Miten olette päässeet yli vanhempien kuolemasta?
Itse heräilen yöllä, stressaan koko ajan ja pelkään miten selviän kun vanha äitini kuolee. Osittain tämä johtuu siitä, hyvin suureltakin osin, että äitini on aina auttanut minua taloudellisesti ja pelastanut monesta liemestä, olen jotenkin takertunut häneen. Minulla ei ole ystäviä, kavereita, sukulaisia tai tuttuja, ainoastaan mieheni ja äitini, ei ketään muita. Olen pian 40v ja äitini hyvin vanha, saanut minut iäkkäänä. Puhuu kuolemastaan joka kerta kun nähdään, tuntuu etten vain osaa enkä edes halua käsitellä kuolemaa tai pitää sitä vaihtoehtona. Tiedostan kyllä että kaikki kuolee aikanaan. Jotenkin koko ajan psyykkaan ja valmistelen itseäni menetykseen ettei se tuntuisi sitten niin pahalta ja ettei maailma romahtaisi. Miten olla stressaamatta väistämätöntä etukäteen?
Kommentit (14)
Itse olen kaiken aina hoitanut ja vanhempani olivat paskiaisia. Kuolema oli ansaittua. Olisi saanut vain olla kivuliaampi.
Eli ap:ta tuntuu huolettavan eniten se, että et enää pääse hyötymään äidistäsi?
Äitini kuoli 10 vuotta sitten, ja ikävä on edelleen suuri. Kaipaan häntä ihmisenä, äitinä, ystävänä.
Aloittaja perii äitinsä. Ei hänellä hätää ole.
Miksi ei voisi vaan suhtautua asiaan ihan luonnollisesti? Elämä kulkee näin.
Terapiaan mars. Minulta kuoli isä kun olin 11-v. ja äiti ollessani 16-v. Yksin on pitänyt maailmassa pärjätä, joten vähän tuntuu oudolta lukea keski-ikäisen naisen vollotusta. Nyt on varmaan pakko sinunkin alkaa kasvaa aikuiseksi?
Äiti on vielä elossa, tiedostan että hän on jo iäkäs ja monisairas eikä välttämättä ole kauaa enää olemassa. Olen omilla jaloillani ja hoidan asiani joten sikäli en panikoi kuoleman ajatusta.
Varmasti hänen lähtönsä on kova paikka kuten isänkin kuolema on, mutta uskon että selviän. Me ollaan juteltu äidin hautajaistoiveista yms, asioista vaikeneminen ei auta.
Vanhempien kuolema on luonnollista. Kaikki me lähdetään täältä, ei elämästä selviä hengissä.
Oman ikäisten tai itseään nuorempien kuolema, se on vaikeaa käsitellä.
Suremalla surusta selviää. Kannattaa itsenäistyä vähitellen niin pärjää.
Vanhempani eivät ole mielestäni mitään VANHUKSIA, vaikka ikää on jo jonkin verran. Sen ikäiset voivat ihan hyvin olla reippaita, liikkua vetreästi ja olla elämäniloisia. Toisen vanhemman kanssa en ole tekemisissä, koska on kuspää, mutta toiseen vanhempaan liittyen minua masentaa katsoa, kuinka hän on täysin luovuttanut kaiken suhteen. En tiedä mistä hänen ainaiset kipunsa johtuvat, mutta viimeiset ties kuinka hel---vetin monta vuotta ovat olleet pelkkää iänikuista valitusta kivuista. Aivan kuin mikään ei ikinä voisi auttaa. En usko, että hän edes yrittää saada apua, esimerkiksi botox-pistoksia tai jotain. Minusta vaikuttaa siltä, että hän vain riutuu niiden kipujensa kanssa, koska niiden varjolla voi aina yrittää hyppyyttää muita ja hakea huomiota. Jos ne yrittäisi hoitaa kuntoon ja vaikka onnistuisikin siinä, niin ei voisi enää vedota ainaisiin ongelmiin milloin missäkin kohtaa kroppaa.
Tosin sanoi yhdelle sukulaiselle (olin kuulolla), että yrittää kuntoutua. Sitähän tässä on vuosikaudet odoteltu. Kukaan meistä ei jaksa sitä ainaista valitusta.
Tuo ja sellainen yleinen negatiivisuus kaikkeen on vanhentanut häntä ihan älyttömän paljon. Hän on elänyt kuin jokin elämänsä ehtoopuolella oleva VANHUS jo vuosia ja vuosia, sen sijaan että yrittäisi olla jotenkin elämässä kiinni ja jotenkin pirteä.
Minua vain masentaa katsoa sitä touhua. Ikääntymisen kun ei tarvitse tarkoittaa sitä, että luovuttaa ja odottelee kuolemaa seuraavat 20 vuotta naama norsunveellä ja läheiset ikuisella valittamisella ja äksyilyllä kuormittaen. Olen pannut merkille, että hänellä vaikuttaa olevan Alzheimerinkin oireita. Joskus niin omituista juttua... Siitä kun sanon, niin reaktio on suuttuminen.
Kyseinen ihminen ei ole ikinä ollut helppo tapaus, mutta nykyään hän on yliraskas henkisesti.
Puolustukseksi sanon, että on hänellä raskaitakin asioita tässä, mutta kyllä minulla niitä on ollut tuhat kertaa enemmän ja on yhä edelleen. Henkisesti todella raskaita asioita, joiden eteen joudun tappelemaan jatkuvasti, vaikka voimat eivät ole riittäneet enää pitkiin aikoihin.
Eikä kukaan valitse itselleen kipuja, mutta en jaksa uskoa, ettei MIKÄÄN auta. Hän ei vain vaikuta tekevän yhtään mitään asioiden eteen.
Eiköhän se ajan kanssa helpota. Siihen tässä pitää nyt totutella. Äitini kuoli kesäkuussa.
Miksi sressata äidin kuolemaa? Saatat itse kuolla jo tänään.
No molemmat vanhemmat ovat kuolleet äkillisesti. Äitini kohdalla ajattelin että alkaa ikää olla ja ettei hän iäisesti elä mutta että ainakin vielä parikymmentä vuotta. Sitten kuolikin täysin yllättäen.
Kyllä siihen oli sopeutuminen. Mutta pakkohan se on jatkaa elämää eteenpäin. Haikeus jää.