Onko normaalia se ettei lapsuudesta ole isästä

Sulla on ollut ns. poissaoleva isä, paikalla muttei läsnä. Ns. osallistuvia isiä, näitä nykypäivälle tyypillisiä, katsottiin jopa kieroon 70- ja vielä 80-luvuilla.

aina hoiti jne jne, tai no okei, äiti ainakin sanoo niin =D isä kuoli kun olin 6 v ja mulla on vaan pari hassua muistikuvaa...

mutta isä ei olekaan osallistunut lastenhoitoon millään tavalla ja äidilleni se on ylpeydenaihe jota pajattaa vävylleen: "Ei meidän aikaan miesten TARVINNUT OSALLISTUA lastenhoitoon! Herraisä jos olisin pyytänyt "Penttiä" vaihtamaan vaippoja!" kälä kälä...

Ei ole mitään muistikuvia äidistä?? Sen vasta luulisi olevan outoa. Isä oli väkivaltainen alkoholisti, sen kyllä muistan. Mutta muistan myös yhteisiä kalareissuja, metsästysretkiä yms. Mutta äidistä en muista yhtään mitään.

ettei ole kunnolla muistikuvia sellaisesta vanhemmasta, joka ei ole ollut lapselle läsnä (vaikka siis olisikin ollut paikalla). Jos aikuinen jättää lapsen huomiotta, lapsikin jättää lopulta aikuisen huomiotta eikä muistikuvia jää.



Harmillista ja ikävää, mutta varmaankin ihan normaalia.

ei ole muistikuvia äidistä, isästä on ne kännimuistot mutta ei muuta. Johtuu varmaan juuri siitä ettei ne tehneet kanssani paljon mitään. En tosin muista että mitä sitten tein. Mutta muisti nyt on sellainen että monet ei muista lapsuudesta paljoakaan, toisista asioista sitten enemmän.

Johon saa tunneyhteyden ja kun tapahtumiin, mitkä koetaan yhdessä, liittyy tunteita ja mielellään tosiaan jaettuja yhteisiä tunteita.

että taloudessa asui isovanhemmat ja naapurin talo oli todella lähellä. Kun ajattelen naapureita ja isovanhempia ja kavereita, saan kaikista jonkinlaisen mielikuvan, sekä ulkonäöstä että siitä minkälainen oli meidän vastavuoroinen suhde. Jos vaikka ajattelen ukkia, tulee esim. heti mieleen kuva siitä minkä näköinen hän oli. Mutta vanhemmat onkin sitten eri juttu. Äidistä löytyy pinnistellen jonkinlainen mielikuva mutta isästä ei mitään.