Miten pärjää skitsofreenikon lapset?

Hyvin. Äidilläni on, eikä hänestä sitä edes huomaa. Hän käy töissä ja elää perhe-elämää. Meillä lapsilla on kaikki hyvin. Lapsuus oli turvallinen, äidin sairaalaolonajan oli ainoastaan huolta. Äiti kuitenkin muisti meidät ja piti yhteyttä usein kunnes pääsi kotiin.

Sehän riippuu täysin siitä onko sairaus hoidossa ja millaisella vasteella lääkkeet toimii.

Ihminen on muutakin kuin diagnoosi.

Riippuu ihan siitä miten vaikea sairaus on. Joillakin voi olla vain lieviä oireita jotka ovat terapian ansiosta hyvin hallussa ja voi elää täysin normaalisti.

Toisilla taas on voimakkaita oireita ja/tai neuroleptilääkitys jotka voivat kumpikin rajoittaa elämää hyvin paljon.

Eli jos kyseessä on ns. lievä tapaus jolla ei ole käytössä neuroleptilääkitystä niin pystyy olemaan vanhempi täysin normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

Sehän riippuu täysin siitä onko sairaus hoidossa ja millaisella vasteella lääkkeet toimii.

Riippuu myös siitä, millaiset haitat käytössä olevalla lääkityksellä on. Ne ovat tietysti yksilöllisiä, mutta esim. masennus, kognitiivisten kykyjen heikentyminen, tardiivi dyskinesia ja Parkisonismi ovat hyvin yleisiä ja varmasti vaikeuttavat lasten kasvattamista.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihan siitä miten vaikea sairaus on. Joillakin voi olla vain lieviä oireita jotka ovat terapian ansiosta hyvin hallussa ja voi elää täysin normaalisti.

Toisilla taas on voimakkaita oireita ja/tai neuroleptilääkitys jotka voivat kumpikin rajoittaa elämää hyvin paljon.

Eli jos kyseessä on ns. lievä tapaus jolla ei ole käytössä neuroleptilääkitystä niin pystyy olemaan vanhempi täysin normaalisti.

Tyhmä aloitus! Voisi samantien kysyä, miten pärjää diabeetikon lapset? Miten pärjää anorektikon lapset. Mietitkö yhtään mitä suollat?

Lasten hoito kaatuu yhden vanhemman harteille, ikävä kyllä.

Riippuu tosiaan sairauden laadusta ja hoidosta. Lisäksi nostaisin tärkeänä tekijänä sen, millainen on toinen vanhempi. Jos hän on turvallinen ja vakaa sekä pystyy avoimesti juttelemaan toisen vanhemman sairaudesta lapsen kanssa, niin lapsilla on aika hyvät edellytykset pärjätä.

No tiedän joitakin aikuisia ihmisiä, jotka ovat traumatisoituneet skitsofreenikkovanhemmastaan. Nykyään hoidon pitäisi olla parempaa (en tiedä onko, alueellisia eroja on mm. keroputaan mallia ei kaikkialla tosiaankaan toteuteta). Riippuu niin paljon yksilöstä ja hoitavasta tahosta ja hoidon onnistumisesta.

Vierailija kirjoitti:

No tiedän joitakin aikuisia ihmisiä, jotka ovat traumatisoituneet skitsofreenikkovanhemmastaan. Nykyään hoidon pitäisi olla parempaa (en tiedä onko, alueellisia eroja on mm. keroputaan mallia ei kaikkialla tosiaankaan toteuteta). Riippuu niin paljon yksilöstä ja hoitavasta tahosta ja hoidon onnistumisesta.

Vanhempi heiluu kirveen kanssa, traumoja syntyy. Sivusta.

Jäi traumoja. Joutui näkemään äidin pelottavaa käytöstä. Vaikea suhde äitiin edelleen näin aikuisena.

Olin lapsi 90-luvun Helsingissä

Kaikki mt-ongelmat ovat hyvin periytyviä. Mielisairauksista parannutaan tosi huonosti. Vain pieni osa mielisairaista todellisuudessa paranee toimintakykyisiksi ja yhteiskunnallisesti hyödyllisiksi yksilöiksi.

Mielisairaan ei tulisi edes harkita lasten tekemistä. 

💣💥

??

Riippuu tapauksesta. Tiedän pari perhettä joissa on skitsofreenikkoisä ja lapsia liuta, mutta molempien perheiden lapset on pärjänneet hyvin ja normaalisti. Toisen perheen lapsilla on traumoja lapsuudestaan, joutuivat kuulemma omilleen tosi nuorena ja tienaamaan rahaa esim. myymällä itse tekemiään asioita jossain myyjäisissä ym., kun toinen vanhempi oli työkyvytön. Toisaalta nuo lapset on itse olleet aina ns. yhteiskunnan rattaissa tiukasti mukana eli oppineet ainakin selviytymään, ja ovat tiivis perheyksikkö keskenään eli ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä. 

Seurustelin kerran sellaisen kanssa, jonka toinen vanhempi oli skitsofrenikko. Hoito ei kuulemma aikanaan ollut tasapainossa, joka oli jättänyt eksään jäljet. Hänellä on edelleen alkoholiongelmaa, patologista valehtelua ja seksiaddiktio. En tiedä vaikuttiko jälkimmäinen suoranaisesti traumoihin, mutta selkeitä ongelmia hänellä oli.

Muut hänen sisaruksensa hakivat apua lapsuuden aikaisiin pelkoihin ja menestyivät elämässä. Eksä ei suostunut ottamaan mitään apua vastaan vaikka kuinka sitä jokainen ehdotti.

Puolisoni tuntee, että hän menetti äitinsä 7-vuotiaana, vaikka tämä kuoli vasta hiljattain.

Hänen äitinsä meni silloin pahaan psykoosiin, eikä oikein ikinä toipunut ennalleen.

Anopillani oli sittemmin välillä lievästi psykoottisia vainoharhaisuusjaksoja(niin lieviä, että ei otettu sairaalaan) ja kognitiivisesti hän taantui enemmän tai vähemmän lapsen tasolle.

Vaimoni nuorempi sisarus ei muista äitiään "normaalina".