Mä niin ymmärrän että ihmiset eroaa kun lapset on pieniä

Jokainen tietää että se on parisuhteelle koetinaikaa, silloin ei anneta periksi, se kestää jonkin aikaa mutta sitten helpottaa.



Mä luulen kyllä että sulla on huono mies, mieskin voi auttaa kodinhoitamisessa ja lapsen. Mun mielestä silti turha rutista jostain kaupassa käynnistä, siinähän se samalla hoituu kun lapsen kanssa ulkoilee tai jos on kauppamatka pitkä, niin ei vaadi paljon jos istuu autoon ja ajaa kauppaan.

minakin ymmarran ihmisia jotka pikkulapsiaikana eroavat.

Meilla oli ihan alyttoman kamalaa kakkosen ensimmaiset 18kk. Vaikka silta naytti etta molemmat mielummin eroaisivat niin onneksi mieheni selvajarkisempana ehdotti jossain vaiheessa etta katotaanko viela 6kk? Asetti aikarajan, etta jos parisuhde ei ala siita yhtaan paranemaan niin mietimme tilanteen uudestaan.

No, onneksi lapset kasvaa, alkaa nukkumaan paremmin, oma paa selvenee ja meidan suhde muuttu huomattavasti paremmaksi. Olen todella onnellinen etta siina vaiheessa ei erottu.



Nama tunteet siitakin huolimatta etta mieheni kylla osallistuu kodin- seka lastehoitoon minusta tarpeeksi ja antaa minulle kyselematta omaa aikaa, vaikkakin tekee paljon toita.

että tällaiselle miehelle on tehty kolme lasta. Ymmärrän, ettei ensimmäisen syntyessä asuttu yhdessä (!), mutta kai jo toisen syntyessä?

Mä hoidan lapset yksin, myös vauvan joka huutaa lähes kaiken valveillaoloaikansa. Lisäksi mä hoidan kodin; tiskit, pyykit, hankinnat, siivouksen yms. Käyn kaupassa, kuljetan isompaa lasta, hoidan raha-asiat, lasten asiat (hammaslääkärit, lahjat kavereille yms), suhteet sukulaisten kanssa jne. Ja jos pyydän miestä tekemään jotain niin vastaus on ei. Hänellä on kuulemma oma työnsä ja mulla omani. Jos olisin yh niin tottakai edelleen hoitaisin samat mutta ei menis energia ton lusmupuolison vihaamiseen ja pettymiseen kun apua ei saa pyytämisestä huolimatta. Ihan mahdotonta taas tää elämä:(

meillä pikku mausteina vielä, että muutin 2 lapseni kanssa vieraalle paikkakunnalle, reissutyötä ulkomailla tekevän miehen luo ja elimme eri rahoissa...

Saimme sitten yhteisen lapsen... Kun vauva oli ½-vuotias, minun oli muutettava takaisein kotipaikkakunnalle, koska olisin muuten ottanut itseni hengiltä ko. taakan alla.

Mutta näin on rakastunut (nainen) tyhmä, että uskoo hyvän voittavan. Todellisuus on toinen, ainakin meillä!!

Kaikki pitäisi olla hyvin mutta lapsi on jatkuvasti tyytymätön. Ei ole allergiaa, muitakin tutkimuksia on tehty mutta ei ole selvinnyt mitään. En tiedä voisiko se vain olla lapsen luonteessa että esim. loukkaantuu kun sanon hänelle ei, siitä seuraa tunnin kestävä huuto. Usko pois että olen miettinyt ja yrittänyt selvittää syytä.

Ainoa paikka jossa lapsi on huutamatta on minun sylini mutta en pysty pitämään häntä taukoamatta sylissä. Kun lasken alas lattialle esim. lelujen sekaan alkaa taas tunnin kestävä huuto.

Lapsi puree jatkuvasti, raapii, huitoo, hakkaa tavaroilla jne eli on pakko kieltää.

Lapsia on siis yhteensä kaksi, puhun nuorimmaisesta varmaan vuorotellen lapsena ja vauvana niin saattaa olla sekavaa.

ap

minakin ymmarran ihmisia jotka pikkulapsiaikana eroavat. Meilla oli ihan alyttoman kamalaa kakkosen ensimmaiset 18kk. Vaikka silta naytti etta molemmat mielummin eroaisivat niin onneksi mieheni selvajarkisempana ehdotti jossain vaiheessa etta katotaanko viela 6kk? Asetti aikarajan, etta jos parisuhde ei ala siita yhtaan paranemaan niin mietimme tilanteen uudestaan. No, onneksi lapset kasvaa, alkaa nukkumaan paremmin, oma paa selvenee ja meidan suhde muuttu huomattavasti paremmaksi. Olen todella onnellinen etta siina vaiheessa ei erottu. Nama tunteet siitakin huolimatta etta mieheni kylla osallistuu kodin- seka lastehoitoon minusta tarpeeksi ja antaa minulle kyselematta omaa aikaa, vaikkakin tekee paljon toita.

Mielestäni teillä oli siinä erilainen tilanne kun meillä että molemmat tunnustivat ongelman olemassaolon ja yhdessä yrititte etsiä ratkaisua. Jos miehesi olisi vain sanonut sinulle että paras yrittää vaan selvitä keskenäsi koska hän ei ehdi/jaksa auttaa kun on omia hommia. Eli jos hän olisi ollut täysin välinpitämätön tai jopa ilkeä sinua kohtaa (parisuhdettanne ja perhettänne myös) niin tuskinpa lopputulos olisi ollut sama.

ap

Meillä varsinainen kriisi puhkesi toisen lapsen syntymän jälkeen. Ensimmäisen lapsen kohdalla oli nuoruuden intoa "hitto mä näytän kaikille etten ole sellainen väsähtänyt mamma", jaksoin ihan hyvin ja minusta oli tooooosi hienoa jos pääsin kerran viikossa jumppaan, mikä sankari mieheni olikaan!



Nyt kun meillä on toinen lapsi alan olla ihan loppu. Tämä toinen nukkuu erittäin huonosti ja mies senkun lisää omia menojaan, kävipä poikaporukassa ulkomaillakin. Hänen näkemyksensä osallistumisesta on se että vie esikoisen uimaan, menee tämän kanssa kaverille kahvittelemaan ja jättää minut koko päiväksi yksin vauvan kanssa. "Onhan se yksi hoidettava vähemmän", on joo, mutta silti minä olen se joka väsymyksestä pyörtymäisillään hoidan sen vauvan enkä saa hetkeäkään olla yksin koko päivänä. Ja kotityöt teen myös minä.



Joskus kyllä käy mielessä että ero olisi hyvä juttu, lapset olisi edes pari päivää kuussa miehellä ja saisin levätä.

Hän istui (yritti nukkua) vauva sylissä ja vauva huusi. Minua otti niin päähän että mies ei edes yritä heijata, antaa tuttia, mitä tahansa(!) että vauva rauhottuisi! Ei kuulemma jaksanut. Pakko mun oli sitten itse taas ottaa vauva syliin kun en kestänyt kuulla sitä huutoa:(



Jos on kaksi aikuista ja yksi huutava lapsi niin luulisi että vuorottelemalla ja asioista järkevästi sopimalla saavutettaisiin tilanne että molemmat pystyisivät edes nukkumaan. Meillä tähän ei vaan pystytä kun mies ei tee osuuttaan.



ap

Meillä varsinainen kriisi puhkesi toisen lapsen syntymän jälkeen. Ensimmäisen lapsen kohdalla oli nuoruuden intoa "hitto mä näytän kaikille etten ole sellainen väsähtänyt mamma", jaksoin ihan hyvin ja minusta oli tooooosi hienoa jos pääsin kerran viikossa jumppaan, mikä sankari mieheni olikaan! Nyt kun meillä on toinen lapsi alan olla ihan loppu. Tämä toinen nukkuu erittäin huonosti ja mies senkun lisää omia menojaan, kävipä poikaporukassa ulkomaillakin. Hänen näkemyksensä osallistumisesta on se että vie esikoisen uimaan, menee tämän kanssa kaverille kahvittelemaan ja jättää minut koko päiväksi yksin vauvan kanssa. "Onhan se yksi hoidettava vähemmän", on joo, mutta silti minä olen se joka väsymyksestä pyörtymäisillään hoidan sen vauvan enkä saa hetkeäkään olla yksin koko päivänä. Ja kotityöt teen myös minä. Joskus kyllä käy mielessä että ero olisi hyvä juttu, lapset olisi edes pari päivää kuussa miehellä ja saisin levätä.

mies (pakottamalla tosin) tekee isomman lapsen kanssa jotain mutta on mulle edelleen se huutaja siinä, eli ei se auta. Itsellä tosi huono omatunto kun isomman lapsen kanssa en ehdi mitään tehdä kun kaikki aika ja energia menee tämän vaativan tapauksen kanssa. Ihan mielelläni itse tekisin isomman lapsen kanssa jotain...

Itse olin väsynyt ensimmäisen lapsen kanssa (kävin silloin myös töissä ja opiskelin) mutta kun olin niin väsynyt että tavarat (tai vauva) putoili käsistä, unohdin kaikki neuvolat ja muut menot, en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin nukkumista tms niin pystyin viemään vauvan muutamaksi tunniksi äidilleni että pystyin itse hetken nukkumaan. Mutta tuolloin oli myös ihan eritavalla kotitöitä ja ruoanlaittoa kun nyt on myös esikoinen ja mies (joille pitää kokoajan olla ruokaa, pyykkiä hullunlailla jne.)

Nyt siis omat vanhempani eivät ole käytettävissä ja kavereihin välit ovat aika viilentyneet kun en ole kohta vuoteen jaksanut oikein pitää keheenkään yhteyttä:(

ap

Hän istui (yritti nukkua) vauva sylissä ja vauva huusi. Minua otti niin päähän että mies ei edes yritä heijata, antaa tuttia, mitä tahansa(!) että vauva rauhottuisi! Ei kuulemma jaksanut. Pakko mun oli sitten itse taas ottaa vauva syliin kun en kestänyt kuulla sitä huutoa:( Jos on kaksi aikuista ja yksi huutava lapsi niin luulisi että vuorottelemalla ja asioista järkevästi sopimalla saavutettaisiin tilanne että molemmat pystyisivät edes nukkumaan. Meillä tähän ei vaan pystytä kun mies ei tee osuuttaan. ap

jos olisit reilusti yksin? ei harmittaisi niin paljon, kun toinen vain luumuilee eikä tee mitään?

ennen lapsen tekemistä? Kai se mies oli ennen lastakin samanlainen? Mihin se lapsen myötä muuttuisi? Eli ihan itse olette itsellenne puolison valinneet.

Alunperin ihastuin hänessä siisteyteen ja ruoanlaittotaitoihin jne.. *askanmarjat se ei nykyään tee mitään!

Löytääkö kukaan sitä kotitöiden lomaketta, joka oli perhe-lehdessä? se näille miehille täytettäväksi!

ennen lapsen tekemistä? Kai se mies oli ennen lastakin samanlainen? Mihin se lapsen myötä muuttuisi? Eli ihan itse olette itsellenne puolison valinneet.

ei kakkea elämässä voi ennakoida, etukäteen voi puhua jos kumpikin ovat siihen valmiit, ihminen saattaa kaikista puheista huolimatta olla eri kun tilanne tulee ajankohtaiseksi.

ja kyllä, itse olemme miehemme valinneet.

[i.

[/quote]

Mutta tuolloin oli myös ihan eritavalla kotitöitä ja ruoanlaittoa kun nyt on myös esikoinen ja mies (joille pitää kokoajan olla ruokaa, pyykkiä hullunlailla jne.)

[/quote]

Lopeta se miehen passaaminen.

tiedän että se ei ole helppoa. eikä se välttämättä ymmärräkkään.

Miestä ei todellakaan TARVITSE passata, lapsia "tarvii". Hankit toisen pyykkikorin, miehen pyykeille.

Järkyttävää tämä toisten ihmisten eli miesten haukkuminen tällä palstalla - ja ikävä kyllänaisille niin tyypillistä. On ihmiseltä - eli siis siltä mieheltä - täysin normaali reaktio, että tahtoo ottaa etäisyyttä koko kotiin naisesta puhumattakaan, jos toinen on jatkuvasti totaalisen negatiivinen.



Kotiäitiys on paroisuhteille haitaksi, ja sen mittaa tulisi rajoittaa. Nykyinen trendi kolmevuotiaaksi saakka jatkuvasta hoitoajasta on tuhoisa useimmille parisuhteille.



Pitkän kotiäitiyden aikana parisuhteisiin luutuvat työnjakoasetelmat, jotka sitten kostautuvat kriisinä viimeistään siinä vaiheessa kun naiset palaavat töihin hoitovapaalta. Nainen on kotona oltuaan nimittänyt itsensä kodin toimitusjohtajaksi, ja asetelma ei niin vain loksahdakaan tasa-arvoiseksi työnjaoksi.



Tässä loksahtamattomuudessa on aina kaksi osapuolta; tämä täällä aina überlaiskaksi hoettu mies, joka jatkaa jo tutuksi tullutta työnjakoa - mikä on tietysti väärin, ja mihin tulisi saada oikaisu - ja nainen, joka jatkaa kotiäitihybristään olemalla oman talouden Stalin, joka yrittää pitää kädessään kaikkia kotiin liittyviä lankoja. Ei hyvä.



Kyllä niiden teidän miestenne pitää minunkin mielestäni osallistua kotiöihin, mutta uskokaa nyt hyvät naiset, että te ette ole mitään kotinne diktaattoreita. Se kodin järjestys, siisteys, työnjako jne. määritellään yhdessä uudestaan sen miehen kanssa siinä vaiheessa kun te palaatte töihin - ja nimenomaan YHTEISESTI, neuvotellen. Tarvittaessa sitä vaadittua tasoa on laskettava.



Kyse ei voi olla mistään sanelupolitiikasta, jossa kodista kotiäitiyden aikana huolehtinut nainen jakaa rooleja pikku apureilleen, ja vittuilee, jos ne eivät tule hoidettua.



Delegointi, vastuunjako, sopiminen. Siitä se lähtee, ei kitinästä. Ensimmäinen tehtävä olisi tarkastella realistisesti ja kiihkottomasti sitä tilannetta jossa ollaan, ja luoda aito tilannearvio.



Tähänkin viestiin tulee varmasti vastauksia, joissa "mutta kun tuo mun mies ei vaan saa mitään aikaan ja on niin vitun laiska" jne. Tiedättekös mitä - niin olisitte tekin, jos kuuntelisitte vittuilua ja natinaa aamusta iltaan.

Muistakaapas se. Ensin nainen olettaa että mies tekee jotain koska kuka tahansa täysjärkinen varmaan tajuaa että viikon putkeen valvonut äiti on puhki, sitten nainen voi pyytää ja mies hymähtää "hmm, kohta/ehkä/katotaan" tai ei sano mitään. Kiukku kasvaa väsymyksen ja stressin myötä eikä siinä kauaa enää jaksa pyydellä kauniisti että siivoaisitko ne v**** sukkasi lattialta senkin vellip**** joka et edes tuota lamppua saanut vaihdetuksi. Olkootkin "väärin", mutta kuinka "oikein" on sekään että mies luistaa kotitöistä ym. vastuusta ja häntä pitää vahtia että tekee osuutensa?? Aikuinen ihminen!



Ps. Minusta kodin siisteystason määrittää lapsi, siis sikäli että pienen vauvan kanssa nyt vaan ei voi pitää johtoja ja vaarallisia laitteita levällään pitkin lattioita eikä taapero saa päästä veitsikokoelmaan käsiksi.

Mies ei tee sovittuja asioita. Ei niitäkään mitä hän itse ehdottaa omiksi vastuualueiksi jos asiasta keskustelemme. Olet siinä oikeassa että minun siistiyskäsitykseni on kovin erilainen kun miehen mutta sovitut asiat pitäisi tehdä. Eikä tässä ole kyse mistään sellaisesta että mies ei viikkaisi pyykkejä minun toivomalla tavallani vaan siitä että hän käy töissä, omilla asioillaan, lepää, tekee kotona omia juttujaan ja nukkuu. Omat treenivaatteensa hän joskus laittaa koneeseen mutta silloinkin ripustaa ne kuivumaan edellisten pyykkien päälle tms jolloin kuivaustelineellä on päällekkäin vaatteita jotka lopulta kaikki ovat märkiä. Yleensä jos pyydän häneltä jotain vastaus on ettei jaksa ja hänellä on oma työnsä ja mulla omani. Ja meillä ei ole kyse pitkästä kotiäitiydestä koska lapsi on alle vuoden ikäinen ja huutava tapaus kuten olen kertonut moneen otteeseen. Tottakai teen itse niin paljon kun ehdin ja jaksan mutta eikö parisuhteessa pitäisi voida luottaa siihen että toinenkin osallistuisi jos toisella on voimat ihan lopussa?



ap

juurikin noin... mulla on tavallaan mies vaik oon yh.ei asuta yhessä.mä hoidan asiat.kyllä hän kiitettävästi hoitaa meiän vauvaa jne. että en valita.

myös niitäkään, jotka ovat esim.20v. yhessä, menevät naimisii ja erovat sit vuoden päästä. onko näissä tapuksissa kysevaa rahasta?

Mies kyllä teki ja hoiti hommansa mutta olisi halunnut siitä gloriaa. Teki vain sen takia kun kuuluu tehdä niin ja nalkutti. En jaksanut.

ennen lapsen tekemistä? Kai se mies oli ennen lastakin samanlainen? Mihin se lapsen myötä muuttuisi? Eli ihan itse olette itsellenne puolison valinneet.