En osaa enää tutustua ihmisiin enkä osaa small talkia.

Minulla yksipuolinen ihastuminen johti tällaiseen. En osaa enään olla ihmisten seurassa.

Ainahan juttelu aloitetaan jostain pienestä. Sitten voi siirtyä kokeilemalla kenties varovasti edeten isompiin aiheesiin.

Vierailija kirjoitti:

Ainahan juttelu aloitetaan jostain pienestä. Sitten voi siirtyä kokeilemalla kenties varovasti edeten isompiin aiheesiin.

Toki, mutta se pienten asioiden pyörittely kestää ja kestää. En nyt aina jaksa jutella mistään maailmaa mullistavastakaan, jotenkin koko puhumisakti on monesti epämiellyttävä. Haluaisin tutustua ihmisiin, mutten enää osaa. Tuntuu, että itse kerron itsestäni ihan liikaa ihan liian pian ja sitten hävettää. En mitään traumoja tietenkään, mutta tavallisia asioita. Muut kertoo itsestään niin vähän tai tosi pinnallisia asioita ja sitten  itsestä tuntuu oudolta.

ap

Ihmiset ovat outoja ja rasittavia. Eletään vain omissa koloissamme.

Kasvokkain kohtaaminen on parempi. Siinä näkee ilmeet ja eleet. Voi myös lukea rivien välistä kuinka ihminen puhuu - onko rehellinen vai esittääkö jotain mitä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Kasvokkain kohtaaminen on parempi. Siinä näkee ilmeet ja eleet. Voi myös lukea rivien välistä kuinka ihminen puhuu - onko rehellinen vai esittääkö jotain mitä ei ole.

Kasvokkaisista kohtaamisista tässä puhuinkin.

ap

Mä en ole koskaan ollut mikään "porukkaihminen". En lapsena, en teininä, en nuorena, en keski-ikäisenä enkä nyt kuuskymppisenäkään. Olen ollut monissa työpaikoissa, mutta työporukassa ollut oikeastaan ihan vapaasta tahdostani "ulkokehällä". Jos aihe, josta puhutaan, ei ole kiinnostanut mua, olen ollut hiljaa. Ja nyt jo 10 vuotta olen tehnyt etätöitä, työkavereita nähnyt viimeksi 3 vuotta sitten ja silloinkin vain parin tunnin ajan. Oma lähisukuni on ollut ainoa porukka, jossa oikeasti viihdyn, mutta silloinkin olen yleensä ihan mielelläni vain kuunnellut muiden juttuja. Mulle on ihan ok, että muut hoitavat puhumisen ja mä vain rentoudun. 

Ihmiset, joihin olen aikuisiällä aidosti tutustunut ja joiden kanssa olen oikeasti ystävystynyt, ovat tulleet elämääni yllättäen. Mainitsemasi tarttumapinta on tullut täysin puskan takaa. Joku jossain tilanteessa on vain alkanut kertoa jostain asiasta, joka on omassa elämässäni ollut tärkeä ja merkityksellinen tai josta mä olen tiennyt ja voinut auttaa ja neuvoa. Vuosi sitten eräs ihminen Facebookissa laittoi mulle yllättäen yksityisviestiä. Oltiin sitä ennen pieni hetki kohdattu eräässä Facebookin ryhmistä. Hän on jälkeenpäin sanonut, ettei tiedä, miksi hän sinä iltana valitsi juuri minut - tuntemattoman - jolle alkoi kertoa elämässään juuri meneillään olevasta raskaasta asiasta. Kun luin hänen viestinsä ensimmäisen lauseen, mulla nousi ihokarvat pystyyn ja tiesin jo, mitä seuraavissa lauseissa lukee. Hänen puolisonsa oli saanut erittäin harvinaisen sairaskohtauksen, jollaisesta vain 10% selviää hengissä. Samanlaisen kuin mitä mä olin saanut 9 vuotta aikaisemmin. Ollaan monta kertaa jälkeenpäin naurettu, että  joku jossain Universumissa osoitti sormellaan, että toi ja toi pitää saattaa yhteen. Mulla ei ole koskaan aiemmin ollut ystäväperhettä, mutta nyt mulla on. Jopa niin, että hänen aikuisista lapsistaan puolisoineen on tullut mun ystäviäni. Ja tämän porukan kanssa tykkään myös jutella. 

Mä olen aika introvertti ja tuon ystäväni lisäksi mulla on toinen ystävä, joka tuli hieman samalla tavalla elämääni (yhteinen intohimo erääseen asiaan), mutta ei noin "raflaavasti". Kavereita ei pahemmin ole, mutta on tuttuja. Sellaisia, joiden kanssa voi jutella niitä näitä, mutta minäkään en kauheasti kaipaa mitään smalltalkia. Eikä heidän kanssaan tosiaan ole mitään tarttumapintaa. 

Viljele tavallisen puheen sekaan pieniä positiivisia henkilökohtaisia asioita. Niihin voi sitten kuulija tarttua jos haluaa. Pikkuhiljaa alkaa löytyä ihmisiä, joiden kanssa juttelee mieluummin kuin toisten.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole koskaan ollut mikään "porukkaihminen". En lapsena, en teininä, en nuorena, en keski-ikäisenä enkä nyt kuuskymppisenäkään. Olen ollut monissa työpaikoissa, mutta työporukassa ollut oikeastaan ihan vapaasta tahdostani "ulkokehällä". Jos aihe, josta puhutaan, ei ole kiinnostanut mua, olen ollut hiljaa. Ja nyt jo 10 vuotta olen tehnyt etätöitä, työkavereita nähnyt viimeksi 3 vuotta sitten ja silloinkin vain parin tunnin ajan. Oma lähisukuni on ollut ainoa porukka, jossa oikeasti viihdyn, mutta silloinkin olen yleensä ihan mielelläni vain kuunnellut muiden juttuja. Mulle on ihan ok, että muut hoitavat puhumisen ja mä vain rentoudun. 

Ihmiset, joihin olen aikuisiällä aidosti tutustunut ja joiden kanssa olen oikeasti ystävystynyt, ovat tulleet elämääni yllättäen. Mainitsemasi tarttumapinta on tullut täysin puskan takaa. Joku jossain tilanteessa on vain alkanut kertoa jostain asiasta, joka on omassa elämässäni ollut tärkeä ja merkityksellinen tai josta mä olen tiennyt ja voinut auttaa ja neuvoa. Vuosi sitten eräs ihminen Facebookissa laittoi mulle yllättäen yksityisviestiä. Oltiin sitä ennen pieni hetki kohdattu eräässä Facebookin ryhmistä. Hän on jälkeenpäin sanonut, ettei tiedä, miksi hän sinä iltana valitsi juuri minut - tuntemattoman - jolle alkoi kertoa elämässään juuri meneillään olevasta raskaasta asiasta. Kun luin hänen viestinsä ensimmäisen lauseen, mulla nousi ihokarvat pystyyn ja tiesin jo, mitä seuraavissa lauseissa lukee. Hänen puolisonsa oli saanut erittäin harvinaisen sairaskohtauksen, jollaisesta vain 10% selviää hengissä. Samanlaisen kuin mitä mä olin saanut 9 vuotta aikaisemmin. Ollaan monta kertaa jälkeenpäin naurettu, että  joku jossain Universumissa osoitti sormellaan, että toi ja toi pitää saattaa yhteen. Mulla ei ole koskaan aiemmin ollut ystäväperhettä, mutta nyt mulla on. Jopa niin, että hänen aikuisista lapsistaan puolisoineen on tullut mun ystäviäni. Ja tämän porukan kanssa tykkään myös jutella. 

Mä olen aika introvertti ja tuon ystäväni lisäksi mulla on toinen ystävä, joka tuli hieman samalla tavalla elämääni (yhteinen intohimo erääseen asiaan), mutta ei noin "raflaavasti". Kavereita ei pahemmin ole, mutta on tuttuja. Sellaisia, joiden kanssa voi jutella niitä näitä, mutta minäkään en kauheasti kaipaa mitään smalltalkia. Eikä heidän kanssaan tosiaan ole mitään tarttumapintaa. 

Ihana tarina! Mullekin on sattunut pari kertaa, että ihan yllättäen on ystävystynyt jonkun kanssa, mutta nekin ihmiset on aina jossain kohtaa ottaneet etäisyyttä tai vaan lakanneet pitämästä mitään yhteyttä. Nyt on viimeinen kaveri "menossa", ei enää vastaa viesteihin. Ehkä siksi aloin nyt pohtia asiaa enemmän. Jotenkin ihmissuhteet vaan aina kuihtuu, vaikka yritän pitää niitä elossa. Olen aina kaikille se ulkokehäläinen, johon ei sitten jossain kohtaa enää riitä energiaa.

ap

Yritä olla ajattelematta, että mitä voi sanoa. Älä ajattele, että tämän sanominen olisi liian avointa. Puhut vain, mitä sylki suuhun tuo. Opettele jotain keskustelun avauksia ja toista niitä, esim. sitten sitä "mitä teit eilen"-osastoa tai vaikka säästä. Säästä puhuminen on tosi kliseistä, mutta oikeasti kaikilla on mielipide ja kokemus siitä.

Olen itsekin tosi huono small talkissa. Tykkään jutella, mutta en osaa olla se, joka keskustelua vie. Puheliaiden kanssa on helppo puhua, mutta toisen yhtä hiljaisen kanssa se on sitten sitä kiusallista hiljaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole koskaan ollut mikään "porukkaihminen". En lapsena, en teininä, en nuorena, en keski-ikäisenä enkä nyt kuuskymppisenäkään. Olen ollut monissa työpaikoissa, mutta työporukassa ollut oikeastaan ihan vapaasta tahdostani "ulkokehällä". Jos aihe, josta puhutaan, ei ole kiinnostanut mua, olen ollut hiljaa. Ja nyt jo 10 vuotta olen tehnyt etätöitä, työkavereita nähnyt viimeksi 3 vuotta sitten ja silloinkin vain parin tunnin ajan. Oma lähisukuni on ollut ainoa porukka, jossa oikeasti viihdyn, mutta silloinkin olen yleensä ihan mielelläni vain kuunnellut muiden juttuja. Mulle on ihan ok, että muut hoitavat puhumisen ja mä vain rentoudun. 

Ihmiset, joihin olen aikuisiällä aidosti tutustunut ja joiden kanssa olen oikeasti ystävystynyt, ovat tulleet elämääni yllättäen. Mainitsemasi tarttumapinta on tullut täysin puskan takaa. Joku jossain tilanteessa on vain alkanut kertoa jostain asiasta, joka on omassa elämässäni ollut tärkeä ja merkityksellinen tai josta mä olen tiennyt ja voinut auttaa ja neuvoa. Vuosi sitten eräs ihminen Facebookissa laittoi mulle yllättäen yksityisviestiä. Oltiin sitä ennen pieni hetki kohdattu eräässä Facebookin ryhmistä. Hän on jälkeenpäin sanonut, ettei tiedä, miksi hän sinä iltana valitsi juuri minut - tuntemattoman - jolle alkoi kertoa elämässään juuri meneillään olevasta raskaasta asiasta. Kun luin hänen viestinsä ensimmäisen lauseen, mulla nousi ihokarvat pystyyn ja tiesin jo, mitä seuraavissa lauseissa lukee. Hänen puolisonsa oli saanut erittäin harvinaisen sairaskohtauksen, jollaisesta vain 10% selviää hengissä. Samanlaisen kuin mitä mä olin saanut 9 vuotta aikaisemmin. Ollaan monta kertaa jälkeenpäin naurettu, että  joku jossain Universumissa osoitti sormellaan, että toi ja toi pitää saattaa yhteen. Mulla ei ole koskaan aiemmin ollut ystäväperhettä, mutta nyt mulla on. Jopa niin, että hänen aikuisista lapsistaan puolisoineen on tullut mun ystäviäni. Ja tämän porukan kanssa tykkään myös jutella. 

Mä olen aika introvertti ja tuon ystäväni lisäksi mulla on toinen ystävä, joka tuli hieman samalla tavalla elämääni (yhteinen intohimo erääseen asiaan), mutta ei noin "raflaavasti". Kavereita ei pahemmin ole, mutta on tuttuja. Sellaisia, joiden kanssa voi jutella niitä näitä, mutta minäkään en kauheasti kaipaa mitään smalltalkia. Eikä heidän kanssaan tosiaan ole mitään tarttumapintaa. 

Ihana tarina! Mullekin on sattunut pari kertaa, että ihan yllättäen on ystävystynyt jonkun kanssa, mutta nekin ihmiset on aina jossain kohtaa ottaneet etäisyyttä tai vaan lakanneet pitämästä mitään yhteyttä. Nyt on viimeinen kaveri "menossa", ei enää vastaa viesteihin. Ehkä siksi aloin nyt pohtia asiaa enemmän. Jotenkin ihmissuhteet vaan aina kuihtuu, vaikka yritän pitää niitä elossa. Olen aina kaikille se ulkokehäläinen, johon ei sitten jossain kohtaa enää riitä energiaa.

ap

Mä uskon, että muissakin ihmisissä olisi kaipaamaani tarttumapintaa, mutta koska kyllästyn aika nopeasti pelkkään smalltalkiin, tarttumapinta ei koskaan ehdi tulla esille. Keskustelut ovat ja pysyvät pinnallisina. 

Ihmissuhteiden hiipuminen on mielestäni aika tavallista ja normaaliakin. Varsinkin, jos eletään sellaista elämänvaihetta, joissa elämäntilanteet muuttuvat. Toinen "katoaa" omiin kiireisiinsä. Mä uskon ja toivon, että koska mun ja ystävieni elämässä ei enää isoja muutoksia tule muu kuin muutaman vuoden sisällä eläkkeelle jääminen, niin näillä ihmissuhteilla olisi mahdollisus kestää loppuelämän. Ei tule uusia puolisoita, ei uusia lapsia, ei uusia työpaikkoja, ei uusia asuinpaikkoja...aikanaan ehkä muutto johonkin hoivakotiin, mutta ei muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole koskaan ollut mikään "porukkaihminen". En lapsena, en teininä, en nuorena, en keski-ikäisenä enkä nyt kuuskymppisenäkään. Olen ollut monissa työpaikoissa, mutta työporukassa ollut oikeastaan ihan vapaasta tahdostani "ulkokehällä". Jos aihe, josta puhutaan, ei ole kiinnostanut mua, olen ollut hiljaa. Ja nyt jo 10 vuotta olen tehnyt etätöitä, työkavereita nähnyt viimeksi 3 vuotta sitten ja silloinkin vain parin tunnin ajan. Oma lähisukuni on ollut ainoa porukka, jossa oikeasti viihdyn, mutta silloinkin olen yleensä ihan mielelläni vain kuunnellut muiden juttuja. Mulle on ihan ok, että muut hoitavat puhumisen ja mä vain rentoudun. 

Ihmiset, joihin olen aikuisiällä aidosti tutustunut ja joiden kanssa olen oikeasti ystävystynyt, ovat tulleet elämääni yllättäen. Mainitsemasi tarttumapinta on tullut täysin puskan takaa. Joku jossain tilanteessa on vain alkanut kertoa jostain asiasta, joka on omassa elämässäni ollut tärkeä ja merkityksellinen tai josta mä olen tiennyt ja voinut auttaa ja neuvoa. Vuosi sitten eräs ihminen Facebookissa laittoi mulle yllättäen yksityisviestiä. Oltiin sitä ennen pieni hetki kohdattu eräässä Facebookin ryhmistä. Hän on jälkeenpäin sanonut, ettei tiedä, miksi hän sinä iltana valitsi juuri minut - tuntemattoman - jolle alkoi kertoa elämässään juuri meneillään olevasta raskaasta asiasta. Kun luin hänen viestinsä ensimmäisen lauseen, mulla nousi ihokarvat pystyyn ja tiesin jo, mitä seuraavissa lauseissa lukee. Hänen puolisonsa oli saanut erittäin harvinaisen sairaskohtauksen, jollaisesta vain 10% selviää hengissä. Samanlaisen kuin mitä mä olin saanut 9 vuotta aikaisemmin. Ollaan monta kertaa jälkeenpäin naurettu, että  joku jossain Universumissa osoitti sormellaan, että toi ja toi pitää saattaa yhteen. Mulla ei ole koskaan aiemmin ollut ystäväperhettä, mutta nyt mulla on. Jopa niin, että hänen aikuisista lapsistaan puolisoineen on tullut mun ystäviäni. Ja tämän porukan kanssa tykkään myös jutella. 

Mä olen aika introvertti ja tuon ystäväni lisäksi mulla on toinen ystävä, joka tuli hieman samalla tavalla elämääni (yhteinen intohimo erääseen asiaan), mutta ei noin "raflaavasti". Kavereita ei pahemmin ole, mutta on tuttuja. Sellaisia, joiden kanssa voi jutella niitä näitä, mutta minäkään en kauheasti kaipaa mitään smalltalkia. Eikä heidän kanssaan tosiaan ole mitään tarttumapintaa. 

Ihana tarina! Mullekin on sattunut pari kertaa, että ihan yllättäen on ystävystynyt jonkun kanssa, mutta nekin ihmiset on aina jossain kohtaa ottaneet etäisyyttä tai vaan lakanneet pitämästä mitään yhteyttä. Nyt on viimeinen kaveri "menossa", ei enää vastaa viesteihin. Ehkä siksi aloin nyt pohtia asiaa enemmän. Jotenkin ihmissuhteet vaan aina kuihtuu, vaikka yritän pitää niitä elossa. Olen aina kaikille se ulkokehäläinen, johon ei sitten jossain kohtaa enää riitä energiaa.

ap

Mä uskon, että muissakin ihmisissä olisi kaipaamaani tarttumapintaa, mutta koska kyllästyn aika nopeasti pelkkään smalltalkiin, tarttumapinta ei koskaan ehdi tulla esille. Keskustelut ovat ja pysyvät pinnallisina. 

Ihmissuhteiden hiipuminen on mielestäni aika tavallista ja normaaliakin. Varsinkin, jos eletään sellaista elämänvaihetta, joissa elämäntilanteet muuttuvat. Toinen "katoaa" omiin kiireisiinsä. Mä uskon ja toivon, että koska mun ja ystävieni elämässä ei enää isoja muutoksia tule muu kuin muutaman vuoden sisällä eläkkeelle jääminen, niin näillä ihmissuhteilla olisi mahdollisus kestää loppuelämän. Ei tule uusia puolisoita, ei uusia lapsia, ei uusia työpaikkoja, ei uusia asuinpaikkoja...aikanaan ehkä muutto johonkin hoivakotiin, mutta ei muuta. 

Niin, onhan se ihan normaalia, että ihmissuhteet hiipuu. Silti se on minusta surullista ja suren kyllä jokaista kadonnutta kaveria. Muistelen vielä vuosienkin päästä. En ole ikinä arvostanut romanttista rakkautta kovin korkealle, en usko että se voi kestää läpi elämän. Haluaisin uskoa, että koska ystävien kanssa ei asuta yhdessä eikä ole mitään ns. pakkoa olla yhdessä, niin ystävyyssuhteet voisi kestää. Jos toisen kanssa viettää aikaa ainoastaan siksi, että on jotain yhteistä ja pitää toisesta, niin silloin ihmissuhde ei huku arkeen ja laskuihin, eikä vaadita uskollisuutta niin ei voi pettääkään. Mutta jostain syystä tämmöisiä ystävyyssuhteita on kai vielä vähemmän kuin kestäviä parisuhteita.

Tunnistan tuonkin, että kyllästyy, kun ei löydy sitä tarttumapintaa. Musta tuntuu, että ihmiset pelkää ihan hirveästi paljastaa itsestään mitään ja pidetään kaikki koko ajan käsivarrenmitan päässä. Itse taas tutustuisin mieluiten nopeasti ja sitten päätettäisiin, jäädäänkö hyvänpäiväntutuiksi vai voisiko olla mahdollista ystävystyä. Tyhjänpuhuminen turhauttaa ja sitten katoaa mielenkiinto tutustua.

ap