Muita, jotka on kesken yrittämisen tajunneet, etteivät haluakaan lapsia?

Jatkan: Minkälaisia keskusteluja kävitte puolison kanssa? Tuliko ero, jos toinen kuitenkin halusi?

Ei kesken yrittämisen, mutta perinteisesti tuli vauvakuume siinä itsenäistymisen aikoihin kun nousi päähän aikuistuminen ja halusi jatkaa samaa kotileikkiä mutta er roolissa. Poika oli vastaan niin kauan että ehdin kasvaa aikuiseksi eikä nukkeleikit enää kiinnstaneetkaan.

Minä tajusin kesken toisen lapsen yrityksen, että meillä onkin hyvä näin. Onneksi se oli myös miehelleni ok. Hänellä ei ole biologisia lapsia, mutta on todella hienosti ollut läsnä minun lapseni elämässä ja heillä on läheiset välit. Jo aikuinen lapseni arvostaa häntä kovasti. 

Me kerettiin juuri jättää ehkäisy pois kun aloin katumaan päätöstä. Mielipiteeni lisääntymisestä on muuttunut monta kertaa vuosien varrella.

Päätin että en haluakaan lapsia. En olisi hyvä äiti. Koko asia tuntuu väärältä, oma lapsuuteni on jättänyt niin syvät arvet että lapsien näkeminen saa usein aikaan vaan vihaa ja surua. Eli ei kovin äidillisiä tunteita. Näin juuri meluavan koululuokan matkalla töihin ja lasten ääni ärsytti niin paljon että oksetti.

Ei erottu, mieskään ei oikeastaan halunnut lapsia.

Rivien välistä olen koonnut sellaisen käsityksen, että mun isälle oli aika järkytys kun pitkän yrittämisen jälkeen äitini tulikin raskaaksi. Ihan siis vuosien ja vuosien yrittämisen ja hoitojen jälkeen. On ihan sanonut, että ei erityisemmin olisi halunnut edes lasta, mutta päätti kuitenkin ryhtyä yrittämään äidin kanssa pohdintojensa tuloksena. Ei kuitenkaan 100 % positiivisesti suhtautuen. Ei sitten onnistanut vuosiin ja alkoi jo haaveilla, että elämä olisi varmaan ihan hyvää heillä kahdestaan. Yrittämistä eivät kuitenkaan lopettaneet tai tulleet sellaiseen tulokseen, ei ehkä ehtinyt päättää niin sitten, hups, olikin "yhtäkkiä" noin 10 v yrityksen päätteeksi isä. Ja aika pian onnistui toisenkin kerran, hitto sentään... Ei jotenkin ollut osannut yhtään henkisesti valmistautua, että raskaus voisikin onnistua ja oli aivan kriiseissä sitten. :D mutta ei tainnut kaduttaa sentään ja ollaan tosi läheisiä isän kanssa kyllä aina oltu. :) Mut tuli mieleen...

Lisäksi tiedän muutamankin parin, jotka ovat saaneet lapsen yli-itsevarmoina toisistaan pitkään suhteeseen ja lapsi sekoittanutkin koko elämän. Et oho, vanhempana ja uudessa elämäntilanteessa sitä paljastuukin itsestä ja kumppanista ihan uusia puolia enkä tuntenutkaan toista niin täydellisesti kuin luulin... ja lusikat jakoon. 

Tää kuulostaa mahdollisesti naurettavalta, mutta mä tulin järkiini siinä vaiheessa, kun meille tuli koira. Hankittiin siis miehen kanssa koira vähän sen jälkeen, kun oltiin jo alettu yrittää lasta, ja mä huomasin aika pian, että jo sen eläimen jatkuva tarvitsevuus oli mulle ahdistavaa, vaikka eläinrakas olenkin. Tajusin, että jos jo pentukoiran kasvatus ja koulutus aiheuttaa mulle näin paljon sellaista fiilistä että oma elämä ja vapaus on täysin kadonnut niin mä en ole sopiva äidiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Ei kesken yrittämisen, mutta perinteisesti tuli vauvakuume siinä itsenäistymisen aikoihin kun nousi päähän aikuistuminen ja halusi jatkaa samaa kotileikkiä mutta er roolissa. Poika oli vastaan niin kauan että ehdin kasvaa aikuiseksi eikä nukkeleikit enää kiinnstaneetkaan.

Ei ole tervettä kutsua perhe-elämää leikiksi.

Perhe on kaiken perusta ja ydin.

Hyvä keskustelu, mielenkiintoinen.

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Ei ole muita jotka

Kesken aktin huomannut

Valitettavasti monilta naisilta puuttuu leikkimieltä

Sad

Olin viidennellä kuulla raskaana kun tajusin etten halua lapsia. Inhoan aivan kaikkea vanhempana olemisessa.

Mä luulin pitkään haluavani lapsia, mutta kun veljeni sai lapsen, joka oli vanhempieni eka lapsenlapsi, tunsin yhtäkkiä vähemmän tarvetta jatkaa yritystä. Tajusin, että ns. vauvakuumeeni oli ollut osittain pelkkää ulkopuolelta tulevaa painetta, jota en ollut tiedostanut. Kun vanhempani sitten keskittyivät täysin uuteen tulokkaaseen ja viis veisasivat enää minun lisääntymisistäni, jotenkin löysin itseni uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Tää kuulostaa mahdollisesti naurettavalta, mutta mä tulin järkiini siinä vaiheessa, kun meille tuli koira. Hankittiin siis miehen kanssa koira vähän sen jälkeen, kun oltiin jo alettu yrittää lasta, ja mä huomasin aika pian, että jo sen eläimen jatkuva tarvitsevuus oli mulle ahdistavaa, vaikka eläinrakas olenkin. Tajusin, että jos jo pentukoiran kasvatus ja koulutus aiheuttaa mulle näin paljon sellaista fiilistä että oma elämä ja vapaus on täysin kadonnut niin mä en ole sopiva äidiksi. 

Ei kuulosta yhtään naurettavalta! Hyvä, että otitte koiran ensin, muuten olisitte tehneet ison peruttamattoman virheen jos olisitte saaneet lapsen tajuamatta mitä se on. Teille kävi hyvin!

Mun kumppani tempaisi aivan tyhjästä sängyssä, että tehdään vauva. Tuumasta toimeen. Aamulla olin sit, että toivottavasti en tule raskaaksi. En kuitenkaan hakenut je-pilleriä. No, en tullut. Olis elämä nyt aika erilaista, jos oisin tullut. Eri mies ja oisin tullut äidiksi ainakin 3 vuotta aikaisemmin kuin nyt tulin. Kolmikymppinen olisin kyllä silloinkin ollut. Ei näitä enää yli kolmikymppisenä niin hirveän tarkkaan mietitä, kun kuitenkin on selvä, että äidiksi haluaa. Tilanteet vievät mennessään.

Pitkät yritysajat ja useampi keskenmeno myöhemmin tultiin siihen lopputulokseen, että annetaan olla. En tiedä, tuliko koskaan sellaista ei lapsia -ajatusta varsinaisesti. Enemmän kyse oli siitä realiteetista, että lapsi ei tule tapahtumaan, ja tilanteen pitkittyessä syntyneestä näin on hyvä -ajatuksesta.