Mitä jos löytää onnellisuuden, kun ei tarvitsekaan enää ollenkaan kumppania välttämättä?

mä olen miettinyt tuota kans viime aikoina. Olen kyllä naimisissä, ns. kuolleessa suhteessa jossa ei seksiä ole - ei juuri muutakaan.

Vuosia olen haaveillut uudesta miehestä, mutta nyt alkaa tuntua, että elämä yksin (tai siis lasten kanssa) voisikin olla sitä "täyttä elämää". Alankohan aikuistua :D

Voi olla että pian uskallan erotakin, kun ei tarvitse pelätä yksin oloa.

Ehkä vaan pitää sitten se 'henkinen kasvu' päästää isompaan rooliin elämässä, ei vain sanahelinänä.



Rakkaudetta en elä, vaikka romanttinen rakkaus ja seksielämä ovat toistaiseksi ainakin menneisyyttä, en halua niitä lainkaan elämääni. Suhteeni sukuun, ystäviin ja lapsiinikin on jotenkin syventynyt, kun en ole enää vaimo, pala parisuhdetta.



Nautin, kun saan elää arvojeni mukaan, törsätä joskus hyväntekeväisyyteen, pallotella ajatusta vapaaehtoistyöstä (sen verran ruuhkavuotista vielä, etten uskalla toteuttaa vielä), kierrellä kirppareita. Ehkä jostain näistä löytyy se oikea sisältö elämään joskus?



Pitkään velloi sisälläni ajatus siitä, että en voisi olla aidosti onnellinen ja täysi ilman parisuhdetta. Vähän hämmästellen alan heräillä, että aika hyväähän tämä elämä näinkin on. Ja täyttä.

Nuorena sitä luulee, että haluaa vaan jotain perusasioita, kuten hyvännäköisen ja/tai vakavaraisen kumppanin, mutta itse olen ajatellut nyt oltuani jonkun aikaa jo täysin yksin siis ilmlan kumppania, että se mitä halusin löytää olikin vain oma minuuteni/oma itseni!



Kuka minä oikein olen? Mitä minä todella haluan?

Ja tulin siihen tulokseen, että jos lapsetkin jo on niin enhän mä välttämmättä tarvitse yhtään ketään...



Itselläni on ulkonäköä ja hyvä vartalo, joten ei ole kyse siitä, etten saisi ketään - päinvastoin..Mutta miten löytäisi jonkun, jos joskus haluaisin, joka ajattelee kuten minä?



Ja tarvitseeko minun edes? Onhan mulla lapset ja toisaalta hyvä olla näin.

ap. lisää

kun aloin sattumalta katsella TV7:n ohjelmia! Eli oma sydämen usko vahvistui ohjaamaan kaikkia elämäni valintoja muutenkin ja se on ollut tosi hyvä asia!

Sehän on ihanne, että osaa olla onnellinen yksin. Surullista olisi, jos tarvitsit miehen tekemään itsesi onnelliseksi. Elämäntilanteesi vaikuttaa tosi seesteiseltä. Nyt huomioit itsesi ja nautit työsi hedelmistä.

Mä rakastan yksinoloa ja voisin helposti olla ilman miestä (ainakin ilman vakavaa miessuhdetta) jos en nyt sattuisi olemaan jo naimisissa ja kahden pikkulapsen äiti. Lasten takia en halua erota, enkä erityisemmin itsenikään - mun mieheni on kiinnostava ihminen jonka kanssa haluankin olla naimisissa. Mutta a) kyllä se mua rassaa, ja usein fantasioin sinkkuudesta ja b) jos mies vaikka äkkiä kuolisi niin en mä pidä itselleni tarpeellisena elää toisen aikuisen kanssa. Olisin surullinen sen kuolemasta mutta en pitäisi tarpeellisena etsiä uutta miestä.

Sehän on ihanne, että osaa olla onnellinen yksin. Surullista olisi, jos tarvitsit miehen tekemään itsesi onnelliseksi. Elämäntilanteesi vaikuttaa tosi seesteiseltä. Nyt huomioit itsesi ja nautit työsi hedelmistä.

Ensinnäkin sanan "tarvitsit" kuuluisi olla tarvitsisit. Toisekseen sanoessani "yksin", en tarkoita yksinäisenä. Onhan sinulla lapsesi ja toivottavasti muutakin verkostoa.

Lisään vielä, että eihän sinun tarvitse lyödä lukkoon päätöstä, ettet enää koskaan halua parisuhdetta. Romantiikkaakin voi tulla odottamatta vastaan, sillä onnellisena ja elämästä nauttivana vedät ihmisiä puoleesi.