Lue keskustelun säännöt.
Introvertti muttei osaa olla yksin, tämä on sinulle
12.12.2022 |
Kerron tarinani, sillä en itse ollut kuullutkaan tällaisesta aiemmin. Voin aivan liian pitkään aivan liian pahoin, eivätkä lukuisat ammattilaisetkaan osanneet auttaa minua.
Olen aina kärsinyt sosiaalisesta ahdistuksesta, mutta en sellaisesta miten se yleensä käsitetään. Olen epäterveen perhedynamiikan vuoksi ajautunut siihen tilanteeseen, etten ole olemassakaan yksin. Siis oikeasti. Yksinollessani, esim kaupassa tai kadullakin, sain todella voimakkaita dissosiaatiokohtauksia. Näin ympärilläni pelkkiä värejä ja valoja sumuverhon takana. Liikenteessä kulkeminen oli vaarallista. Äänet kuulostivat puurolta, eivätkä ajatukset kulkeneet mihunkään suuntaan. En saanut mitään kosketusta ympäristööni, enkä tiennyt edes kuka olen.
Jos olin yksin vaikka kotona, en tehnyt kertakaikkiaan mitään, olin paikoillani. Kun perheenjäsenet tai myöhemmin puoliso tuli kotiin, aloin tehdä esim kotitöitä tai harrastaa omia asioita. En kertakaikkiaan kokenut olevani olemassa ilman, että joku todentaa sen.
Mutta olen valtavan introvertti. En pysty viettämään selvin päin aikaa ihmisten kanssa lähes ollenkaan. Tämä johti alkoholismiin. Tarvitsin hirveästi kavereita, etten joutuisi olemaan yksin, mutta minun piti dokata paljon että kestän ihmisiä. Siedin huonoja ihmissuhteita, koska koin olemassaoloni uhatuksi yksin ja se oli pahin mahdollinen rangaistus. Dokaaminen tietenkin lisäsi ahdistusta ja niin edelleen. Aivan kamala kierre.
Kun lopulta ajauduin nurkkaan, oli pakko tehdä jotain. Lopetin alkoholin juomisen, mikä johti (ryyppy)kavereiden menetykseen, mikä johti siihen, että jouduin opettelemaan olemaan yksin. Tämä prosessi kesti puolisen vuotta, jonka jälkeen dissosiaatiokohtaukset ovat vähentyneet luultavasti olemattomiin. Olen nykyään todella sinut itseni kanssa ja olen oppinut ensin tunnistamaan itse itseni ja lopulta rakastamaan itseäni. Olen alkanut harrastaa (yksin) asioita, mistä olen aina vain haaveillut. Vielä nykyäänkin välillä löydän itseni varsinkin kotoa yksin olemasta vain täysin paikoillaan, mutta se on yhä harvemmassa ja elän elämääni myös silloin kun kukaan ei näe.
Vastaan mielellään kysymyksiin!
Kommentit (12)
Vierailija kirjoitti:
Upeaa että olet tiedostanut asian! On varmasti ollut vaikeaa elää tuon kaiken kanssa. Minulle tuollainen on ihan uusi asia, mutta käy kyllä järkeen.
Kiitos. Olen todella onnellinen että löysin tämän! Hirvittää ajatuskin mistään muusta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen autofobinen eli itseinhoinen introvertti.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen autofobinen eli itseinhoinen introvertti.
Itselläni auttoi positiivinen sisäinen puhe ja meditointi.
Toivottavasti joku samasta kärsivä näkee tämän aloituksen. Itse en ainakaan ollut kuullutkaan tällaisesta eikä minua osattu auttaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä kirjoitus, kuvailet ongelmaasi ymmärrettävästi.
Mä olen puolestaan aina viihtynyt hyvin yksin. Oon tyytyväinen yksinäni ja keksin tekemistä itselleni. Oon kuitenkin aina tykännyt olla myös ihmisten kanssa. Ja nuorempana sosiaalisten tilanteiden pelot aiheutti sen, että huomasin, että alkoholia tai lääkkeitä nautittuani oli helpompi olla muiden kanssa.
AP, kiinnostaisi tietää, että minkälaiset kokemukset lapsuudessasi aiheuttivat tuon tunteen, että et ole olemassa, jos joku muu ei ole paikalla sitä ns. todistamassa? Itselläni oli myös aika traumatisoiva lapsuus ja nuoruus, mutta oireilen eri tavoin - niin kuin varmasti meistä ihan jokainen. Jotain saman kaltaista oli siinä, että kun mulla puhkesi paniikkihäiriö joskus n. 10-vuotiaana, mua pelotti hirveästi olla yksin, pelkäsin kuolevani ja sekoavani. Vaikka yksin olo ei sinällään laukaissut paniikkikohtausta, se selkeästi pahensi sitä. Muutamassa vuodessa se yksin olon kauhu alkoi helpottaa, vaikka paniikkihäiriö jäikin vielä kuvaan. Mulla ei ollut yhtään ketään kenelle puhua, ei ketään joka kuuntelisi. Mulla ei ollut mitään tietoa mistään paniikkihäiriöstä tai muustakaan. Olin vain tyhmä heikko ja hullu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP, kiinnostaisi tietää, että minkälaiset kokemukset lapsuudessasi aiheuttivat tuon tunteen, että et ole olemassa, jos joku muu ei ole paikalla sitä ns. todistamassa? Itselläni oli myös aika traumatisoiva lapsuus ja nuoruus, mutta oireilen eri tavoin - niin kuin varmasti meistä ihan jokainen. Jotain saman kaltaista oli siinä, että kun mulla puhkesi paniikkihäiriö joskus n. 10-vuotiaana, mua pelotti hirveästi olla yksin, pelkäsin kuolevani ja sekoavani. Vaikka yksin olo ei sinällään laukaissut paniikkikohtausta, se selkeästi pahensi sitä. Muutamassa vuodessa se yksin olon kauhu alkoi helpottaa, vaikka paniikkihäiriö jäikin vielä kuvaan. Mulla ei ollut yhtään ketään kenelle puhua, ei ketään joka kuuntelisi. Mulla ei ollut mitään tietoa mistään paniikkihäiriöstä tai muustakaan. Olin vain tyhmä heikko ja hullu.
Emotionaalinen, koulutuksellinen, terveydellinen ja välillä fyysisenkin hylkäys ja heitteillejättö. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kirjoitus, kuvailet ongelmaasi ymmärrettävästi.
Mä olen puolestaan aina viihtynyt hyvin yksin. Oon tyytyväinen yksinäni ja keksin tekemistä itselleni. Oon kuitenkin aina tykännyt olla myös ihmisten kanssa. Ja nuorempana sosiaalisten tilanteiden pelot aiheutti sen, että huomasin, että alkoholia tai lääkkeitä nautittuani oli helpompi olla muiden kanssa.
Ei vaikuta siltä, että tässä tapauksessa olisi kyse mistään viihtymisestä.
Vierailija kirjoitti:
Känni päälle. Heti!
T. Eelis 13v
Upeaa että olet tiedostanut asian! On varmasti ollut vaikeaa elää tuon kaiken kanssa. Minulle tuollainen on ihan uusi asia, mutta käy kyllä järkeen.