Lue keskustelun säännöt.
Haluaisin kokemuksia: masennus/ahdistus/paniikkikohtaus
09.12.2022 |
Jos teillä on noista jokin, niin mitä mieltä olette: Lapsuutta/nuoruutta ajatellen, onko ollut tekijöitä, jotka tuohon vaikuttivat? Jokin tapahtuma? Vanhempien kasvatustapa? Vanhemman persoona? Olisiko sinulle se silti, vaikka menneisyydessä olisi kaikki hyvin?
En nyt siis halua tuomita ketään enkä mitään. Kiinnostaa vaan, miten kelläkin asiat ovat vaikuttaneet. Itselläni ei noita ole, mutta omallakin kohdallani olen miettinyt, että olisinko tällainen (että haen kumppanissani isällisen hoivaavia piirteitä sekä ulkoisesti että sisäisesti), jos minulla olisi ollut mukava hoivaava isä, jonka kainaloon olisi päässyt. Ehkä, ehkä en. Sitä en voi tietää.
Kommentit (9)
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsuudessa vanhemmat oli kylmiä ja etäisiä ja itse olen aina ollut herkkä. Ehkä jos olisin saanut heiltä enemmän turvaa ja tukea ja rakkautta, olisin nyt erilainen ihminen. Mutta en minä heitä syytä, arvelin vaan mistä voi johtua. Voihan se olla ihan luonteenpiirteistäkin että ahdistuu helpommin. Itse muistan kun juoksin jo 7 vuotiaana kaupassa muita luokkalaisiani piiloon puku koppiin :D.. Eivät olleet siis mitään kiusaajiani, en vain uskoltanut kohdata heitä.
Olitko ollut päivähoidossa/eskarissa tai käynyt kerhoissa ja kyläillyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsuudessa vanhemmat oli kylmiä ja etäisiä ja itse olen aina ollut herkkä. Ehkä jos olisin saanut heiltä enemmän turvaa ja tukea ja rakkautta, olisin nyt erilainen ihminen. Mutta en minä heitä syytä, arvelin vaan mistä voi johtua. Voihan se olla ihan luonteenpiirteistäkin että ahdistuu helpommin. Itse muistan kun juoksin jo 7 vuotiaana kaupassa muita luokkalaisiani piiloon puku koppiin :D.. Eivät olleet siis mitään kiusaajiani, en vain uskoltanut kohdata heitä.
Olitko ollut päivähoidossa/eskarissa tai käynyt kerhoissa ja kyläillyt?
En käynyt missään noissa
. En tiedä vaikuttiko.
Olen kärsinyt aiemmin ahdistuksesta sosiaalisten paineiden vuoksi ja sen vuoksi kun en ole osannut olla rehellinen itseäni kohtaan. Minua isä paljon aina kritisoi, joka puolestaan aiheutti jonkinlaisen puolustautumisreaktion, jolloin en kyennyt käsittelemään vikojani neutraalisti vaan kielsin ne itseltäni ja pyrin koko ajan olemaan joku täydellinen ihminen ja yritin tulla nähdyksi ja arvostetuksi pelkästään omien saavutusteni kautta. En osannut myöskään olla myötätuntoinen itseäni kohtaan. Yritin miellyttää muita ihmisiä ja sivuutin täysin oman henkisen terveyteni ja tarpeeni.
En osannnut ottaa vastuuta elämästäni, en osannut asettaa rajoja itselleni. En luottanut itseeni laisinkaan.
Yritin vain olla "normaali", siinä onnistumatta ja sitten syyttelin ja toruin itseäni siitä etten kykene olemaan jotain mitä pitäisi olla.
Lopulta sain totaalisen hermoromahduksen ja neljä vuotta siitä, olen aika hyvin päässyt taas jaloilleni. Ahdistusta en enää halua elämääni. Aseteeni ja arvoni ovat ihan toisenlaiset kuin ennen. Mietin ennen kaikkea terveyttäni ja miten olla rehellinen ja inhimillinen ihminen eikä täydellisyyteen pyrkivä suorittaja, joka ei kestä itsessään virheitä.
Jotain on selkeästi tapahtunut koska en enää ahdistu sillä tavalla kuin ennen. Toisinaan saattaa tulla tilanteita, joissa taantuu tuonne menneisyyteen, mutta ei niin pahasti kuin ennen.
Lapsuuteni oli vaikea ja isäsuhteeni on ollut aina vaikea. Kasvatuksen oli ankaraa, autoritaarista ja suunnilleen kaikki oli kiellettyä.Myös suhteeni äitiin muuttui oudoksi. Äitini on kuollut jo kauan sitten. Vanhemmat eivät koskaan ymmärtäneet tai mitään muutakaan sellaista. Nyt kun ajattelen niin olihan noita ahdistusoireita ja kohtauksia jo lapsena, mutta enhän sitä tietenkään silloin tajunnut. Suurimpana syynä tähän pidän kuitenkin vasta aikuisiällä diagnosoituja autismikirjon piirteitä ja erityisesti useita erittäin traumaattisia kokemuksia, jollaisena äitini kuolemaa en kuitenkaan pidä, joiden myötä oireet ovat pahentuneet paljon. Nykyään jo perusasioiden hoitaminenkin on jo todella vaikeaa. Valitettavasti olen köyhä työtön, enkä pääse eläkkeelle. Joudun myös asumaan vanhan ja sairaan isäni kanssa ja hoitamaan tämän asioita. Isäni pitää ahdistusta jonakin vitsinä, tekosyynä ja laiskuutena. Autismikirjostani en ole kertonut. Toisaalta yksi terveydenhoitajakin, jolle pakotettiin menemään piti oireitani jonakin vitsinä, eikä uskonut tuollaiseen, siis siihen, että kukaan voisi olla oikeasti masentunut tai ahdistunut. Viime aikoina juurikin tämän käynnin oireeni ovat pahentuneet. Pahimman kohtauksen pitkään aikaan sain kun jouduin asioimaan DNA:n kanssa.
Olen alkujaankin luonteeltani suorittaja ja perfektionisti, mikä varmaan on ollut tärkein syy masennukselle ja ahdistukselle. Mutta vanhempien ajoittaiset parisuhdeongelmat eivät ainakaan auttaneet asiaa. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta kotona oli välillä todella kireä tunnelma. Yksi tällainen kausi ajoittui muutenkin vaikeaan teini-ikääni, joten en kertonut koko asiasta vanhemmilleni enkä siksi saanut heiltä minkäänlaista tukea. Jälkiä paikkailtiinkin sitten vuosikausia terapialla ja lääkityksellä, vasta kolmenkympin paikkeilla aloin olla kunnolla tasapainossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsuudessa vanhemmat oli kylmiä ja etäisiä ja itse olen aina ollut herkkä. Ehkä jos olisin saanut heiltä enemmän turvaa ja tukea ja rakkautta, olisin nyt erilainen ihminen. Mutta en minä heitä syytä, arvelin vaan mistä voi johtua. Voihan se olla ihan luonteenpiirteistäkin että ahdistuu helpommin. Itse muistan kun juoksin jo 7 vuotiaana kaupassa muita luokkalaisiani piiloon puku koppiin :D.. Eivät olleet siis mitään kiusaajiani, en vain uskoltanut kohdata heitä.
Olitko ollut päivähoidossa/eskarissa tai käynyt kerhoissa ja kyläillyt?
En käynyt missään noissa
. En tiedä vaikuttiko.
Todennäköisesti kyllä. Tätä juuri mietin tässä. Että lapset kasvatetaan kohtaamaan maailmaa ja kaikkea mitä siellä eteen tulee. Jos nämä ei pienestä pitäen muokkaannu "normiksi", niin (varsinkin herkillä) saattaa tulla ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsuudessa vanhemmat oli kylmiä ja etäisiä ja itse olen aina ollut herkkä. Ehkä jos olisin saanut heiltä enemmän turvaa ja tukea ja rakkautta, olisin nyt erilainen ihminen. Mutta en minä heitä syytä, arvelin vaan mistä voi johtua. Voihan se olla ihan luonteenpiirteistäkin että ahdistuu helpommin. Itse muistan kun juoksin jo 7 vuotiaana kaupassa muita luokkalaisiani piiloon puku koppiin :D.. Eivät olleet siis mitään kiusaajiani, en vain uskoltanut kohdata heitä.
Sekin on huomion arvoinen asia miettiä, miksi juoksit pakoon. Mistä nuo pelot syntyivät. Toki kaikki on varsutettu eri herkkyyksillä, toisilla saattaa luontaisesti kroppa tuottaa enemmän kaikenlaisia stressihormoneja ja aiheuttaa voimakkaampia tunnereaktioita uhkaavissa tilanteissa. Lasten maailmassa lisäksi mikä tahansa tilanne voi tuntua uhkaavalta, eikä siinä välttämättä ole selkeää logiikkaa.
Kuitenkin pelko on voinut syntyä siitäkin että on varusettu huonolla itsetunnolla, joka puolestaan voi olla tulosta huonosta kasvatuksesta. Vaikka vanhemmat lapsiaan rakastavatkin ja näyttäisivät rakkautta, saattaa silti arkielämässä olla sellaisia piirteitä ja tapoja, jotka rikkovat lapsen itsetuntoa. Tällöin ympäröivä maailma saattaa vaikuttaa pelottavalta lapselle.
Lapsi peilaa vanhempiensa reaktioita muihin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syyllisyyden ja häpeän tunteet/kokemukset on voimaakkaasti osallisina ahdistuksen syntymiseen.
Mun lapsuudessa vanhemmat oli kylmiä ja etäisiä ja itse olen aina ollut herkkä. Ehkä jos olisin saanut heiltä enemmän turvaa ja tukea ja rakkautta, olisin nyt erilainen ihminen. Mutta en minä heitä syytä, arvelin vaan mistä voi johtua. Voihan se olla ihan luonteenpiirteistäkin että ahdistuu helpommin. Itse muistan kun juoksin jo 7 vuotiaana kaupassa muita luokkalaisiani piiloon puku koppiin :D.. Eivät olleet siis mitään kiusaajiani, en vain uskoltanut kohdata heitä.