Miten päästä eroon raastavasta ikävästä kotoa poismuuttaneita lapsia kohtaan?

Minusta on ihana kun tyttö ollut loman kotona. Tiistaina taas lähtee.

Näinhän sen kuuluu mennä, mutta jotenkin pelkään että jotain hälle sattuu :(

Meidän kuopus oli tässä joulunpyhät ja ehtii vielä kotiin viikonlopuksi ennen opiskelujen alkua. Seuraavan kerran ehkä maaliskuussa ennenkuin lähdemme kuukauden reissulle.

Olen todella onnellinen että olemme saaneet kasvatettua kaikista upeita täyspäisiä aikuisia. Mitä sitä suremaan että selviävät omillaan ja ovat onnellisia??

Kuulostaa riippuvuudelta.

Eikä nuo mihinkään katoa, kaksi perheineen asuu 15km säteellä ja kolmas 60km päässä. Lähes päivittäin viestitellään ja usein tavataan. Ei tässä ikävöimään ehdi:D

Koita ajatella asiaa ja elämää NIIDEN LASTESI KANNALTA. Koita iloita siitä, kuin olisit he. Ihme itsekästä olla lainkaan tajuamatta ilonaiheita muiden kannalta. Aina vain itsekäs sinä sinä sinä.

Läheisriippuvuus. Siihen saa apua kuten muihinkin riippuvuuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvuus. Siihen saa apua kuten muihinkin riippuvuuksiin.

Höpö höpö mitään riippuvuutta. Ihan normaalia ikävöidä omia lapsiaan

Ennen ei ollut kun lankapuhelin ja kirjeposti yhteyden pitoon. Nykysin on vaikka mitä.

Lapsi on muuttanut 5v sitten, asuu avovaimon kanssa.

Minua pitää kiireisenä vuorotyö, uusi parisuhde, harrastukset, uuden omistusasunnon etsintä, omat ystävät ja ammattiyhdistystoiminta.

Käydään lapsen kanssa lounastreffeillä aina kun ehditään ja kyläillään.

No en puhuisi riippuvuudesta, kuten moni tässä ketjussa. Ikävä kertoo vaan siitä, että lapsi on rakas ja poismuutto on iso muutos asianosaisten elämässä. Ei se ole mitenkään sairasta tai väärin! Omat vanhempani tekivät eroahdistuksissaan kotiin pintaremonttia: kaikki lapsiperheeseen viittaava sai lähteä, meidän lasten huoneet otettiin muuhun käyttöön ja yleisesti koti päivitettiin tälle vuosikymmenelle. He eivät halunneet tehdä kodistaan museota, jossa kaikkien lasten huoneet jää koskemattomiksi ikävän alttariksi. Minun huoneesta purettiin seinä ja sillä yhdistivät veljen huoneeseen, heillä on nyt sellainen näppärä 20 neliön makuuhuone :D Siskon huoneesta he tekivät lapsenlapsille nukkumis- ja leikkihuoneen, joka on kuin karkki muun asunnon kyljessä.

Joka h*lvetin asiaan työnnetään nykyään tuota läheisriippuvuutta ja narsistia. Milloin normaali ikävöinti on muuttunut läheisriippuvuudeksi? No joka tapauksessa, minusta oli ihanaa kun lapset lensivät pesästä, opiskelemaan lähtivät ja molemmat pärjäävätkin hyvin. Kiva kun käyvät välillä kotona pyörähtämässä, mutta vielä kivempi kun taas lähteevät omaan elämäänsä. Alkuun vähän ikävöin, mutta nyt ihan ok. Tsemppiä ap, kyllä se siitä.

"Läheisriippuvuus" ei tarkoita sitä, mitä luulette sen tarkoittavan...

Lyhyeen tiivistettynä, Läheisriippuvuutta on, kun ihminen sietää toiselta huonoa käytöstä loputtomiin, luullen että se on rakkautta. Esim jää väkivaltaisen kumppaniksi ja uskoo, että kumppani silti rakastaa ja hänen oma rakkautensa parantaa toisen.

Ei sitä, että ikävöi läheisiään.

En ikävöi, sillä olemme yhteydessä usein esimerkiksi soittelemalla ja viestein. Mielestäni on hullua kokea raastavaa ikävää, kun lapset muuttavat pois kotoa. Niin sen kuuluu mennä. Olen turvaverkko, mutta lasten kuuluu saada elää omaa elämäänsä.

Luulen, että apn ikävöinnissä on ennen kaikkea kyse kaipauksesta menneeseen elämänvaiheeseen. Sitä saattaa tehdä, vaikka nykyinen elämä olisi "täyttä", mutta ovathan nuo vaiheet aina konkreettinen osoitus elämän rajallisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

"Läheisriippuvuus" ei tarkoita sitä, mitä luulette sen tarkoittavan...

Lyhyeen tiivistettynä, Läheisriippuvuutta on, kun ihminen sietää toiselta huonoa käytöstä loputtomiin, luullen että se on rakkautta. Esim jää väkivaltaisen kumppaniksi ja uskoo, että kumppani silti rakastaa ja hänen oma rakkautensa parantaa toisen.

Ei sitä, että ikävöi läheisiään.

Onhan sekin epätavallista riippuvuutta jos ahdistuu siitä että toinen katkaisee napanuoran ja elää omaa elämäänsä. Usein tällaiset vanhemmat huomaamattaan siirtävät ahdistuksen nuoreen ja saavat hänen tuntemaan syyllisyyttä siitä että jättävät tämän suremaan "ihan yksin". Ihan hirveä taakka lapselle!

Ikävöidä saa mutta omissa oloissaan. Kutsu syömään, käykää shoppailemassa pari kertaa vuodessa, halaa kun tapaatte ja iloitse nuoren itsenäisyydestä!

Minulle oli tosi paha paikka silloin muutama vuosi sitten, kun molemmat lapset muuttivat pois kotoa, kumpikin 400-500 km:n päähän. Tuntui aivan, että elämältä tippui pohja pois. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin ja aloin nauttimaan helpommasta elämästä, rauhallisuudesta ja lisääntyneestä omasta ajasta.

Asiaa tietysti auttoi se, että molemmat pärjäävät hyvin, opiskelut sujuvat, heillä on ystäviä, harrastuksia ja toisella jo vakiintunut parisuhdekin. Taloudellisestikin alkavat jo olla omillaan.

Eivätkä he mihinkään ole hävinneet, käyvät täällä lapsuuden kodissaan muutamien viikkojen välein, yleensä yhtäaikaa. Nytkin ovat koko melkein kolmen viikon lomansa täällä ja meno on kuin parhaina nuoruus/teinivuosina. Sillä erolla, että mukana on lähes koko loman myös miniä, josta on tullut meille läheinen ja ihan perheenjäsen. Lapset näkevät kavereitaan, vietetään aikaa yhdessä, sukuloidaan, pelataan lautapelejä, nautitaan perheenä olemisesta. Tämä on tärkeää ja mieleistä meille kaikille, mutta kun lomat loppuu, niin uskon, että me kaikki palaamme arkeen levänneinä ja hyvillä mielin. Pieni haikeus ehkä tulee, mutta ei sen kummempaa. Muutaman viikon päästä he varmasti taas pölähtävät takaisin ja taas vietetään viikonloppua vanhaan tapaan. Siihen saakka me miehen kanssa nautitaan rauhallisemmasta arjesta ja vietetään viikonloppuja keskittyen enemmän toisiimme.

AP:lle sanoisin, että aika auttaa ikävään, uuteen elämään tottuu ja sen tuomille mahdollisuuksille kannattaa antaa tilaisuus. Eivät ne lapset minnekään häviä.

Kristallikissa kirjoitti:

Koita ajatella asiaa ja elämää NIIDEN LASTESI KANNALTA. Koita iloita siitä, kuin olisit he. Ihme itsekästä olla lainkaan tajuamatta ilonaiheita muiden kannalta. Aina vain itsekäs sinä sinä sinä.

Kuulepas nyt. Ei niille tunteille mitään voi. Kyllä ne on sinunkin tunteet itsekkäitä. Ei pidä sekoittaa käytökseen. Huoh. eri

Me asutaan onneksi samassa kaupungissa, niin pääsee näkemään ilman suurta vaivannäköä tai pitkiä etukäteissuunnitelmia. Wapp on silti se ensisijainen yhteydenpitoväline, (ääni)viestitellään matalalla kynnyksellä. Pahin ikävä helpotti vuodessa ja nyt reilun kolmen jälkeen ei kukaan meistä kolmesta osaisi enää kuvitella meitä saman katon alle. Niin kai sen kuuluu mennäkin.

Lähde ihan omasta ajatus mallista eli ,olenhan itekkin lähtenyt siis mennyt naimisiin .Kun hyvät välit lapsiin anna heidän nauttia ja kerran käyvät hyvä niin .Vaikka minä nään 2 -3 kert vuos sama kaupunki kyllä ne ottaa yhteyttä jos tarvii.Heidän lapset pitää enemmän ja aattona pyörähtivät en lähtenyt kenenkään luokse.Mua kauhistaa, tunnen äkisti 3 jotka ei pääse äitistä ja isistä irti ja 40 v ylikin asuvat heidän luona .En koskaan nähnyt heillä kavereita ,meillä pyöri ja niin pitää.Kerran tapasin kaverini oli poikansa kanssa kauppaan  menossa tervehdin sanan vaihdoin äiti tuumas pojalleen kaikkien kuullen minä rakastan sua huh jos minä menisin tekeen perk,lentäis .Jotku joutuu hautaamaan lapsensa niin minäkin ja olen työstänyt sitä nyt tiedän hänelle parempi sainhan olla äiti hälle 27v

 Nyt keskityt itseesi,mene jalkahoitajalle ,päähierontaan, hanki uusi harrastus ja täytä elämääsi uusilla asioilla😊

Meillä lapset asuvat samalla paikkakunnalla omissa taloissaan ja nähdään melkein päivittäin.

Keskimmäinen muutti yli 4v sitten ja asuu nykyisin noin 15-20 km päässä. Vanhin muutti reilu vuosi sitten 5km:n päähän. Pidetään yhteyttä harvakseltaan - silloin kun on asiaa. Lähinnä whattsap-viesteillä. Molemmat kävivät jouluna. Minä olen käynyt kummankin luona viimeksi 2021. 

Nuorin asuu vielä kotona ja odotan, että hänkin muuttaisi.