Läheiset

Tuntuu että mun aikakäsitys ja muiden käsitys ylipäätään mun elämästä on jotenkin vääntynyt jonkun positiivisuus-filtterin läpi, mun oikeaa olemusta ei kohdata. Raskasta. Tuntuu että läheiset kieltää mun sairastumisen eikä halua uskoa että olen pitkäaikaissairas.

ap

Esimerkkinä mun verenpaine oli alhaisimmillaan todella alhainen, mulla oli rytmihäiriöitä, jalkoja turvotti, suolisto ja koko elimistö oli tulehtunut. Oli raskasta hengittää. Hiuksia lähti tukoittain, paino laski kymmenisen kiloa. Menetin kaiken hallinnan mun fysiikasta ja henkisestä tasapainosta. Olin niin loppu etten enää pystynyt mitenkään lepäämään. Pelkäsin hajoavani.

Kokemuksia henkisestä yksinäisyydestä ja todellisen yhteyden puuttumisesta ihmisiin? Raskasta kun ei voi jakaa todellisuutta sellaisena kuin se on muiden kanssa.

ap

En pysty enää koskaan näkemään asioita niin kepeästi kuin aiemmin. Tuntuu kuin jokin verho erottaisi minut muista. Ainoastaan saman kokeneet pystyvät ymmärtämään.

ap

Huh. helpotti kirjoittaa. Pitäisi kai etsiä jokin vertaistukiryhmä.

ap

Vähän sama tunne täällä. Asun yksin ilman ystäviä. 4 lasten perheet kaukana. Meillä on hyvät välit. He jotenkin eivät ymmärrä miten sairas ja yksinäinen olen. En aina heille puhelimessa viitsi voivottaa. Niillä on omat työt, perheelämän pyöritykset. Kyllä lomillaan ja muulloinkin käyvät. En jaksa enempää.

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama tunne täällä. Asun yksin ilman ystäviä. 4 lasten perheet kaukana. Meillä on hyvät välit. He jotenkin eivät ymmärrä miten sairas ja yksinäinen olen. En aina heille puhelimessa viitsi voivottaa. Niillä on omat työt, perheelämän pyöritykset. Kyllä lomillaan ja muulloinkin käyvät. En jaksa enempää.

Samaistun. 💖. Todellisuudet ovat aivan erit. Joten aina silloin tällöin joudutaan venymään puolin ja toisin niin sanotusti samaan todellisuuteen, joka on epämiellyttävä todellisuus meille kaikille. Ja ymmärtäähän sen, että kun yrittää selviytyä töissä ja muualla niin yrittää sulkea pois mielestään asiat, joita ei jaksa. Lomilla sitten joustetaan puolin ja toisin. Silti jää jotenkin kaipaamaan aitoa ymmärrystä. Kiitos kommentista.

Joskus tuntuu, että positiivisuus voi olla toksista äärimmilleen vietynä.

ap

Jotenkin helpompi ymmärtää esimerkiksi tuntemattomien virkailijoiden suhtautumista, kun tosiaan ovat tuntemattomia. Ja yhteiskunnan muutenkin, kun olen omituinen. Mutta läheisten kohdalla on kivuliainta. He ja minä teemme kuitenkin parhaamme niillä voimavaroilla, joita meillä vielä on.

ap

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että mun aikakäsitys ja muiden käsitys ylipäätään mun elämästä on jotenkin vääntynyt jonkun positiivisuus-filtterin läpi, mun oikeaa olemusta ei kohdata. Raskasta. Tuntuu että läheiset kieltää mun sairastumisen eikä halua uskoa että olen pitkäaikaissairas.

ap

Mitä väliä muiden mielipiteillä on. Elä omaa elämääsi. Se on vapauttavaa.

Ryhdistäydy hyvä ihminen ja lopeta se läheistesi kiusaaminen. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan ja nuo "oireesi" ovat mielikuvituksesi tuotetta. Lopetat nyt heti sen ruikutuksen, niin tulet huomaamaan, että kaikki on vain draamaa, jotta saisit muiden huomiota.

Kokemuksia? Tänne aina rantautuu ilkeämielisiä ihmisiä.

ap

Läheisesi eivät taida kestää sitä että olet sairas. Heitä pelottaa että kuolet - siksi tuo positiivisuusharha. Pidä ap rohkeasti omat puolesi ja kerro suoraan kuinka sairas olet mutta ole asiallinen ja jämäkkä. Eli älä valita koko ajan vaan sano asiat kerran. Jos läheisesi eivät usko toista asia selkeästi ja pidä sen jälkeen etäisyyttä.