Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko haikeutta, jos olet ollut lapsuudenkodissasi yöpymässä?
06.01.2023 |
En tiedä, diagnosoinko itseni vaan yksinäiseksi, mammantytöksi, vai normaaliksi ihmiseksi.
Olen 28-vuotias nainen, asun yksin kaupungissa, ei ole lemmikkejä, puolisoa tai lapsia. Käyn vuorotöissä. Olen omillani asunut jo kohta kymmenen vuotta.
Perhe on mulle todella tärkeä, ja mulla on tiiviit suhteet vanhempiini, sisaruksiini ja heidän lapsiinsa. Välillä yövytään lapsuudenkodissa useita öitä, että paikalla on juuri esim pari sisarusta samaan aikaan ja heidän lapsensa. Tällaiset hetket ovat mulle suurtakin suurempaa juhlaa, kun saadaan saunoa, pelailla lautapelejä, käydä pulkkamäissä, hiihtomäessä ja saan leikkiä ja pelata ja näyttää tärkeitä asioita omille sisarusten lapsilleni.
Joskus ei ole sisaruksianikaan paikalla, joskus kerran parissa kuussa saatan yöpyä ihan vaan äipän ja iskän seurana ja pelailla tuntitolkulla lautapelejä ja vaikka just käydä hiihtolenkeillä, leipoa yhdessä tms.
Kun lähden kotiin, en haluisi ikinä lähteä, mut valtaa aina ihan ääretön haikeus ja loppuilta kaupungissa kotona yksin saattaa hyvin mennä vaikka itkeä vollottaessa. Se ei ole sellaista hyvää itkua, tai en oikeastaan tiedä, mitä itkua se on. Vähän sellasta, että haluisin olla vaan lapsi aina. En tiedä, onko se yksinäisyyttä, ihan vaan ikävää vai ihan normaali tunne, että perhe ja lapsuudenkoti on mulle tosi tärkeä paikka edelleen. Pahin tunne menee kyllä yleensä ohi muutamissa tunneissa.
Käyn lapsuudenkodissa noin kerran parissa viikossa. Joskus useammin ja joskus harvemmin.
Kuitenkin mietin, millaisia tunteita teillä herää, kun käyt lapsuudenkotona tai näet ydinperhettäsi ja lähdet taas pois sieltä. Onko teistä ihan normaalia, että tuntee haikeutta ja ihan jopa surua. Vai onko tuntemani tunteet vähän liiallisiakin ja en ole ihan ehkä päässyt "napanuorasta" irti?
Kommentit (14)
Ei varmaan ole väliä, mikä täällä määritellään normaaliksi. Sinä elät elämäsi ja tunnet tuntemuksesi. Moni kokee samoin, jotkut toisin. Mutta hienoahan tuo on, että olet niin lämpimissä väleissä lapsuudenperheesi kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kommenteista.
Minusta tätinä olemisessa on esimerkiksi aivan mahtavaa, jos saan näyttää vaikka sisarusten lapsilleni jonkun oman lapsuuden suosikkileffani, esimerkiksi vaikka Taru sormusten herrasta. Ja nähdä se silmien tuike, minkä itsekin koin saman ikäisenä. Ja muutenkin kaikki asiat, mitkä itse koin lapsena tärkeiksi (leikit, nostalgiset paikat, musiikit, kirjat tms) ja saan itse siirtää niitä kokemuksia omille sisarusten lapsilleni ja he pitävät niitä tärkeinä.
On mahtavuutta olla tätinä. Ai että.
Nauti ihanasta ajasta ja vietä läheistesi kanssa niin paljon aikaa kuin pystyt. Tuo kuulosti niin minulta, tai siltä mitä oli aiemmin. Isäni menehtyi vuosi sitten ja äitini on nyt vanhainkodissa. Kaipaan niin noita aikoja kun pystyin vielä yöpymään lapsuudenkodissani ja se oli täynnä ihmisiä. Kaipaan niin isääni.
Ei ole enää lapsuudenkotia ollut 10 vuoteen.
Ole onnellinen, niin kuin varmasti oletkin, että sinulla on noin lämpimät suhteet lapsuudenperheeseesi. Kaikilla ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terveeltä kuulostaa. Vaikuttaa, että sinulla on läheiset välit perheesi kanssa ja osaat nähdä yhteisen ajan arvon. :)
Vierailija kirjoitti:
Nauti ihanasta ajasta ja vietä läheistesi kanssa niin paljon aikaa kuin pystyt. Tuo kuulosti niin minulta, tai siltä mitä oli aiemmin. Isäni menehtyi vuosi sitten ja äitini on nyt vanhainkodissa. Kaipaan niin noita aikoja kun pystyin vielä yöpymään lapsuudenkodissani ja se oli täynnä ihmisiä. Kaipaan niin isääni.
Voi ei, tsemppiä ja voimia tilanteeseesi haikealta varmasti tuntuu kaiken aikaa. Halauksia. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli ihan sama silloin kuin oma perhe vielä puuttui. Se oli ihanaa, että oli sisaruksilla lapsia jne mutta se oma kaupunkikoti oli aina yhdessä vietetyn ajan jälkeen lohduttoman yksinäinen. Ja ihailin vanhempieni onnellista yhteiseloa ja samalla tiedostin heidän ikääntyvän, se tuntui musertavalta koska olin niin yksin kuin lapsi on vanhempiensa äärellä.
Mitä lähempänä olin kolmeakymppiä, sitä surullisemmaksi oman kumppanin ja perheen puuttuminen tuli. Tunsin olevani samaan aikaan osallinen ja ulkopuolinen. Ja tuntui myös pahalta olla sisaruksista tavallaan se ainoa *lapseksi* jäänyt eli tulin vahempieni tykö ilman omaa perhettä ja sulauduin takaisin lapsen rooliin, nukuin omassa vanhassa sängyssäni jne.
Tilanne helpotti kun viimein löysin oman mieheni 32-vuotiaana ja nyt on lapsiakin jo kaksi. Nykyään tunnelma lapsuuden kotiin mentäessä on erilainen ja olen eri tavalla myös *samalla viivalla* sisarusteni kanssa. Nykyään pois lähteminen ei ole vaikeaa koska menen omaan kotiini, en enää tyhjään kämppään.
Edelleen vanhempieni ikääntyminen nostaa tunteet pintaan ja saatan välillä surra jo etukäteen edessä olevaa luopumista, mutta samanaikaisesti tiedän siitäkin selvittävän. Tähän elämään vaan kuuluu vääjämättömösti myös suurta surua ja enää suruni ei ole niin hätääntyneen lapsen surua.
En ole yöpynyt kotiväen nurkissa sen jälkeen, kun muutin 17-vuotiaana omilleni. Joskus kyllä muistelen haikeana joitakin vuokrakoppeja, joissa lapsena asuin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ihan sama silloin kuin oma perhe vielä puuttui. Se oli ihanaa, että oli sisaruksilla lapsia jne mutta se oma kaupunkikoti oli aina yhdessä vietetyn ajan jälkeen lohduttoman yksinäinen. Ja ihailin vanhempieni onnellista yhteiseloa ja samalla tiedostin heidän ikääntyvän, se tuntui musertavalta koska olin niin yksin kuin lapsi on vanhempiensa äärellä.
Mitä lähempänä olin kolmeakymppiä, sitä surullisemmaksi oman kumppanin ja perheen puuttuminen tuli. Tunsin olevani samaan aikaan osallinen ja ulkopuolinen. Ja tuntui myös pahalta olla sisaruksista tavallaan se ainoa *lapseksi* jäänyt eli tulin vahempieni tykö ilman omaa perhettä ja sulauduin takaisin lapsen rooliin, nukuin omassa vanhassa sängyssäni jne.
Tilanne helpotti kun viimein löysin oman mieheni 32-vuotiaana ja nyt on lapsiakin jo kaksi. Nykyään tunnelma lapsuuden kotiin mentäessä on erilainen ja olen eri tavalla myös *samalla viivalla* sisarusteni kanssa. Nykyään pois lähteminen ei ole vaikeaa koska menen omaan kotiini, en enää tyhjään kämppään.
Edelleen vanhempieni ikääntyminen nostaa tunteet pintaan ja saatan välillä surra jo etukäteen edessä olevaa luopumista, mutta samanaikaisesti tiedän siitäkin selvittävän. Tähän elämään vaan kuuluu vääjämättömösti myös suurta surua ja enää suruni ei ole niin hätääntyneen lapsen surua.
Kiitos samaistuttavasta tarinasta. Omilla sisaruksillani on tosiaan kaikilla jo lapsia, ja en tosiaan usko, että he itkevät itseään tyyliin uneen lähtiessään lapsuudenkotoaan (eivät varmasti), kun on niin paljon suoritettavaa omien lasten kanssa ja elämä yhtä ruuhkavuotta.
Voi tosiaan olla, että jos koskaan löydän kivan puolison ja saan lapsia, niin tällainen tunne loppuu, ettei lapsuudenkodista lähteminen tuota niin suurta surua, haikeutta, ikävää tms. Etten olisi niin kovin kiinni lapsuudessa ja kodissa ja perheessäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koska se on edelleen kylmä ja tunteeton paikka
Muutettiin varmaan 7 kertaa ennen kuin muutin omaan kotiini. Ei mulla ole mitään "lapsuudenkotia".
Ymmärrän sua, vaikka itse mieluusti nukun rauhassa vuokrayksiössäni. Kaipaan silti monesti lapsuuteen. Se huoleton elämä, rakastavia ihmisiä ympärillä jatkuvasti. En osaa auttaa, mutta minusta tuo on aivan normaalia. Kertoo siitä, että sinulla oli onnellinen lapsuus