Miksi tässä kävi näin...

Kaikki tuttavani, joilla pieni ikäero lapsilla, hoputtivat minua hankkimaan esikoisen jälkeen nopeasti pikkukakkosen. No,parisuhteeni oli tosi huonossa jamassa ja meinasimme erota lapsemme ollessa 1,6v. Monen mutkan kautta päätimme jatkaa yhdessä ja aloimme toivomaan seuraavaa raskautta. Tuli kesken meno. Lopulta raskaus alkoi ja eteni onnellisesti loppuun saakka. Lasten ikäero tuli 3v. 5 kk. Nyt esikoinen 4v. ja vauva 7 kk. Ihmiset ympärilläni jaksavat kehua ja ylistää kuinka helpolla pääsern kun lasten ikäero näin suuri ym. Ongelmani siis onkin, etten voi avautua kenellekään valtavasta väsymyksestä jota tunnen. Koen saavani heti laiskan leiman, kun muutkin selvinneet pienemmilläm ikäeroilla lastensa kanssa. Onko komenntteja? En tiedä olenko itse jo niin uupunut, että en näe tilannettani oikeassa valossa vai mistä on kyse...

Siis noin niinku tarkalleen ottaen, mikä elämässäsi on tällä hetkellä raskasta? ONko vauva hankala? Vaaditko liikaa itseltäsi? Saatko omaa aikaa?

enkä todella uskaltaisi ääneen sanoa että väsyttää. Saisi heti leiman otsaansa. Silti tuntuu että pienellä ikäerolla pääsee tietyissä asioissa helpolla.



Eli äiti kuin äiti ei saa olla väsynyt äiti. :)

samaa. Siis jos lapset pienemmällä ikäerolla ja äiti valittaa väsynystään, heti ollaan syyttämässä siitäkin. Tyyliin "miksi piti hankkia niin tiheään tahtiin kun et jaksa"? Mutta voihan lapsetonkin olla väsynyt. Jos asiaa haluaa tältä kannalta spekuloida... Ap

sinun pitä pitää kulisseja yllä. Tosi ystäville voi ihan yvin sanoa, että "kuule, olen oikeasti ihan kuolemanväsynyt".



Kenelle sinä sitä sankariäitiyttä todistelet, lasten pienellä tai isolla ikäerolla? Mene itseesi, kysy mitä tarvitset jaksaaksesi ja käänny sotten niiden puoleen, joilta saat apua.

lapsuuden ystävistäni ja omista vanhemmistani. Uudella paikkakunnalla mulla ei juuri ole oikeita ystäviä. Olen vähän huono tutustumaankin... Miehen kanssa välit ovat parantuneet paljon, mutta hankalaakin aika ajoin on. Mutta se lienee tavallista. olen siis paljon yksin lasten kanssa, koska miehen työ vie häntä pois kotoa. Varmasti tarvitsisin jo ihan vain käytännön apua, muutaman kunnolla nukutun yön ja aikuista kuunntelevaa (luotettavaa) seuraa! Ap

joille tunnet olevasi velkaa iloisen ja pirteän äidin? Luultavasti tuo myytti on vain korviesi välissä. Kirjoita tai puhu väsymyksestä. Soita sille, joka kuuntelee tai kirjoita sähköpostia vaikka äidillesi. Ajatukset jäsentyvät ja olo helpottuu.



Kun miehesi on kotona, pyydä häneltä kahden tunnin päiväuniaikaa ja nuku.

olla. Nyt kun ekan kerran vauvan syntymän jälkeen annan itseni tuntea jotain aidosti, huomaan miten helpottavaa tämä on. Siis kun myönnän itselleni kuinka väsy sitä voi ja saakaan olla. Vauvasta toki olen iloinnut ja nauttinut, mutta esikoinen kommervenkkeineen on joutunut varmasti kasvamaan pika vauhtia "isoksi". En ole tainut huomioida häntä riitävästi. Siitäkin huono omatunto. Jos sitten alkaisin väsäämään sitä sähköpostia, mitä joku suositteli. Tai voisihan sitä tarttua puhelimeenkin. AP

Jospa se onkin mies ja onneton liitto joka syö ne voimat eikä lapset? Oletko masentunut?



Minä harkitsin eroa jo kaksi vuotta sitten, viimeinen puoli vuotta asiaa on puitu jatkuvasti. Minulla on vomat ihan loppu ja mieliala sitä parempi, mitä vähemmän mies on kotona. Parisuhdekriisin tuoma henkinen väsymys taas tekee sen etten jaksaisi yhtään lasten kanssa. 2,5v uhmailee, 10kk vanha alkaa osoittamaan tempperamenttista luonnettaan ja minun palaa pinna välittömösti ja tiuskin lapsille... Arki on ihan tuskailua ja syynä lopulta se etten jaksa tätä turhalta tuntuvaa yrittämistä mieheni kanssa. Samalla tuntuu että lasten takia pitäisi edelleen yrittää ja kohta huomaan meilkein syyttäväni lapsia paskasta tilanteestamme...

Ja yksinkin törppö tai harkitsematon huomautus vaikkapa naapurintädiltä saa meidät uskomaan, että kaikki naureskelevat, jos valitan, sen sijaan, että tajuaisimme, että vain tuo yksi sanoi vähän ajattelemattomasti eikä varmaan edes tarkoita sitä.



Itse varauduin todellakin pahimpaan, vaikka lasten ikäero yli 3 vuotta. Ajattelin, että valvon paljon, vauva huutaa ehkä jopa koliikkia, esikoinen on mustasukkainen ja turhautunut, kun en ehdi olla hänen kanssaan jne. Vauva onkin melko helppo, ja esikoinenkin pienen välivaiheen jälkeen normaalimpi. Mutta sainkin paljon apua, koska olin sitä jo alun alkaen pyytänyt, ja nyt kun olemme mieheni kanssa sairaana, on esikoinen taas mummolassa tämän päivän ja onnellinen, kun on puuhaa eikä tarvitse olla sisällä väsyneiden vanhempien ja kurkkukipua itkevän vauvan kanssa.



Apua saa, kun osaa pyytää. Suosittelen lisäksi ystävien hankkimista uudelta paikkakunnaltanne. Sekin on minulle tuttua enkä vielä ole tutustunut kuin yhteen äitiin - tämäkin sitten töissä. Yritän syksyllä tutustua myös niihin, jotka kotona, vaikka viihdynkin ihan liikaakin kotona.

sanoa silloin, että väsyttää kun lapset oli pieniä. Sai heti kuulla, että pakkoko niitä oli vääntää niin paljon.



Vain lapseton sinkku tai yhden lapsen äiti saa olla väsynyt ja saa empatiaa.

kommenteista. Voi tosiaan olla niin, että voimiani vie myös parisuhteeni. Mies tekee työtä, jossa epäsäännölliset ajat. Toisin sanoen, kolmivuoroa. Kahden keskistä aikaa meillä ei juurikaan ole. Aika etäällä olemme toisistamme, vaikka arki perussujuvaa onkin... Olen miettinytkin, että olen alkanut ehkä huomaamattani pitämään esikoista osana vastuunjakamisessa. Ja sehän on ihan väärin. Toisaalta oli helpottavaa, kun kerran vihjaisin äidilleni väsymyksestä, hän sanoikin, että on ihmetellyt miten olen niin reipas. Hän pitää ikäeroa pienenä, koska minulla ja sisaruksellani on 5v. ikäeroa. Äitini muisteleekin usein oleensa aika puhki, vaikka siis minä olin jo noinkin "iso" vauvan synnyttyä silloin aikoinaan... Voisikohan muuten olla ihan jo lapsuudesta lähtevää opittua pärjäämis pakkoa? Jouduin vanhimpana kantamaan vastuuta ja hoitamaan pienempää. Lapsuuteni oli kyllä onnellinen, mutta nyt kun on itse äiti näkee monia asioita hieman eri tavoin. Äiti-tytär suhde kun muutenkin on ainakin meillä hieman hankala, en kauheasti voi/halua äitiini tukeutua. Ap

kommenteista. Voi tosiaan olla niin, että voimiani vie myös parisuhteeni. Mies tekee työtä, jossa epäsäännölliset ajat. Toisin sanoen, kolmivuoroa. Kahden keskistä aikaa meillä ei juurikaan ole. Aika etäällä olemme toisistamme, vaikka arki perussujuvaa onkin... Olen miettinytkin, että olen alkanut ehkä huomaamattani pitämään esikoista osana vastuunjakamisessa. Ja sehän on ihan väärin. Toisaalta oli helpottavaa, kun kerran vihjaisin äidilleni väsymyksestä, hän sanoikin, että on ihmetellyt miten olen niin reipas. Hän pitää ikäeroa pienenä, koska minulla ja sisaruksellani on 5v. ikäeroa. Äitini muisteleekin usein oleensa aika puhki, vaikka siis minä olin jo noinkin "iso" vauvan synnyttyä silloin aikoinaan... Voisikohan muuten olla ihan jo lapsuudesta lähtevää opittua pärjäämis pakkoa? Jouduin vanhimpana kantamaan vastuuta ja hoitamaan pienempää. Lapsuuteni oli kyllä onnellinen, mutta nyt kun on itse äiti näkee monia asioita hieman eri tavoin. Äiti-tytär suhde kun muutenkin on ainakin meillä hieman hankala, en kauheasti voi/halua äitiini tukeutua. Ap

kyllä mäkin olen todella väsynyt melkeen kokoajan eikä mies tunnu käsittävän sitä. apua ei pahemmin saa mistään se on vaan pärjättävä yksin.mua kyllä väsyttää ja hermoja kiristää tää oma parisuhde jota ei olla hoidettu ja miehen poissaolot ja tekemättömyys ja varmaan myös muutkin väsyttää...ei jaksais keskittyy kuin itteensä tällä hetkellä..ja ne hermotkin palaa aivan liian helposti..ei ennen palanut ja nyt ku mietin nii suurin syy vissiinki on just toi mies..