Lue keskustelun säännöt.
Meneekö pettymys omaan lapseen ohi joskus?
23.05.2010 |
Olen kasvatusalan ammattilainen ja kolmen lapsen äiti. Yksi lapsistani (kouluikäinen) on jo vuosia aiheuttanut minulle käytöksellään paljon työtä ja pahaa mieltä. Lapsi on kaikinpuolin normaali, mutta erittäin hankala. Jokainen päivä vaatii kauheasti työtä, että asiat sujuvat jotenkuten. Illalla sohvaan istahtaa erittäin väsynyt minä. Lapsi tuottaa harvoin iloa, enimmäkseen loputonta työtä ja ohjausta, miten ihmisen tulisi muiden keskellä elää.
Aluksi odotin, että vaihe menee ohi ja lapsi ei haraa vastaan kaikessa, että kyseessä on joku ikäkausijuttu. Nyt viisi vuotta myöhemmin uskoni alkaa hiipua. Lapsi ei näytä koskaan oppivan. Välillä väsyttää niin, että salaa toivoo, että koko lasta ei olisikaan. Olen pettynyt itseeni äitinä, että en jaksa paremmin, että rakkaus omaan lapseen alkaa hiipua. En halua hakea mitään ammattiapua tilanteseen, koska en usko siitä olevan apua. Koulutukseni ja työni puolesta näen, että lapsessa ei ole mitään hoidettavaa vikaa tai vammaa. Enkä myöskään tällä liian pienellä paikkakunnalla halua avata asioitani puolituttujen terveys- tai sosiaalitoimen ihmisille. Kaipaisinkin lähinnä kommettia, olisko jollakulla tilanne mennyt ohitse kaikesta huolimatta ja ilo lapsesta palannut.
Kommentit (38)
kasvatuksen kohteena ja suhtautuvat näihin "liian ammatillisesti" vai mikähän on, kun YTHS:n tutkimuksessa havaittiin, että mielenterveyspalveluita heillä käyttävillä opiskelijoilla keskimääräistä useammalla oli opettajavanhempi/vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MInusta kuullostaa oudolta että lapsen pitäisi tuottaa iloa? Minusta lapsen ei kuulu tuottaa vanhemmilleen yhtään mitään, sen sijaan vanhempien tulee 1. nähdä lapsensa ja sellaisena kuin tämä on.(ja mitä se sitten tarkoittaa- älyää kukin tavallaan; minusta herkkyyttä olla läsnä ja vaistota lapsen tunteita ja tarpeita) 2. Hyväksyä lapsensa juuri sellaisena kuin tämä on. Riippumatta siitä mitä itse arvostaa. Lapsi voi olla hyvin erilainen kuin vanhemiensa arvomaailma edellyttää. Se on hyväksyttävä. 3. Lasta on rakastettava ja arvostettava. 4. Lapsen on saatava tuntea olevansa tarpeellinen.
ongelmalapsia.
Hmm. Kun mä nään nämä "ongelmalapset" niin ne on mun silmissä ihan normaaleja lapsia. Tai sit meidän kaikki 4 lasta ovat ongelmalapsia ja mä en vaan tajua sitä...
Mun mielestä näillä kaikilla on ongelmana se että he kuvittelevat että lasten pitää käyttäytyä tietyn mallin mukaan joka on opetettavissa kovemmallekkin luupäälle.
Heille joillekkin maailman tärkein asia on että lapsi osaa tervehtiä vieraita asianmukaisesti ja sanoa kauniisti kiitos joka asiasta.
Mun mielestä vaikka kuinka opettaisi lapselle hyvät käytöstavat niin koti on sellainen paikka missä jokaisen pitäisi saada rentoutua eikä käyttäytyä jonkin tietyn kaavan mukaan.
Toki sisaruksiaan ei saa kohdella huonosti, mutta kyllä meillä kiukutella saa ja jopa puhua epäkunnioitettavasti vanhemmille (en tarkoita kiroilua).
Kyllä lapselle on tärkeää, että vanhempi iloitsee lapsesta. http://www.sosiaaliportti.fi/File/f80f9705-6d71-42c7-a01a-b3a4e0314cae/…
Kun pystyy nöyrtymään ja myöntämään oman vajavaisuutensa ja keskeneräisyytensä, ei enää olekaan kanttia/tarvetta arvostella muita.
Kuulostaa hurjalta, että olet pettynyt lapseesi. Miksi? Ei hänen tarvitse olla sinun jatkeesi. Tottakai lapsi vaistoaa negatiivisen asenteesi ja saat sitä takaisin. Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa.
Tämä lapsi on annettu sinulle, jotta voisit hänen kauttaan oppia lisää itsestäsi! Vika ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole lapsessa vaan sinussa. Sitäpaitsi jokainen häpeää vain itseään. Miksi sinua hävettää ettei lapsesi ole sellainen kuin sinä haluat?
Häpeään kuuluu lisäksi se, että siitä pääsee sen paljastamalla. Siksi suosittelen lämpimästi hakemaan apua juuri omalla paikkakunnalla. Ihmisiä me kaikki ollaan ja siis epätäydelllisiä. Ne jotka kiivaimmin arvostelee ja taivastelee toisten asioita, tekevät niin vain peittääkseen omat häpeänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain kirjoituksistanne monen monta ajattelun aihetta ja toisaalta tukea omille ajatuksilleni. Tiedän, että lapsi vaistoaa ajatukseni ja reagoi tottakai niihin negatiivisesti. Olen miettinyt ammatistani huolimatta, että olen tuiki tavallinen äiti ajatuksineni ja kaikki lapseeni kohdistettu ajattelu palautuu minulle.
Arvaan myös, että ammattikasvattajalla tavoitteet ovat korkealla ja koko ajan joudun tekemään töitä sen eteen, että hyväksyn itseni tavallisena kasvattajana ja lapseni tavallisena lapsena. Rima saattaa siis olla liian korkealla.
Paras vinkki mielestäni oli oman yhteisen harrastuksen löytäminen tämän lapsen kanssa! Se kuulostaa juuri siltä mitä tarvitsemme. Kiitos. Palaan asiaan, kun se on kohdaltamme aktualisoitunut uudestaan.
Hyvää yötä ja suurkiitos kauniista ajatuksista ja lämpimästä tuesta. On hyvä ajatella, että tällainenkin palsta voi pelastaa jonkun arjen. Äidin tai lapsen.
Ap.
...jolla on ollut hyvin hankalaa suhteessaan tyttären kanssa. Nyt näyttää hyvältä, viimeinkin - helpotus!
Mutta kaksi vuotta sitten tytär oli sijoitettuna toiseen perheeseen avohuollon tukitoimena. hän vietti toisessa perheessä puoli vuotta.
En hakenut itse apua, yritin vain jaksaa tyttären kanssa jotenkin, edes jotenkin. Lopulta koulussa olivat olleet niin huolissaan, että asiat lähtivät etenemään siltä, tämä tapahtui ysiluokan syksyllä. Perhetyöntekijä alkoi vierailla perheessämme, toimi taustatukenamme ja vahvistuksena vaatimuksille - mutta tyttö edelleen viis veisasi, ei ottanut kenenkään huolta todesta. Viimein minä en enää jaksanut. Ja niin lähti tyttö toiseen perheeseen, onneksi itselleen, onneksi meille. Kamalaa se silti oli: miten voi olla mahdollista ettei pärjää OMAN lapsensa kanssa vaikka KUINKA yrittäisi tahtoisi ja haluaisi? Miten niin voi käydä?
Niin vain kävi. Tyttö sai onneksi apua ajallaan, nyt kun on 18 v, niin sekä vahvuutensa että ongelmansa ovat paremmin hallinnassa. Nyt hän ei enää saisi lastensuojelun kautta apua, hän ajelehtisi omillaan. Onneksi niin ei käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rehellisyys usein palkitaan loanheitolla, mutta se kannattaa silti, koska samassa tilanteessa olevia on paljon!!! Näistä asioista on vaikea puhua, koska moralisointi on niin kova, vika nähdään ainoastaan sinussa vanhempana jne. Sellaiset ohjeet, että "löysää vähän", "älä vaadi niin paljon", "jokainen pitää hyväksyä omanlaisenaan", eivät auta ollenkaan, kun pelkät arkielämän rutiinit ovat mahdottomia. Kuinka esim. hyväksyä agressiivinen sanallinen ja fyysinen käytös, joka kohdistuu jokaiseen perheenjäseneen? Siinä suhteessa ei voi löysätä yhtään. "Perheensisäinen käytöshäiriö" näyttää kuvaavan monen tämän ketjun lapsen ongelmaa. Diagnoosi sinänsä ei auta lasta eikä perhettä, mutta se helpottaa vanhempia siinä, että tietää mihin suuntaan epätoivossaan lähteä rämpimään. Ja te, jotka sanotte, että jokainen lapsi on välillä hankala ja ikäänkuin tämä ongelma olisi vain asennetta muuttamalla ratkaistavissa, niin sanonpa vain, että ette tiedä mitään helvetistä, jonka lapsi voi vanhemmilleen aiheuttaa, yrittipä mitä keinoja hyvänsä.
Perheneuvolassa tai psykologilla käynti ei välttämättä muuta lapsen käytöstä mihinkään, mutta itseä se auttaa pysymään järjissä. Lisäksi oma syyllisyys (jota ympäristö kyllä auliisti tarjoilee) kevenee, kun selviää, että lapsen käytös ei johdu kasvatuksesta. Olemme käyneet perheneuvolassa ja psykologilla kuusi vuotta, ja tänä aikana on selvinnyt, että lapsen käytös tuskin kovin radikaalisti tulee paranemaan (ainakaan tänä aikana ei muutosta ole tapahtunut), enkä enää elättele suuria toiveita. Tietenkin se olisi ihana yllätys, jos kasvun myötä helpotusta tulisi, mutta se vaatisi suuria muutoksia hänen persoonassaan.
Rakastan lastani todella paljon, ja olen aina rakastanut. Hänen hirveä käytöksensä ei ole sitä asiaa muuttanut, eikä tule muuttamaan, mutta minun on todella vaikea välillä olla hänen seurassaan, siksi olen joskus ajatellut sijaisperhettä. Silloin saisimme kaikki välillä hengähtää ja nauttia ihan tavallisesta perhe-elämästä, johon meillä nyt on hyvin harvoin tilaisuus. Ap, vaikka et lastasi veisikään perheneuvolaan, niin huolehdi itsestäsi! Olet hyvä kirjoittamaan, kyllä netinkin kautta voi psykologiin olla yhteydessä? Tärkeintä on oma jaksamisesi! Se auttaa lastasikin parhaiten.
Olen isä ja myös ns. kasvatusalalla.
Omia lapsia on ja jokainen luonteltaan erilainen.
Lyhyesti: lapsen perusluonteen "määrää" saatu geeniperimä joten tälle asialle vain "aika parantaa, jos on parantaakseen".
Anna ajan kulua, kyllä Elämä opettaa jokaista - ennemmin tai myöhemmin.
Kestämisiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kylläkään ole kasvatusalan ammattilainen mutta vanhin lapsistani on varsinainen kivireki. Hänen koko elämänsä on ollut pahaa uhmaikää :( Joskus saattaa vaikka puoli päivää mennä mukavasti ennenkuin riitely alkaa ja nämä hetket nyt sentään valavat vähän uskoa. Hän on siis vanhin lapseni ja on henkisesti ainakin tuplasti väsyttävämpi kuin kaksi nuorempaa yhteensä. Joskus iltaisin vain itkettää kun koko päivä on mennyt riidellessä typeristä asioista, hän vain tahtoo vastustaa kaikkea.
Esikoulussa lapsi käyttäytyy hyvin, on kuin enkeli ja kaikkien lempilapsi. Hän on myös fiksu ja nopea oppimaan. En usko että hänessä on mitään muuta "vikaa" kuin tuo perusluonne, usein vain toivon että tuo vastahakoisuus joskus helpottaisi edes vähän.
Etkö ole sitten harrastanut lapsesi kanssa mitään?
Ja olet ihan alan ammattilainen?
Sori vaan, mutta säälin lastasi kun sillä on tollanen ihminen joka EI VAAN HAE APUA koska on nii "noloo". :(
Niin, kyllähän sää tiedät että viisas vanhempi apua hakee. Vai pidätkö kuitenkin avuntarvitsevia säälittävinä reppanoina?
Tsiisus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No juuri tuossa ajattelin yksi päivä, että esikoista odottaessani kuvittelin saavani juuri sen täydellisen lapsen.
Mikä pettymys se olikin, että sain ihan tavallisen:)
Ja minusta tuli ihan tavallinen äitikin, joka ei jaksanutkaan jatkuvasti askarrella ja kasvattaa ja olla aikuisen tasolla ja hillitty jne...
Lapsia tuli sitten lisääkin ja meille mahtuu 2 erittäin temperamenttista vänkääjää. Jokainen on laisensa. Näin olen ajatellut. Ja olenkin onnellinen siitä, että sainkin tavallisia lapsia virheineen ja minusta tulikin tavallinen äiti.
Kasvatusalan ammattilainen minäkin.
johan on, millaisiahan lapsiemme traumat ovat, kun me vanhemmat edustamme noita kaikkia ammattiryhmiä...
On sanottu, että kaikista traumaattisimmat ihmiset tulevat opettajien, pappien ja upseerien lapsista. Näille kolmelle on yhteistä se, että kaikki vaativat lapsiltaan tietyn tyyppistä käyttäytymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekstistäsi päätellen olet aikamoinen pilkunviilaaja, eikä kategorioihisi nähtävästi mahdu erilaiset persoonat. Kaikki on täydellistä ja pedanttia, tarkoin harkittua, rakenteet kunnossa, kuivakkaa ja asiallista...mutta voi voi, lapsi ei istukaan siihen...
Mulla oli kans vähän samanlaisia asioita. Meillä on kehitysvammainen 6v tyttö. Mulla on ollut vauva-ajasta lähtien vaikeuksia rakastaa lastani ja hyväksyä hänen erilaisuutensa. Ja kaikki ongelmat näkyy juuri äiti-suhteessa. Isänsä kanssa ei ongelmia ole. Nyt kun olen pikkuhiljaa alkanut löytämään rakkautta lapseeni ja antamaan aikaa lapselleni ja tekemään hänen kanssaan asioita, esim. eilen harjoiteltiin aakkosia varmaan 3-4 tuntia yhteensä, niin illalla oli vastassa ihan erilainen tyttö. Todella iloinen, hymyilevä ja aurinkoinen. Ei tietoakaan ongelmista.
Kyllä meillä on lapsi vaistonnut sen että äiti ei rakasta, en ole näyttänyt sitä mitenkään, mutta en ole näyttänyt myös rakkauttakaan. Sitten kuvittelin että minun pitäisi oppia jotain kikka kolmosia ja erilaisia kasvatusstrategioita että saisin tytön tottelemaan. Vika on koko ajan ollut meidän suhteessa.
ammattikasvattajilla on aina ongelmia omien lastensa kanssa? Onko tavoitteet liian korkealla ja "kasvatetaan" lapsi pois normaalista kehityksestä?? Ihmetyttää vaan, itse en ole osannut kasvattaa lapsiani mitenkään erityisesti ja heistä on kasvanut ihania, älykkäitä ja sosiaalisesti kyvykkäitä nuoria - 3/4 jo aikuisia. Meillä "kasvatus" on ollut enemmänkin positiivisen ja normaalin mallin antamista eri tilanteisiin. Ehkä meillä on vain ollut erittäin helpot lapset (ei tosin mitään tahdottomia nössöjä)?? Mutta toki on olemassa lapsia joita on vaikea hallita vaikka yrittäisi hyvällä tai pahalla.
Vanha keskustelu joka on meillä juurikin ajankohtainen.
Taistelen omia tunteitani vastaan kun joka päivä tunnen pettymystä tuosta pojastani. Hän kiroilee, saa kokeista lähinnä nelosia ja pahinta on se, että hän luulee olevansa kuningas. Tulee aikamoinen pudotus aikuismaailmassa mutta eipä vaan tunnu uskovan puhetta.
Hävettää omatkin tunteet mutta kaduttaa että olen tollasen yksilön tähän maailmaan saanut..
Onpa paljon mielenkiintoisia ja erilaisia kommentteja.
Varmaan voi käydä jossain muualla yksityisesti puhumassa.