainen jo 2v.

Toiveunta. Mä täytän piakkoin 50 vuotta, ja aina vaan sama pska jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

45-50vee on luopumisen opettelua. Itse 52vee, olo alkaa olla jo kuin turistilla täällä. Luopunut henkisesti jo niin monesta. 45vee on vielä jonkin verran maailmassa kinni.

Nuoremmat alapeukuttaa, koska eivät tajua mitä tämä tarkoittaa. Itse saman läpi käyneenä tajuan. Se ei ole mitään sellaista, ettäkö vaan möllöttäisi passiivisena tekemättä mitään, kuolemaa odottamassa. Vaan: ei ole enää sellaista tarvetta saavuttaa mitään tai pitää mistään kiinni. Elämä voi vain virrata, sillä voi leikkiä, voi tavoitellakin asioita mutta jos niitä ei saa niin ei haittaa, onnellisuus ei ole niistä kiinni vaan nyt mielen perusolotila. Se on sellainen zen-tyyppinen rauha, joka tulee tietynlaisesta kiintymättömyydestä mihinkään tässä maailmassa. Hyväksyy täysin tämän maailman luonteen, jossa kaikki lopulta kuolee, kaikki muuttuu, pystyy katsomaan tätä suoraan silmiin ja nauttimaan arjesta silti.

Olen 56 v. enkä kyllä tavoita tuollaista mielentilaa. Kiintymättömyys mihinkään?

Mulle on se tullut iän ja menetysten myötä, ja monelle kenen kanssa olen jutellut. Sen, että tietää ihan hyvin että vaikka oma puoliso, lapset tai itsekin voi kuolla milloin vaan, että kaiken aineellisen voi menettää. Mutta sen kanssa on syvä rauha, ei huolta tai pelkoa enää. Toki kun jotain taas menettää, jollain tasolla suree, mutta silti tietää että tämä on elämän luonne ja oma elämä jatkuu, suru menee ohi. Kaikki muuttuu, ainoa mikä säilyy on vain oma tietoisuus, joka on se todellinen onnen ja rauhan lähde, kunnes sitten sekin joskus sammuu kun kuolema tulee. 

Silloinhan elämä on mennyt normaalia rataa jos vanhemmat alkaa raihnaistua tuossa iässä. Joillain nuo ruuhkavuosiin "kuuluvat" vaikeudet tulevat "väärään" ikään mikä on mielestäni pahempi. Mutta kyllähän voi silti pahalta tuntua vaikka elämä olisi mennyt tavallista kaarta, eipä sillä.

Itse 44 ja pienin lapsi vielä vauva, elämän parasta aikaa kun ei ole enää kiire mihinkään