Lue keskustelun säännöt.
Meneekö pettymys omaan lapseen ohi joskus?
23.05.2010 |
Olen kasvatusalan ammattilainen ja kolmen lapsen äiti. Yksi lapsistani (kouluikäinen) on jo vuosia aiheuttanut minulle käytöksellään paljon työtä ja pahaa mieltä. Lapsi on kaikinpuolin normaali, mutta erittäin hankala. Jokainen päivä vaatii kauheasti työtä, että asiat sujuvat jotenkuten. Illalla sohvaan istahtaa erittäin väsynyt minä. Lapsi tuottaa harvoin iloa, enimmäkseen loputonta työtä ja ohjausta, miten ihmisen tulisi muiden keskellä elää.
Aluksi odotin, että vaihe menee ohi ja lapsi ei haraa vastaan kaikessa, että kyseessä on joku ikäkausijuttu. Nyt viisi vuotta myöhemmin uskoni alkaa hiipua. Lapsi ei näytä koskaan oppivan. Välillä väsyttää niin, että salaa toivoo, että koko lasta ei olisikaan. Olen pettynyt itseeni äitinä, että en jaksa paremmin, että rakkaus omaan lapseen alkaa hiipua. En halua hakea mitään ammattiapua tilanteseen, koska en usko siitä olevan apua. Koulutukseni ja työni puolesta näen, että lapsessa ei ole mitään hoidettavaa vikaa tai vammaa. Enkä myöskään tällä liian pienellä paikkakunnalla halua avata asioitani puolituttujen terveys- tai sosiaalitoimen ihmisille. Kaipaisinkin lähinnä kommettia, olisko jollakulla tilanne mennyt ohitse kaikesta huolimatta ja ilo lapsesta palannut.
Kommentit (38)
Voithan odottaa, että lapsesi täyttää sen maagisen 18 vuotta ja sitten potku persuuksille ja oman onenesa sepäksi. Mielestäni teidän kannattaisi kuitenkin kokeilla perheneuvolan palveluja..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän pärjää siellä itse asiassa erinomaisesti ja osaa käyttäytyä koulussa pääosin erittäin hyvin. Ongelmat ovat kaikessa kodin arjessa: miten sisaruksia kohdellaan, miten vanhempien ohjeita ja neuvoja otetaan vastaan jne. Olen todellakin sitä mieltä, että lapsesta ei löydy mitään sellaista vikaa, jonka voisi diagnosoida. Neuvoja tai ohjeita hankalan lapsen kohtaamiseen ja kasvattamiseen olen itse hankkinut alan kirjallisuudesta, mutta tuntuu, että työn tuloksia ei näy. Olen sitä mieltä, että kaikkiin ongelmiin ei ole lääkettä tai ratkaisua apteekin hyllyltä saatavissa. En usko, että kaikki ongelmakäyttäytyjät tarvitsevat diagnoosin, ja että sellaisen hankkimisesta saattaa jopa olla haittaa lapselle. Helposti häntä alkaa kohdella sinä diagnoosina eikä omana yksilönään.
Kaipasin vertaistukea äidiltä, joka tuntenut lapsensa kanssa samoin. Löytyykö sitä?
Ap.
Ja minäkin olen ns. ammattikasvattaja. Meillä pojalla myös vaikeita käytöshäiriöitä kotona, vaikka muualla meni hyvin. Koska itse olet "ammatti ihminen" tuntuu hassulta, että uskot oman alasi taitoihin ja mahdollisuuksiin noin vähän. Minustakin kirjoituksestasi huokuu läpi enemmänkin huoli, mitä pienellä pitäjällä puhutaan kuin se onko lapsesi hyvä olla. Minä vein omani perheneuvolaan ja ei sieltä diagnoosia haettukaan eikä saatukkaan, mutta saatiinpa keskusteltua klikkejä auki puolueettomalla maaperällä. Vaikka kaiken piti olla kotona hyvin eikä muut neljästä lapsesta oireilleetkaan, niin lapset voivat kärsiä ja käyttäytyä huonosti johtuen sellaisista asioista joita itse ei osaisi kuvitellakaan.
Tänään tuo poika on 16v. Voimakas ja väliin hankala luonne edelleen, mutta nyt kaikkien keskustelujen jälkeen minä kuitenkin tiedän, ettei poikani ilkeyttään ole hankala. Toisten ammattilaisten avulla olen oppinut, että poikani reagoi asioihin voimakkaasti ja kaiken kovan kuoren alta löytyi hyvin herkkä poika. Nyt minulla on kuitenkin paremmat keinot ratkoa nykyisiä tilanteita. Ja minäkin asun alle 3000 asukkaan pitäjässä eikä kukaan kuiskuttele kaupassa minut nähdessään ja jos kuiskuttelisi niin se olisi heidän tyhmyyttään ei minun eikä poikani.
minusta on häpeällisempää se, että et hae apua, kun sitä ihan selvästi tarvitsette, koko perhe...
Lapsi on hankala? Melkein joka perheessä on hankala lapsi, ja aina joku lapsista on hankalin. Ihmiset kun eivät onneksi ole kaikki samanlaisia. Kyllä niille hankalammillekin paikka löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihan kuitenkaan osaa nähdä omaa lastasi ammattilaisen silmin. Ei se ole häpeä pyytää apua/neuvoja, muuallakin kuin vauvapalstalta.
ohi. Minun äidiltäni ei mennyt. Vielä 25-vuotiaana sain kuulla, miten hänestä on kamalaa olla äiti, kun hänellä on tällainen lapsi kuin minä.
Suosittelisin todellakin perheneuvolaa. Jos hävettää mennä, miten olisi joku yksityinen psykologi. Vanhemmalta voi jäädä huomaamatta monenlaista. Useimmat ihmiset ovat ainakin jonkinverran sokeita omalle itselleen ja käytökselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kannattaisi hakea apua. Meilläkin on yksi vähän erikoisempi lapsi, ja jo se, että on saanut keskustella ammattilaisen kanssa on antanut uusia näkökulmia. Ammattilaiset esim. huomasivat hyvin pienistä vihjeistä, että suhteemme pohjimiltaan on turvallinen, ja että lapsemme osaa kun osaakin joitakin käyttäytymissääntöjä. Kuvani lapsestani on muuttunut paljon myönteisemmäksi ja jaksamiseni on parantunut.
Olen muuten opettaja, joten ihan tuntemattomia nämä asiat eivät ole minullekaan.
Joskus tosiaane ei omasta lapsesta hoksaa asioita, vaikka ammattilainen olisikin. Eivätkä puolitutut terveys- ja sosiaalialan ihmiset paheksu avun hakemista. Pikemminkin osaavat ARVOSTAA, että joku ymmärtää hakea konsultaatiota vapaaehtoisesti. Työnsä puolestahan he käyvät paljon ns. ongelmaperheissä, joissa apua on tarjottava "pakolla", mutta sinun tapauksessasi olisivat huojentuneita, että asiakkaan perheolot ainakin ovat kohdallaan, niin voi keskittyä itse lapseen.
Pyydä reippaasti apua. Ei ole kenenkään etu, että äiti uupuu. Halaus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskittyisit lapsen hyviin puoliin, puuttuisit vain kaikkein räikeimpiin sisarusten kaltoinkohteluihin, et vaatisi häneltä täydellisyyttä?
Oma esikoiseni (nyt 15v ja yhdeksänneltä luokalta lähdossä) on myös ollut tosi vaikea. Välillä suorastaan vihasin häntä. Mutta sitten tajusin antaa hänen elää omalla tavallaan. En itsekään pidä siitä että joku yrittää mestaroida minusta "parempaa ihmistä". Miksi minun siis pitäisi olettaa että poikani sietäisi sellaista saati kuuntelisi mitä yritän vääntää.
Tällä esikoisellani oli suuria vaikeuksia kodin lisäksi myös koulussa ja pihalla. Mutta tämän oivallukseni jälkeen asiat alkoivat mennä paremmin. En tiedä millainen elämä pojalle tulee, koska mitään hyviä ihmissuhdetaitoja hänellä ei vieläkään ole, mutta ainakaan hän ei enää jatkuvasti taistele, kapinoi ja hankkiudu ongelmiin.
Tietenkään kyseessä ei ollut lapsen hylkääminen ja pois mielestä laittaminen, vaan sen tajuaminen että hänet täytyy hyväksyä ja rakastaa sellaisena kuin hän on, ei sellaisena miksi haluaisin hänet muuttaa. Kommunikaatiokin hänen kanssaan on parantunut huomattavasti sen jälkeen kun lakkasin arvostelemasta häntä kaikesta.
t. viiden lapsen opettajaäiti, jolla on itsellä nyt kriisi opettajanuralla, kun lasten pakollinen muottiin ja kuriin tunkeminen on alkanut ällöttää itseä.
minulla on todella haastava kohta 5vuotias poika, jonka kanssa arki on aina ollut yhtä vänkäämistä. Me olemme vielä kovin alussa tämän pojan kanssa ja minulla on ehkä vielä aika ruusuiset toiveet tulevaisuuden suhteen. Mutta olen myös yrittänyt asemmoitua siihen, että voi myös olla, että arkemme tämän lapsen kanssa ei koskaan muutu. Luonne on osa häntä ja meidän pitää sitä vielä se 13-14 vuotta jaksaa. Toki sen jälkeenkin, mutta sitten kyse on jo aikuisesta ihmisestä.
Olen minäkin välillä miettinyt kuinka helppoa elämämme olisi ilman tätä hankalinta lasta. Muiden kanssa elämä on suht normaalia. Mutta hankala lapsemme on onneksi myös kova hurmuri ja hurmaa kaikki ulkopuoliset mahtavilla sosiaalisilla taidoillaan sekä omanlaisella luonteellaan. On mukavaa saada hyvä palautetta lapsestansa ulkopuolisilta, vaikka itse tämän kanssa onkin aivan rikki.
Loppujen lopuksihan meidän vanhempien työ on kasvattaa lapsista yhteiskuntakelpoisia ja jos he pärjäävät muualla, niin tehtävä on mennyt hyvin. Tärkeintä on, että lapsi oppii pärjäämään maailmalla ja aikuisena häntä ei tarvitse enää holhota. Silloin kaikki on mennyt hyvin ja se rankka 18vuotta on tuottanut tulosta.
Tsemppiä AP:lle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
väitti aina olleensa iloinen tytöstäkin. Olen nyt yli kolmekymppinen ja tunnen vieläkin, ettei äitini välitä minusta yhtä paljoa kuin nuoremmista veljistäni.
tai piilodepressivisyys voi ilmetä käytöshäiriöinä- lapsi kyllä vaistoaa, jos hänen persoonastaan/ hänen käytöksestään ei pidetä
t. toinen ammattikasvattaja
ps etsikää yhteinen äiti-lapsi harrastus- esim. luontoretkeily vkl
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lahdessa olisi teille vertaisseuraa
koska olet kasvatuksen ammattilainen? Olen itse opettajan lapsi ja kotona oli tiukka kuri, paljon löysempää ja vapaampaa oli kavereiden perheissä. Vanhemmillani tuntui olevan jokin ihmeellinen käsitys, että vain ja ainoastaan kasvatus muokkaa lapsesta sellaisen kun hän on. Kauheat paineet oli käyttäytyä kunnolla. Jos jotain "väärää" tein, niin varsinkin äiti aloitti tämän "mitä minä olen kasvatuksessasi tehnyt väärin" pohdiskelun. Argh. Jos lapsesi nyt vain on ns. jästipää, joka oppii itse sitten kantapään kautta? Oletan nyt tosiaan, että mistään erityislapsesta ei ole kyse? Hän saattaa myös tahallaan kapinoita teitä vastaan, kun huomaa vanhempien kokoaikaisen ohjailun. Älä vaadi itseltäsi mahdottomia, varmasti parhaasi teet.
On sanottu, että kaikista traumaattisimmat ihmiset tulevat opettajien, pappien ja upseerien lapsista. Näille kolmelle on yhteistä se, että kaikki vaativat lapsiltaan tietyn tyyppistä käyttäytymistä.
Minulle tulee siis mieleen, että sinä ap olet vain asettanut riman liian korkealle.
Tasapuolista kohtelua ja kasvatusta ei ole se, että kaikilta vaatii samoja asioita. Tasapuolisuutta on sen sijaan se, että jokaiselta vaatii saman verran - toiselta voi vaatia enemmän, toiselta vähemmän. Ei voi vaatia kauhalla, jos on lusikalla annettu.
MInusta kuullostaa oudolta että lapsen pitäisi tuottaa iloa? Minusta lapsen ei kuulu tuottaa vanhemmilleen yhtään mitään, sen sijaan vanhempien tulee
1. nähdä lapsensa ja sellaisena kuin tämä on.(ja mitä se sitten tarkoittaa- älyää kukin tavallaan; minusta herkkyyttä olla läsnä ja vaistota lapsen tunteita ja tarpeita)
2. Hyväksyä lapsensa juuri sellaisena kuin tämä on. Riippumatta siitä mitä itse arvostaa. Lapsi voi olla hyvin erilainen kuin vanhemiensa arvomaailma edellyttää. Se on hyväksyttävä.
3. Lasta on rakastettava ja arvostettava.
4. Lapsen on saatava tuntea olevansa tarpeellinen. Hänen panostaan perheen eteen on tarvittava ja sitä on vaadittava.
Tunnen monta ammattikasvattajaa, eikä heistä kukaan äitinä ole yhtään sen parempi kuin me tavikset. Tietävät ehkä enemmän, mutta toisaalta se tietäminen sotkee juuri äitinä olemisen peruasioita joilla ei ole mitään tekemistä minkään ammatin kanssa. Vaan vajaavaisen äidin ja vajaavaisen lapsen suhteen. Olen myös opettajien lapsi ja tiedän tasan tarkkaan nahoissani mitä lapselle aiheuttaa se kun vanhemmat kokevat että heidän- ja myös heidän lastensa on oltava jotain parempaa ja enemmän kuin muiden. Opettaja (ja varmasi moni muukin kasvattajaryhmä) kokee helposti ylemmyyttä suhteessa oppilaisiinsa- varsinkin niihin heikkolahjaisiin tai epäsosiaalisista perheistä tuleviin ja niimpä hän lähtökohtaisesti odottaa lapseltaan jotain muuta kuin rahvaan penskoilta. Eli ei siis kykene näkemään ja hyväsymään lastaan sellaisena kuin hän on, vaan oman ammnattiylpeytensä jatkeena.
Tänä päivänä tätä ongelmaa luulisi olevan vähemmän kuin ennen, mutta tuskin on kokonaan kadonnut.
Ammatista huolimatta olemme kaikki ihmisinä samalla viivalla ja jokainen tavallamme vajaa. Ja jokainen voi tarvita siihen vajaavuuteensa apua. On sydämetöntä ja itsekästä vaalia omaa häpeäänsä sen sijaan että auttaisi lastaan.
On hullua kuvitella että jos on työssään ammattiauttaja, olisi äitinä jotekin kaikkivoivampi kuin muut.
Usein tämä onnistuu jollain maksusitoutumisella, kun perustelee, että olisi kiusallista käydä asiakkaana ihmisen luona, jota tapaa myös työn puolesta.
Tiedän esimerkiksi lastenlääkärin, joka ei pysty eikä halua katsoa oman lapsensa korvia. Miksi kasvatusalan ammattilainen ei voisi hakea apia toiselta?
Kyseessä on temperamenttiero ja pitää vain hyväksyä se, että yhden lapsen kanssa ei ole, niin helppoa, kun toisten kanssa.
Kehua hyvästä ja mätkättää vähemmän.
Ammattilaisena tiedät varmasti senkin, että oman lapsensa suhteen sitä on vähän sokea. Tekstistäsi tuli se vaikutelma, että tärkeintä on pitää kulissit pystyssä pikku paikkakunnallanne...
:(