Oletko parantunut ilman lääkkeitä sairauksien pelosta?

...mutta sairastumalla katosi kaikki sairauspelkoni. Ennen mietin kaiken maailman syöpiä jopa päivittäin. Pari vuotta sitten sairastuin tautiin, joka ei ole hengenvaarallinen mutta tulee olemaan seurana läpi elämän. Elän täysin normaalia elämää enkä mieti sairauksia enää lainkaan. Jotenkin vain ajattelen, että niin huono tuuri ei voi olla, että ainakaan ihan heti iskisi joku uusi tauti :) Ja sitten jos iskee niin ei voi mitään.

ennen pelkäsin sairauksia jopa niin paljon että toivoin sairastuvani että ei tarvitsisi enää koko ajan odottaa ja pelätä milloin se tapahtuu.



Mutta keskustelin asiasta psykologin kanssa, ja uskalsin puhua hänelle ääneen peloistani. Sen jälkeen tajusin etten ole uskaltanut puhua muille peloistani, pelkäsin että ääneen sanominen olisi pirujen maalaamista seinille, tai muut pitäisivät minua hölmönä luulosairaana. Mutta uskalsin puhua asiasta psykologin kanssa, sekä mieheni kanssa, eikä kumpikaan pitänyt minua hölmönä, vaan tukivat ja auttoivat. Mies sanoi että mun kannattaisi alkaa lotota jos uskon että joku sairaus minkä todennäköisyys on 1/10000 osuisi juuri minuun. Että miksi uskon että kaikki epäonni osuisi kohdalleni muttei mitään hyvää koskaan.

Ymmärsin myös että ei minun tarvitse opetella elämään sen pelon kanssa vaan voin yrittää opetella siitä itse eroon. Sen jälkeen opin jotenkin ajattelemaan niin että miksi murehtia samaa asiaa kahteen kertaan. Miksi murehtia sairastumista ennen kuin se tapahtuu ja sitten uudelleen kun se tapahtuu. Paljon parempi olisi ottaa rennosti ja murehtia asioita vasta sitten kun ne tulee kohdalle. Ei ole mitään järkeä varautua kaikkeen mahdolliseen kamalaan ja pahaan, koska kaikki niistä, ei edes suurin osa koskaan tule tapahtumaan.



En olisi koskaan uskonut että voin parantua, sillä ennen sairauden pelot häiritsivät elämään merkittävästi, ja näin oli lapsesta asti. Nyt olen kuitenkin elänyt peloitta jo vuoden ajan, toivottavasti näin jatkuukin.

Kun meille syntyi normaalin raskauden päätteeksi kehitysvammainen lapsi, katosi mieltä aiemmin vaivanneet pelot vakavista sairauksista ym. Kun joutui kohtaamaan jotain, mitä oli pelännyt, ymmärsi, ettei etukäteen murehtiminen/pelkääminen hyödytä mitään. Jos jotain käy, edetään sitten tilanteen mukaan. Eipä sitä muutakaan voi.



Olen nykyään onnellisempi kuin aiemmin "turhien" pelkojeni kanssa.

Kärsin oikeasti tästä taipumuksestani. :(

mutta en kyllä ole yrittänytkään. Mulla on ihan hirvittävä syöpäkammo, jo pikkutyttönä kun tissit alkoi kasvaa niin itkin äidille että nyt on jotain kyhmyjä ilmestynyt. Äiti rauhoitteli että lapsi rakas, sulle on nyt alkanut rinnat kasvaa, se ei ole rintasyöpää.. Vuosikaudet mulla on mukamas ollut lähes kaikki syövät mitä voi keksiä, esim. en uskaltanut mennä papa-kokeeseen lähes 7 vuoteen koska olin VARMA että kohdunkaulansyöpä mulla ainakin on. Eikä sit ollut kun vihdoin rohkaistuin. Kuulostaa ihan pimeeltä mut ei tää mun normaalia elämää nyt sillai häiritse että mihinkään lähtisin apua hakemaan.

Mullakin just noi syövät ja muut (suureksi osaksi päähän) keskittyvät jutut pyörii mielessä - iltaisin ja öisin juuri ennen nukkumaanmenoa.

Saivat alkunsa myn yleisestä kuolemanpelosta - joka tosin oli aluksi jonkinlainen vanhenemisen pelko, eikä mua vielä vuosi sitten haitannut yhtään ajatus, että jäisin vaikka auton alle seuraavana päivänä.

Mutta nyt haittaa, ja kiva siinä sitte yrittää nukahtaa kun mielessä kummittelee: Jos mä saan aivohalvauksen nukkuessani? Jos mä en ite herää siihen, jos avokki ei herää, vasta aamulla se huomaa mun kuolleen ja sitten on jo myöhäistä!



Kyllä mä sitten kuitenkin nukahdan. Ja näen hyviä unia. Ja aamulla herätessäni oon ihan tosissaan kiitollinen että saan taas nähdä uuden päivän. Yritän parhaani mukaan elää hetkessä ja nauttia kaikesta, ja ennenkaikkea uskoa, että mä en kuollessanikaan vain KATOA (sitä se pelko lähinnä on) vaan että senkin jälkeen olisi edes jotain.



Parannusta pelkoon toivon lapsen syntymästä. Kun ipana kiljuu koliikkiaan naama punaisena yötä myöten, en usko että siinä enää jaksaa omia mahdollis-vaivojaan märehtiä. Eikä nukkuminenkaan tuota ongelmaa, kun vain joskus edes saisi nukkua!



Ps. Lääkärissä tekisi silti mieleni käydä, jossakin kallokuvauksessa. Että jos siellä jotain on kuitenkin (joskus pistelee ja polttelee inhottavasti päässä) niin saataisiinpa ainakin pois.