ahistaa ja tunnen rauhattomuutta, mikä olisi sopiva lääke?

joka on se, että tajuaa ettei ahdistus ole turhaa ja pahaa, vaan psyyken yritys aloittaa itsekorjaava prosessi. Ja ahdistuksen syy pitää selvittää ts. omat tunteet pitää opetella huomaamaan, tunnistamaan ja HYVÄKSYMÄÄN, ja kun tämän osaa, itsensä kanssa pystyy elämään ilman lääkkeitä.

Ja sairaus ei parane ilman lääkkeitä. Minulla auttaa temesta ja opamox, mutta ne ei ole jatkuvaan käyttöön. Tod. näk. lääkäri määrää sinulle jotain mielialalääkettä, esim. sepram.

joka on se, että tajuaa ettei ahdistus ole turhaa ja pahaa, vaan psyyken yritys aloittaa itsekorjaava prosessi. Ja ahdistuksen syy pitää selvittää ts. omat tunteet pitää opetella huomaamaan, tunnistamaan ja HYVÄKSYMÄÄN, ja kun tämän osaa, itsensä kanssa pystyy elämään ilman lääkkeitä.

ap

biologista selitystä? Et halua ottaa huomioon, että se olet sinä itse joka siellä huudat ja pyydät tulla huomatuksi? Syöttäisit itsellesi lääkkeitä ja leikkisit että mitään ongelmia ei ole?



Eikö se ole helpotus, jos se syy olisikin sinä eikä joku aineenvaihduntahäiriö? Silloin olisi paljon enemmän tehtävissä.



Miten voi olla noin pelottavaa katsoa itseään silmiin.



T. Eräs toinen, joka samaa mieltä aiemmin kommentoineen kanssa.

syödään akuutissa vaiheessa, kun elämä on toivotonta, on loputtoman väsynyt eikä pysty vielä etsimään ratkaisua ongelmaan.



En usko, että ne ketään parantaa.



Jos jollain on omakohtaista kokemusta, niin korjatkaa että olen väärässä:



Onko joku parantunut ahdistuksesta syömällä mieliala tai rauhoittavia lääkkeitä määräajan ja oireet eivät ole palanneet esim. vuoden kuluttua lopettamisesta?



Etsin siis tapauksia, joissa potilas EI ole tehnyt psyykkistä työtä ongelmiensa selvittämiseksi ja ratkomiseksi.



Ja Ap:lle sitä työtä ei tarvitse tehdä/osata tehdä yksin, vaan näin puhuvt siis terapian kannattajat.

syödään akuutissa vaiheessa, kun elämä on toivotonta, on loputtoman väsynyt eikä pysty vielä etsimään ratkaisua ongelmaan.



En usko, että ne ketään parantaa.



Jos jollain on omakohtaista kokemusta, niin korjatkaa että olen väärässä:



Onko joku parantunut ahdistuksesta syömällä mieliala tai rauhoittavia lääkkeitä määräajan ja oireet eivät ole palanneet esim. vuoden kuluttua lopettamisesta?



Etsin siis tapauksia, joissa potilas EI ole tehnyt psyykkistä työtä ongelmiensa selvittämiseksi ja ratkomiseksi.



Ja Ap:lle sitä työtä ei tarvitse tehdä/osata tehdä yksin, vaan näin puhuvt siis terapian kannattajat.

biologista selitystä? Et halua ottaa huomioon, että se olet sinä itse joka siellä huudat ja pyydät tulla huomatuksi? Syöttäisit itsellesi lääkkeitä ja leikkisit että mitään ongelmia ei ole? Eikö se ole helpotus, jos se syy olisikin sinä eikä joku aineenvaihduntahäiriö? Silloin olisi paljon enemmän tehtävissä. Miten voi olla noin pelottavaa katsoa itseään silmiin. T. Eräs toinen, joka samaa mieltä aiemmin kommentoineen kanssa.

mikään ei tunnu hyvältä, mitä muuta kuin biologiaa?

ap

Ajattele asia näin:



Jos ystäväsi sanoisi sinulle: "Minua ahdistaa ja olen rauhaton"



Kysyisitkö häneltä "Miksi?" vai "Onko sinulla dopamiimintuotannossa häiriötä?"



Ihmiselle on annettu kyky tuntea ihan tietystä syystä. Siksi että ne tunteet voisi ottaa huomioon ja niiden mukaan voisi toimia. Eikai se tunne edes pääse susta ulos, jos et yritä sitä kaivella

Cipralex ja terapia

olin älyttömän ahdistunut koko ajan. Olen ihan diagnoosiksikin aikanaan saanut yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Lopulta vuosikausien rankat masennuksetkin tuli kuvaan. Kokeilin kaikenlaista, lääkkeistä ruokavalioon ja hikilenkkeihin jne. ja luulin että olen toivoton tapaus. Avun sain, kun käsittelin lapsuuden traumani. Se oli aivan jumalattoman tuskallinen prosessi, mutta todellakin sen arvoinen.



Nyt moni asia on elämässäni "huonosti", johtuen aikaisempina vuosina kumuloituneista asioista. Mutta olen rauhallinen, koska sisäinen rauha on viimeinkin tullut mieleeni. Harvat asiat enää hetkauttavat minua. Osaan vihdoinkin elää hetkessä. MIKÄÄN lääke ei olisi ikinä voinut auttaa minua. Voihan olla että jollakulla muulla on eri tilanne, en sitä sano. Jos lääkitys tekee elämästä hyvää, mikä minä olen mitään siihen sanomaan. Mutta omalta kohdaltani en voi kuvitella sellaista lääkettä, joka olisi tämän mielenrauhan, itsetunnon ja itseni hyväksymisen ja rakastamisen minulle antanut.

Koitan kuntoilla paljon, välttää alkoholin juontia ja ahdistavia tilanteita/ihmisiä.



Näillä eväin olen saanut pidettyä nyt viime ajat jo vuosia jatkunutta ahdistushäiriötä pienempänä.

Vihdoinkin löysin elämälleni tarkoitukseni. Sain kokea rakastavan Jumalan armon ja syntien anteeksisaamisen. Olo on niin kevyt ja vapaa.

Masentuneena ei välttämättä jaksa taistella itselleen kunnollista hoitoa. Omalla kohdallani ja lähipiirissä olen huomannut ainakin, että epätyypillistä masennusta potevat (=ilmenee lähinnä vain yksin ollessa) jäävät hoitamatta, koska pärjäävät yhteiskunnassa, vaikka pään sisällä olisi mitä sotkua. Tuplataan lääkeannos ja kirjataan ulos terveenä.

Myöskään psykoterapiaan ei ole helppo saada Kelan tukea, jos sinnittelee menemään. Ja kun pysyy tuottavana veronmaksajana, ei hoitoa tarvitse. Parempi odottaa täydellistä romahdusta ja oikein toivoa, että moinen iskee.

Ihan turha sanoa AP:lle, että hikilenkki tms auttaa jatkuvaan ahdistuksen tunteeseen. Kun mennään tarpeeksi pitkälle, on niin ahdistunut, ettei pysty harrastamaan liikuntaa.



Olen itse ollut tuolla polulla, syön vieläkin lääkkeitä, mutta aivan syystä, sillä mikään muu ei vuosien varrella auttanut näihin vaivoihini.

Ahdistuneisuudesta/levottomuudesta kärsivän ei kyllä pitäisi käyttää kofeiinia eli kahvi ensimmäisenä pois.



Itse join viimeisen kahvikuppini 2003.

Joo, eivät lääkkeet auta pysyvästi pitempiaikaiseen ahdistukseen, ei minulla ainakaan.

Minua auttoi vain Jumala AJAN KANSSA ja paljon rukouksen voimalla ja ihmisten esirukouksen, huolenpidon ja tuen turvin. Tarvitaan paljon aikaa ja kasvua, jotta masennuksesta/ ahdistuksesta ym. päästään eroon, täytyy olla KÄRSIVÄLLINEN.

Sepram tosin auttoi minua masennuksen ollessa pahimmillaan, se nosti käytännöllisesti katsoen minut montusta ja vieläpä äkkiä (ehkä noin kolmen-neljän päivän päästä hoidon aloittamisesta), siitäkin olen todella kiitollinen ollut.

Terapeuttien kanssa puhuminen taas on tuntunut siltä, kuin sekoittaisi koko ajan yhtä ja samaa puurokattilaa, eikä se siitä sen kummemmaksi muutu. Vain elämä opettaa. Ja ihmissuhteet kasvattavat. Jokainen päivä on uusi päivä lähempänä parempaa huomista ja eräänä päivänä huomaat, että ahdistuksesi onkin jo helpottanut ja ehkä kohta jo kokonaan poissa.

Tsemppiä sinulle! Jos tahdot, etsi itsellesi myös kuunteleva ja kannustava LUOTETTAVA sielunhoitaja (kristitty, uskova ihminen), joka voisi olla tukenasi ja rukoilla puolestasi, Myös vertaistukea kannattaa hakea. Ketään ei ole tarkoitettu olemaan koko elämäänsä masentunut ja /tai ahdistunut. Siunausta elämääsi! ;)

Kuunteleva, luotettava sielunhoitaja on usein parempi kuin professionaali terapeutti. Tasta olen samaa mielta.

[quote author="Vierailija" time="05.08.2010 klo 00:22"]

Vihdoinkin löysin elämälleni tarkoitukseni. Sain kokea rakastavan Jumalan armon ja syntien anteeksisaamisen. Olo on niin kevyt ja vapaa.

[/quote]

Mieluummin alkaisin käyttämään kamaa kuin alkaisin hihhuliksi.

Ja olen sentään nähnyt miten amfetamiini tuhoaa perheen...