Miksi ärsyynnyn joidenkin tavasta kovasti kehua lapsiaan vieraammillekin?

Jos en olisi maininnut omien lasteni koulumenestystä yms., niin mun olis sanottu olevan kateellinen, koska omat lapset on niin surkeita. Sen verran olen tämän palstan suhteen skeptinen...Ja täällä on sopivaa sanoa niinkuin asiat on, toisin kuin reaalimaailmassa. Empä ole kenellekään sanonut lasteni kauneudesta, heh..t. ap

niin, että he itsekin kuulevat. Sellainen rakentaa itsetuntoa ja itseluottamusta.

Tosin Suomessahan kuuluu vähätellä itseään ja muita. Jos vähänkin kehaisee, niin kateus ottaa vallan..



Jatkuva kehuminen ei kyllä oo mukavaa kuunneltavaa

mutta rajansa kaikella. Tarkoitan sellaista suurieleistä kerskumista...kehun mielelläni toistenkin lapsia...

Koska lapset on näiden egojen jatkeita, ja heillä on oltava paremmat egot kuin muilla, ja heidän on oltava parempia. Tuon normaalin kehun ja persoonallisuushäiriöisen kehun erottaa toisistaan siitä, että jälkimmäinen ärsyttää. Ehkä olet vain törmännyt vääriin ihmisiin?

"ai teillä lapset tekee tuota, meillä ei ole vuosiin enää tehnyt noin"

Tai kertoo että ei tykkää punaisista hiuksista, mutta samaan lauseeseen "mut noi punaset sopii kyllä sulle"

Kymmeniä tuommoisia pieniä asioita on saanut mut vähentämään yhteydenpitoa

"ai teillä lapset tekee tuota, meillä ei ole vuosiin enää tehnyt noin"

Tai kertoo että ei tykkää punaisista hiuksista, mutta samaan lauseeseen "mut noi punaset sopii kyllä sulle"

Kymmeniä tuommoisia pieniä asioita on saanut mut vähentämään yhteydenpitoa

myös kritisoin omaa lastani. Eli olen ylpeä jos hän on oppinut jonkun taidon mutta sanon kyllä ihan rehellisesti jos hänellä on tekemistä jossain asiassa, minkä joku toinen samanikäinen osaa hyvin. Kehun ja ihailen myös muiden lapsia.



Mustakin kerskuminen ja lapsilla ratsastaminen on väärin ja rasittavaa, mutta suomalaisissa on myös vähän liian vaatimattomuuden ja huonon itsetunnon vikaa. Muistan että mummoni ei tiennyt mitään kauheampaa kuin kehua omia lapsiaan. Niinpä hän ei todellakaan ikinä kehunut lapsiaan tai meitä lapsenlapsiaan kellekään!



Eli sallin kyllä kehun ja ihailun kaikille vanhemmille ja myös itselleni :) Mutta ei pidä vetää överiksi, ja tasapainoinen aikuinen näkee myös oman puutteet ja muiden vahvuudet.

Kävi lopulta niin että tarhasta alkoi tulla viestiä että lapsi korstaa itseään ja taitojaan ja kun huomaa että joku onkin parempi, ei pysty käsittelemään tilannetta vaan saa raivarin. Eli oli käynyt niin että lapsi oli oppinut ajattelemaan että hänet hyväksytään ja arvostetaan kotona hyväksi vain osaamisensa tai taitojensa perusteella. Onneksi oli vajaa 5v. kun tuo asia tuli esiin ja siihen saumaan muutenkin kun lapset vertaavat taitojaan.



Olin ajatellut tukea siis näin lapsen itsetuntoa, mutta teinkin hallaa kun hän koki että ei ole arvokas itsenään ja toisaalta kaikki hyvin sujunut olikin tavallaan "meille vanhemmille tekemistä", jotain, jonka hän itse arvioi sen perusteella että olemmeko me siitä ylpeitä vaiko emme.



Tämän jälkeen olemme karsineet kehumisen ja opetelleet kysymään "oliko harrastuksissa hauskaa" ja toteamaan että onpa mukava että tykkäsit tai että ,no ehkä ensi kerralla sekin asia jo sujuu, jos on ollut joku asia minkä harjoittelu on ollut vaikeaa. Ihan kehutta en ole lasta halunnut jättää, vaan käytän kehua silloin kun joku toinen lapsi toimii väärin ja samassa seurassa kaikesta huolimatta lapseni on toiminut ns. oikein tai ystävällisemmin tai jotenkin hyväksyttävämmin. Silloin sanon että olen kyllä ylpeä että ymmärsit ja uskalsit tehdä oikein.



Piirustuksista en sano että onpa hieno tai "osaatpa piirtää hyvin" vaan esim. että "tykkään kyllä kovasti tästä ötökästä kun tässä on näion paljon näitä yksityiskohtiakin, oliko tämä vaikea tehdä? Haluaisitko laittaa tämän seinälle esille?"



Vaikka moni sanoo että kehujen säästäminen on typerää ja niillä voi tukea itsetuntoa, niin sanoisin kyllä että kehuilla voi myös hyvin tuhota itsetuntoa ja saada itsetunnon rakentumaan toisten mielipiteiden varaan. Tärkeämpää on auttaa lasta luomaan oma identiteettinsä, hyväksyä toiset ilman jakuvaa arvostelua ja tietämään mistä lapsi pitää ja mistä ei ja että toisillakin on mieltymyksensä ja kuinka nämä otetaan huomioon. Tärkeintä on että tulee toimeen toisten kanssa ja on mukavaa. Jos toisten seurassa on tärkeintä olla ylivertainen, niin on olemassa vaara ettei aitoja ystävyyssuhteita ja aitoa viihtymistä ja iloa synny.

Luulen, että tiedän mitä tarkoitat.

Itse sanon isovanhemmillekin vain, että hyvin menee koulu ja hyvä oli todistus.



Vaikkea lapsi saisi usein luokan parhaan numeron esim. matematiikasta. Lapselle toki kerron, että hän on älykäs ja lahjakas. Senkin takia, että tyttöjä usein latistetaan ja heillä heikkpo itsetunto.



Vieraille en osaa kehua vaikka lapsi saisi aina parhaan.

Itseänikin ärsyttää lapsilla kehuskelu. Kun tällaisen vierailun jälkeen otin asian puheeksi mieheni kanssa, mies siihen että olisit sinäkin sanonut että A sai kaksi stipendiä, B oli paras harrastuksessaan ja C:n hoitotäti kehui suloiseksi pojaksi.

Seuraavan kerran sitten vastasinkin johonkin kehumiseen kehumalla omien lasteni vastaavaa juttua kun sattui niin sopivasti. Tämä äiti lähti oikein kilpasille. Iski löylyä ihan tosissaan. Pelkäsin, että jos vielä sanon lapsistani jotain hyvää, meille tulee riita, joten lopetin pelin kesken. Olen nyt sitten vaan todennut, että minun suuhun ei sovi se kehuminen, en vaan oikeasti ole sellainen.