Loukkaavan/järkyttäneen ihmissuhteen pakonomainen miettiminen

Trauman viimeinen porras on tapahtuneen hyväksyminen ja siihen voi mennä aikaa, eihän kaikki hyväksy milloinkaan (PTD)

PTSD siis tietenkin

Mä olin suhteessa mieheen 1,5 vuotta, joka alisti, junttasi mut omaan elämäänsä eli sellaiseen elämään, mitä en halunnut elää. Loukkasi, ilkeili, irvisteli...enkä tajua, miksi annoin ton kaiken tapahtua.

Olen vahva ja itsekäs nainen enkä näin jälkeenpäin ymmärrä ollenkaan itseäni. Erosta on vuosi ja edelleen vatvon noita asioita joka päivä ja mietin, mitä mun olisi pitänyt sanoa.  Ehkä just anteeksipyyntö olisi jollain tapaa päästänyt mut eteenpäin.

Kannattaa harkita asian pohtimista ammattiterapeutin kanssa. Saattaa nopeuttaa ja helpottaa omien ajatus- ja tunnejumien käsittelyä huomattavasti.

Viittaa traumaan.

Kyllä se voi olla traumareaktio. Trauman käsittelyyn myös kuuluu sellainen homma, että tapahtumia voi olla tarve kerrata pitkäänkin ennenkuin on valmis siirtymään eteenpäin ja siirtämään fokuksen omaan hyvinvointiin. Se on normaalia. Vaikka traumaa ei olisikaan syntynyt, on normaalia joutua käsittelemään tuollaista epänormaalia tilannetta.

Vaikuttaa loogiselta tuo oma selvityksesi. Voisitko silti jättää henkilön omaan arvoonsa? Hän ei ole sellainen kuin tahtoisit. Hänellä on ehkä syy olla sellainen kuin on, vaikka se ei ole mukavaa muille. Sinun ei tarvitse sietää liikaa, mutta voit myös olla ottamatta häntä huomioon, kun sinulla on muuta parempaakin mielessä.

Minulle oli ennen vaikeaa tai mahdotonta sulattaa vastaavia asioita, mutta nyt yli 40-vuotiaana en vaivaa päätäni liian kauan. En edes jaksa muistaa kaikkea kuormittavaa. Siksi keksityn enemmän siihen millainen olen itse ja mitä tahdo elämässäni milloinkin itse tehdä. Vaikeat ihmiset sijoitan lokeroon, jossa he häiritsevät mahdollisimman vähän.

Normaaliahan se on, että mieli vielä prosessoi järkyttäneitä tapahtumia.

Sen kanssa toimeen tulemisessa, silloin jos tuntuu että haluaa oma-avulla pärjäillä eikä tarvitse ammattiaapua, on 2 eri linjaa. 

Eka on, että opettelee hallitsemaan ajatuksiaan. Sitä ei tosiaan pysty estämään, että se alkuajatus tai -mielikuva nousee mieleen, mutta harjoittelemalla voi oppia niin, että ei lähde pyörittelemään sitä sen enempää, ei anna mielen sisäisen elokuvan tai tapahtumaa märehtivän sisäisen puheen pyörähtää käyntiin. Voi vaikka ihan todeta itselleen, että nousi mielikuva tietystä tapahtumasta, ja sitten antaa sen mennä, päättää keskittyä muihin asioihin kuin sen tapahtuman pyörittelyyn. Tarvittaessa ihan tehdä jotain muuta, mikä vaatii huomion.

Toinen on, että antaa kaiken tulla, mutta ikään kuin eriyttää siitä itsensä. Katselee sitä kuin mieli ja tunteet olisi puro, ja sinä istuisit puron rannalla ja katselisit. Tätä kautta voi päästä hyvinkin siihen ajan kanssa, että pakonomainen ajattelu voi tosin jatkua, mutta se ei haittaa. Itse käytin tätä paniikkikohtauksiini, opin ajan kanssa katselemaan niiden tulemista ja menemistä täysin rauhassa, eikä paniikkihäiriö haitannut minua enää ollenkaan. Tähän on hyödyllistä, jos pari kertaa päivässä varaa vaikka 10 min ajan, jolloin ei tee mitään muuta, kuin seurailee mitä mielessä ja kehossa tapahtuu, antaa kaiken tulla ja antaa mennä.

En osaa auttaa, mutta voin tarjota vertaistukea. Mulla on vähän vastaavaa, tapahtumasta aikaa useampi vuosi ja edelleen se pyörii päässä. Ei päällimmäisenä koko ajan vaan enemmänkin taustalla. Joka päivä on kuitenkin hetkiä, kun mietin asiaa aktiivisesti, ja edelleen välillä saan sen takia itkukohtauksia (nämä tosin osaan hillitä muiden läsnäollessa). Tiedän ettei tämä missään tapauksessa ole normaalia vaan kyse on jonkinlaisesta traumareaktiosta. Kokemus oli juuri sellainen, että se vei pohjan kaikelta mihin olin aiemmin uskonut.

Voisit halutessasi kirjoittaa ajattelemasi asiat johonkin. Sitten voit ajatella, että asiat ovat tallessa paperilla ja voit palata niihin tarvittaessa, eikä niitä tarvitse enää muistella niin paljon omassa mielessä, kun ne ovat muualla tallessa. Tai voit puhua asiat äänitteille ja tallettaa ne. Tällainen voi auttaa.

Vain itseensä voi vaikuttaa. Toista ei voi muuttaa. Jos toinen ei pyydä anteeksi, niin sitä ei tarvitse jäädä odottamaan ja vaatimaan. Toisen teot ovat toisen tekoja. Mitä tekee itse on se mihin kannattaa keskittyä.

Koeta myös miettiä itsellesi valmiiksi toimintatapoja, jos vastaavanlaisia ihmisiä tulee vielä vastaan. Stoppaat jo alkumetreillä.

Mulla oli vammautuminen. Itse tein ja teen niin, että jos ajatukset alkaa pyöriä tapahtuneessa, niin ihan tietoisesti ja vähän väkisinkin pakotan itseni ajattelemaan jotain ihan muuta, tai sitten alan vaikka tekemään jotain.

Kiitos kaikille vastanneille. Mä itse olen välttänyt tuota trauma-sanaa kun olen ajatellut että ylireagointia, mutta kun olen lukenut nyt ptsd:stä niin tutulta kuulostaa. Kyse ei ollut mistään rajusta tilanteesta vaan sellaisesta jatkuvasta kuormituksesta ja sekavuudesta niin senkin takia on ollut vaikea käsittää että mitä oikein tapahtui ja onko tämä totta että olen näin ahdistunut.

Asenteeni tuota ihmistä kohtaan on muuttunut. Olen aina ollut ns. Liian kiltti ja sillä tavoin yritin tuonkin ihmisen kanssa toimia, nyt on kuitenkin tullut sellainen (terve!) tunne että ihan sama mitä hän ajattelee. Mutta olen vihainen ja katkera hänelle.

Tavallaan tuntuu että miksi on olemassa sääntöjä tai mitään kun sitten on ihmisiä jotka toimii väärin eikä heille siitä seuraa mitään.. en saa anteeksi pyyntöä varmaan koskaan

Olen oppinut tunnistamaan että rajani ylitettiin. Tunnistan ehkä juuri jatkossa jos joku koittaa tehdä samaa. Tästä kokemuksesta oli sillä lailla apua että nyt tiedän etten saa antaa itseäni poljettavan tai sairastun.

Olen puhunut paljon läheisten kanssa ja koittanut myös tuota kirjoittamista. Aina kun ajatukset ja turhautuminen kasaantuu niin tuntuu hyvältä kun saa puhuttua ne ulos, juurikin vähän niinkuin talteen ne ajatukset sieltä päästä viemästä tilaa.