Sairastuin vakavasti ja yksikään työkavereistani, jotka ovat
naisia, eivät lähettäneet paranemisterveisiä tai tsemppejä :(
Sen sijaan osa miespuolisista työkavereistani lähetti ja jopa soitti.
Tämä sai miettimään työyhteisöäni aivan uudelta kantilta. Tahdonko palata enää tällaiseen työpaikkaan, kun tervehdyn? Teen kuitenkin töitä enimmäkseen naisporukassa ja nyt tiedän mitä merkitsen heille työkaverina, en mitään.
Työilmapiiri on ollut pitkään jo muutenkin myrkyllinen, koska yksi naisista on todella toksinen. Ovatko he närkästyneitä, koska joutuvat nyt tekemään myös minun töitäni ollessani sairaslomalla? Vedänkö nyt turhia johtopäätöksiä, koska olen muutenkin herkillä tämän sairauden kanssa? Palaisitteko itse tällaiseen työyhteisöön, kylmien naisten ryhmään?
Kommentit (58)
Itseasias itellä samantyylinen kokemus. Miespuolinen työkamu soitti, yksikään naisista ei.
Miehet on solidaarisempia mitä naiset.
Aika usein töissä ollaan vain töissä, eikä muistella poissa olevia. Valitettavasti. Ehkä sun kannattaa vähän etääntyä näistä sun kollegoista ja keskittyä siihen työhön? Vaihtamalla voi parantua tai sitten ei.
Vierailija kirjoitti:
Aika usein töissä ollaan vain töissä, eikä muistella poissa olevia. Valitettavasti. Ehkä sun kannattaa vähän etääntyä näistä sun kollegoista ja keskittyä siihen työhön? Vaihtamalla voi parantua tai sitten ei.
Tän takia miehet usein etenee enempi työelämäs. Työkamut on oikeita kamuja joiden puolia pidetään ja joiden menestyksestä iloitaan ja tsempataan. Naiset taas vaan kyräilee.
Se on jännä miksi naista pidetään empaattisempana sukupuolena kun harvoin naisten näkee tekevän muuta ko puhuvan mutta miehet osottaa aitoa toveruutta teoilla jotka tunnetusti puhuu enempi ku tuhat sanaa.
Totta kai se harmittaa, jos tekemättömät työsi kaatuvat muiden niskaan. Mutta esimiehen tehtävähän se on ne hommat jakaa, ei työntekijöiden. On huonoa johtamista, jos noita asioita ei ole esimiestaholla pohdittu ja järjestelty vaan koetaan, että yhden sairastuessa muut joutuvat kuseen. Ei se sinun vastuullasi ole miettiä, kuka ne hommat nyt tekee.
Itse en ole koskaan lähetellyt mitään viestejä työkavereille työn ulkopuolella, en kokisi sitä korrektiksi. En koskaan sekaannu työkavereiden yksityisasioihin millään tavalla. Parane pian-toivottelut voitaisiin kokea myös uteluna tai vittuiluna.
🇺🇦🇮🇱
En mä kirjoittele työkavereilleni vapaa-ajalla. Ei mulla ole heidän numeroita, eikä kiinnosta.
Yks työkaveri otti lopputilin. Nykyinen työkaveri kysyi tiedänkö mitä sille kuuluu. En, ei mulla ole sen numeroa.
Haluaisitko siis että sun sairauspoissaoloja räävittäisiin esim. kahvipöydässä vai onko parempi että asiasta ei työpaikalla puhuta? Tulet takaisin sitten kun tulet?
Siis aivan kamalaa. Pitäskö alkaa pomolta pyytämään puhelinnumeroa ja alkaa soittelemaan työajalla sitten kotiin sairaalle?
Meillä joku jää saikulle, ei se meille muille kuulu minkä takia. Tulee sit kun tulee.
Ne on vaan töissä siellä. Olet heille vain työkaveri. Se tarkoittaa ettet ole kovin merkityksellinen heille noin työpaikan ulkopuolella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika usein töissä ollaan vain töissä, eikä muistella poissa olevia. Valitettavasti. Ehkä sun kannattaa vähän etääntyä näistä sun kollegoista ja keskittyä siihen työhön? Vaihtamalla voi parantua tai sitten ei.
Tän takia miehet usein etenee enempi työelämäs. Työkamut on oikeita kamuja joiden puolia pidetään ja joiden menestyksestä iloitaan ja tsempataan. Naiset taas vaan kyräilee.
Se on jännä miksi naista pidetään empaattisempana sukupuolena kun harvoin naisten näkee tekevän muuta ko puhuvan mutta miehet osottaa aitoa toveruutta teoilla jotka tunnetusti puhuu enempi ku tuhat sanaa.
Miehet laittavat naisia useammin työyhteisön lähisuhteiden edelle. Mies jota kiinnostaa työtoverin vointi voi olla silti välinpitämätön kumppaniaan kohtaan. Sitten kun työpaikka menee ei ole enää kavereita.
Minä en halua edes kuulla mitään työkavereista enkä töistä kun olen saikulla.
Parempi vaan ettei mikään muistuta paskasta työpaikasta!
Sitäpaitsi jos ihminen ei mulle henk. koht kerro ilo-tai suruviestiä, en onnittele tai harmittele, koska en ota kantaa " juorujen" kautta. Enhän mä tiedä, onko tieto alunperin tarkoitettu kaikkien korville, jos joku muu kertoo kuulleensa joltain muulta, että joku muu on nyt kipeä tai meni naimisiin.
Tai joku sanoo, et "Maija" on raskaana. Menenkö onnittelemaan, jos se ei ookkaan raskaana, tai sit se sano vaan tälle yhdelle ja pyysikin sitä pitämään asian salaisuutena.
Olen myös todistanut, kuinka puhelinlangat laulaa. Olin paikalla, kun eräs asia kerrottiin. Toinen kaveri kertoi sen asian erilailla eteenpäin. En puuttunut, ei kuulu mulle mitä toinen lörpöttää. Jokainen on vastuussa omista sanomisistaan.
Sairausasiat ovat salassa pidettäviä asioita. Ei niitä juoruta töissä eikä pomo saa kertoa eteenpäin.
Oho. Aika erikoinen vaatimus mielestäni. Olen kaikille ystävällinen mutta ihmisten oma aika ja sairastaminen on mielestäni yksityisasioita ja mielestäni on vain ja ainoastaan oikein ja hyvien tapojen mukaista että en ole sairausaikana yhteydessä. Sitten kun kollega palaisi niin toki suhtautuisin empaattisesti ja ymmärtävästi ja puhuisin hänen määrittämällä tasolla ja tahtiin asiasta.
Mutta esim esihenkilön johdolla kerätty kukka/kortti/lahjalähetys terveisien kanssa olisi mielestäni ihan paikallaan ja sopivuuden rajoissa.
Ei mulla ole työkavereiden yksityisnumeroja. Yksi sairastaa nyt syöpää ja lähetin kyllä terveiset toisen työkaverin kautta. En ajatellut kysyä numeroa, kun ei me olla oltu tekemisissä työpaikallakaan muuta kuin tervehditään nähdessä.
Minä ajattelen, että on jopa epäkohteliasta soittaa ja udella vieläkö siellä ollaan hengissä. Annan sairastaa ihan rauhassa.
Olen itse kylmä nainen enkä oikein välitä työkavereista muuta kuin, että työt sujuu yhdessä, mutta vapaa-ajalla ei kiinnosta olla tekemisissä. Mulle olisi helpotus, ettei kukaan soittaisi sairaana ollessani.
Vierailija kirjoitti:
Itseasias itellä samantyylinen kokemus. Miespuolinen työkamu soitti, yksikään naisista ei.
Naiset ovat kateellisia jopa toisen sairaudesta.
Parhaa työyhteisöt mulla ovat olleet ne joissa olin ainoa nainen.
Kadun, että opiskelin ammatin, jossa sitten joudun naarspuolisten hyeenoiden seuraan.
Mulla on ihan mukavat työkaverit ja ollaan somessakin kavereita, mutta ei kukaan kysellyt kuulumisiani, kun sairastuin. Tiesivät siis kyllä, että olen vaikeasti sairaana.
Palasin nyt töihin osittaisena ja olen yhä sairas. Osa kyseli kuulumisia empaattisesti ja kuunteli. Osa puhui vain töistä ja kuvitteli, että töihin palattuani jaksan tehdä töitä sata lasissa. Tällä hetkellä pohdin, jaksanko jatkaa töissä näin vai pitäisikö tehdä töitä viikossa vielä yksi päivä vähemmän. Mulle tärkeintä olisi nyt toipuminen.
Tsemppiä sairauden kanssa ja toipumista!