pieni tulitikkutyttö satuhan on todella ahdistava

lapsena ne oli ainoatsaan surullisia. Ei todellakaan mitään traumoja jäänyt. Tuollaisten satujen avulla on hyvä valmistaa lasta siihen, että maailma ei ole mikään lintukoto, vaan ikäviäkin asioita saattaa tapahtua. Esim. just tulitikkutytössä, jos jää yöksi tulipalopakkaseen nukkumaan niin tokihan sitä paleltuu.

että en yleensä sensuroi, mutta tuota en koskaan voinut lapselle lukea. Muut Andersenin sadut kyllä. Samoin Astrid Lindgrenin lyhyissä kertomuksissa oli pari tarina, jotka oli samantyylisiä.

En muista sitä lukeneeni

ja kyllä se oli traumatisoiva jo silloin. Karmeaa kurjuutta ja ulkopuolisuutta. Mutta ehkä se kehittää sitä kuuluisaa empatiakykyä.

Äiti moitti minua itkemisestä, koska kyseessä oli kuulemma ihan typerä satu, jonka vuoksi ei pidä itkeä.

Se on vaan niin surullinen tarina.

Lapset kokevat niiden kautta turvallisessa ympäristössä vaikeita tunteita ja oppivat näin kestämään ja käsittelemään ahdistavia asioita.



Sitä varten ne sadut on alun perinkin keksitty, lasten elämä on ollut menneinä vuosisatoina todella kovaa, ja onhan se sitä tänäkin päivänä omalla tavallaan.

Sitten tulee joku Disney ja latistaa ne.

Kaikki Grimmit, Andersenit, Lindgrenit ja Muumit lapsena kuulleena ja lukeneena pidän sitä hyvänä asiana. Saa harjoitella jännitystä, surua ja pelkoa turvallisesti. Ja onhan se helpotus ja ilo sitten vastaavasti yhtä voimakasta ja riemukasta.

Lapset kokevat niiden kautta turvallisessa ympäristössä vaikeita tunteita ja oppivat näin kestämään ja käsittelemään ahdistavia asioita. Sitä varten ne sadut on alun perinkin keksitty, lasten elämä on ollut menneinä vuosisatoina todella kovaa, ja onhan se sitä tänäkin päivänä omalla tavallaan.

Joten ihan hyvin voi sensuroida niitä lapsilta.

Itse luin alkuperäisiä Grimmin satuja ala-asteella, silloin ne meni. Mutta jos olisin pienempänä ne kuullut niin olisin pelännyt liikaa.

Lapset kokevat niiden kautta turvallisessa ympäristössä vaikeita tunteita ja oppivat näin kestämään ja käsittelemään ahdistavia asioita.

Sitä varten ne sadut on alun perinkin keksitty, lasten elämä on ollut menneinä vuosisatoina todella kovaa, ja onhan se sitä tänäkin päivänä omalla tavallaan.

krimit ne kamalia on.. Meillä oli lapsena molemmat satukirjat, ja ei kyllä anderseeneista mitään traumoja jäänyt. Kriminsatuja ei edes uskaltanut itsekseen lukea.

Luettiin juuri 5-vuotiaan kanssa Eemelin kootut metkut ja lopussa teki tiukkaa - mulle. Piti pitää pieniä taukoja kun itketti, vaikka tiesin että onnellinen loppuhan siinä on (viimeinen luku, jossa Aatu meinaa kuolla ja Eemeli pelastaan rengin hengen viemällä Aatun lumimyrskyssä lääkäriin henkensä kaupalla).



Poika kuunteli tarinan aika vakavana. Mutta luulen ettei Pienen tulitikkutytön lukemisesta tulisi mitään.

vaan monen lapsen kohtalona oli oikeasti kuolla nälkään ja kylmään. Se pieni nokipoika - laulukinhan kertoo ihan oikeasta nokipojan ammatista, jossa lapsi laskettiin puhdistamaan savupiippua. Ei monikaan tainnut aikuiseksi asti koskaan päästä.



Mä olen aika herkkä enkä esimerkiksi enää näin aikuisena lue hyvillä mielin esimerkiksi Eemeli-kirjoja. Pystyn liian hyvin kuvittelemaan, kuinka Eemeli seisoo verstaan nurkassa ja pelkää sydän tykyttäen, saako ovea hakkaava ja potkiva, huutava ja väkivaltainen isä sen oven auki vai ei. Mulla käy niin kovasti sääli tuota pientä poikaa joka ei ikinä tiedä saako remmistä ja mistä syystä.

muistan itekki.oli tosi kolkko ja ahdistava tarina toi... ja sit ruma ankanpoikanen ja hannu ja kerttu ja lumikki:S tuli kauhia olo.

tulitikkutyttöö ajattelin aina että herranjumala,ei saa mennä kotio ennenkö myyny ne tikut.ja sit se pimees ja kylmäs lämmitteli tikun valossa ja mummosa ilmesty:S huuuui

että vaikeatkin sadut opettavat juuri sitä empatiaa ja mielestäni myös usein tärkeitä arvoja. Mutta onhan ne aika hurjia, ainakin aikuiselle. En muista miten ne lapsena otin, mielestäni en niin surullisina.



Ihmettelin kyllä kun tässä lueskelin vanhaa Satuaarteita-kirjaa, jonka sadut olivat minusta lapsena aika tylsiä... Andersenin satuja mielestäni. Siinä oli satu prinsessasta ja sammakosta, ja oli se minusta aika outo. Prinsessa joutui pitämään lupauksensa ottaa sammakko puolisokseen linnaan asumaan. Illalla sammakko tuli tietysti prinsessan sänkyyn, prinsessa itki ja huusi mutta sammakko ei suostunut luopumaan puolisonasemastaan. Olisin kuvitellut että siinä olisi ollut joku sellainen loppu, että prinsessa pyytää anteeksi tai että sammakosta olisi tullut tyyliin prinsessan lemmikki, mutta ei.

on pervoo että eläin ja tyttö :S

eläinpornoo:S

Olen 44v ja osannut lukea n.40 vuotta. Itkin lapsena kamalasti pienen merenneidon ja tulitikkutytön kohtaloa. Pienelle lapselle saduissa saa/pitää olla onnellinen loppu.

Mitä en ymmärrä on Disneyn haukkuminen. Kaksin karkuteilla on riemastuttava seikkaluelokuva, Prinsessa ja sammakko myös. Ja mitä upein sankaritar on Urhean Merida. On vaan niin itseään ylentävää haukkua Disneytä.

Pieni tulitikkutyttö

Oli kauhean kylmä; satoi lunta ja ilma alkoi hämärtää; olikin vuoden viimeinen ilta, uudenvuoden aatto. Pakkasessa ja pimeässä asteli kadulla pieni, köyhä tyttö paljain päin, paljain jaloin.







Olihan hänellä ollut tohvelit jalassa, kun hän lähti kotoa, mutta siitä ei ollut suurta apua! tohvelit olivat kovin suuret, hänen äitinsä oli viimeksi käyttänyt niitä, niin isot ne olivat, ja rientäessään kadun poikki kahden kiitävän vaunun tieltä, oli tyttö pudottanut ne; toista tohvelia ei löytynyt mistään, toisen otti joku poika; hän sanoi että hän joskus käyttää tohvelia kehtona, kun itse saa lapsia.







Pieni tyttö taivalsi eteenpäin paljain, hentoisin jaloin, jotka vilusta olivat ihan sinipunertavat; vanhassa esiliinassa oli hänellä paljon tulitikkuja ja kädessä hän piteli yhtä punttia; kukaan ei koko päivänä ollut ostanut häneltä! kukaan ei ollut antanut hänelle ainoaa roposta; nälissään, viluissaan käveli pieni raukka katua. Kurjan näköinen hän oli! Lumihiutaleet putoelivat hänen pitkiin, keltaisiin hiuksiinsa, jotka niin herttaisesti kähertyivät niskassa, mutta kauneuttaan tyttö todella ei ajatellut. Kaikista ikkunoista loistivat kynttilät ja koko kadulla tuntui suloinen hanhenpaistinhaju; olihan uudenvuoden aatto, sitä tyttö ajatteli.







Nurkkaan kahden talon väliin, joista toinen ulottui kauvemma kadulle kuin toinen, hän lyyhistyi istumaan; pienet jalat oli hän vetänyt allensa, mutta häntä paleli entistä enemmän ja kotiin ei hän uskaltanut mennä, sillä eihän hän ollut myynyt yhtään tulitikkuja, eihän hän ollut saanut ainoaa killinkiä, isä olisi lyönyt häntä ja kylmähän oli kotonakin; ei ollut kuin katto pään päällä, sillä tuuli puhalsi huoneeseen, vaikka pahimpia läpejä oli koetettu paikata oljilla ja rääsyillä. Hänen pienet kätensä olivat miltei kangistuneet kylmästä. Oi, pieni tulitikku tekisi niin hyvää! Kunhan vaan uskaltaisi ottaa yhdenkin puntista, raapaista seinään ja lämmittää käsiä! Hän otti yhden, ritsis! Kuinka se risahti ja syttyi! Se paloi lämpöisenä, kirkkaana liekkinä, niinkuin pieni kynttilä, kun hän piteli kättään sen ympärillä; siinä oli kummallinen tuli; pieni tyttö luuli istuvansa suuren rautauunin edessä, jossa oli messinkihelat ja messinkireunus; tuli paloi niin kauniina ja lämmitti niin suloisesti; olipa se suloista! --Pieni tyttö oikaisi jo jalkansa lämmittääkseen niitäkin, --samassa sammui liekki. Uuni hävisi, --hänen kädessään oli pieni palanen palanutta tulitikkua.











Hän raapaisi uuden tikun, se paloi, se loisti, ja kun valo lankesi muuriin, kävi se läpikuultavaksi kuin harso; hän katseli huoneeseen, jossa pöytä oli katettu häikäisevän valkoisella liinalla ja hienoilla porsliniastioilla, koreasti höyrysi luumuilla ja omenoilla täytetty, paistettu hanhi; kävi vielä niinkin hauskasti, että hanhi hyppäsi alas vadilta, kammersi, kahveli ja veitsi selässään, pitkin lattiaa ja tuli suoraa päätä köyhän tytön luo; samassa sammui tulitikku eikä näkynyt muuta kuin paksu, kylmä muuri.







Tyttö sytytti uuden tikun. Hän istui mitä ihanimman joulukuusen alla; se oli vielä suurempi ja vielä enemmän koristettu kuin se, jonka hän lasioven läpi viime jouluna oli nähnyt rikkaalla kauppiaalla; tuhansia kynttelejä paloi vihreillä oksilla ja kirjavat kuvat, samallaiset kuin ne jotka koristivat puotien ikkunoita, katselivat häneen. Pienokainen ojensi molemmat kätensä ilmaan --samassa sammui tulitikku; tuhannet joulukynttilät nousivat korkeammalle ja korkeammalle, hän huomasi, että ne nyt olivat kirkkaita tähtiä, yksi putosi ja piirsi pitkän tulikaaren taivaalle.







,,Nyt joku kuolee!" sanoi pieni tyttönen, sillä vanha mummo, ainoa joka oli ollut hänelle hyvä ja joka nyt oli kuollut, oli sanonut: kun tähti putoaa, menee sielu ylös Jumalan luo.







Tyttö raapaisi taaskin tulitikulla muuriin, se levitti valoa ympärille ja keskellä valoa seisoi vanha mummo kirkkaana ja loistavana, lempeänä ja rakastavaisena.

,,Mummo!" huusi tyttönen, „voi, ota minut mukaasi ! minä tiedän että sinä olet poissa kun tulitikku sammuu, poissa kuten lämmin uuni, kaunis hanhenpaisti ja suuri, ihana joulupuu!" ja tyttö raapaisi kiireesti tulta kaikkiin tulitikkuihin, mitä puntissa oli, hän tahtoi pitää kiinni mummosta; ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin kirkas päivä. Mummo ei ikinä ennen ollut näyttänyt niin suurelta ja kauniilta; hän nosti pienen tytön käsivarrelleen ja ilossa ja loistossa lensivät he korkealle, korkealle; eikä siellä ollut kylmää eikä nälkää eikä tuskaa, --he olivat Jumalan luona.







Mutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen tyttö, hymy huulilla --kuolleena, paleltuneena vanhan vuoden viimeisenä iltana. Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, joka istui tulitikut helmassa; yksi puntti oli miltei loppuun poltettu. Hän on koettanut lämmitellä, sanoivat ihmiset; ei kukaan tietänyt mitä ihanuuksia hän oli nähnyt, missä loistossa hän ja vanha mummo olivat astuneet uudenvuoden iloon.

Sadut ovat olleen aikuisille kerrottuja tarinoita, eivät lasten juttuja! Suuri osa vanhoista tarinoista on todella vaikuttavia, ahdistavia, ja kertovat väkivallsta, hyväksikäytöstä, kärsimyksestä ja kuolemasta. Pahimmat pitää sensuroida, sillä lapset voivat todella traumatisoitua niistä.



Tunteiden käisittelyä tarinat opettavat, tietenkin, mutta eivät määräänsä enempää. Aina lapsen kehitystasolle sopivassa määrin.



Itsekin muistan oikein tunteneeni kauhua tulitikkutytön takia. Se kohtalo on aivan hirveä! Pystyin liian hyvin kuvittelemaan itseni sinne kadulle kuolemaan kylmään, yksin.

Prinsessa joutui pitämään lupauksensa ottaa sammakko puolisokseen linnaan asumaan. Illalla sammakko tuli tietysti prinsessan sänkyyn, prinsessa itki ja huusi mutta sammakko ei suostunut luopumaan puolisonasemastaan. Olisin kuvitellut että siinä olisi ollut joku sellainen loppu, että prinsessa pyytää anteeksi tai että sammakosta olisi tullut tyyliin prinsessan lemmikki, mutta ei.

???

Lapsihan kokee ja käsittelee kuulemansa oman ymmärryksensä ja kokemusmaailmansa pohjalta eli käsittää nuo sadut ihan eri tavalla kuin aikuinen. Siksi sensuroiminen on oikeastaan turhaa, parempi antaa mennä vaan - toki ikätasoisesti. Itse opin lukemaan viisivuotiaana ja luin sen jälkeen kaiken mitä käsiini sain. Onneksi kotona ei kielletty lukemasta mitään, jos luin aikuisten kirjoja alle kymmenvuotiaana, lopetin kyllä ihan itse, kun huomasin, etten ymmärrä niitä. Itsesensuuri toimi siis oikein hyvin.



Olen siis ihan itse ja omatoimisesti lukenut kaikki nuo sadut ennen kouluikää enkä tosiaankaan voi sanoa saaneni mitään traumoja. Kyllä lapsi ymmärtää, että on kyse paitsi saduista niin myös menneestä ajasta. Liika suojeleminen ei sekään ole hyväksi, viimeistään kouluikäisenähän lapsi sitten lueskelee iltapäivälehtien lööppejä marketissa jne. Ja se on sitten totisinta totta eikä mitään satua mitä siellä lukee, lapsihan ei noiden lööppien revittelevän tyylin taakse vielä näe.



Aivan toinen asia on sitten aikuisen oma kestäminen noita satuja luettaessa. En minäkään siihen vetistelemätä kykene, vaikka tarinat ovat tuttuja kymmenien vuosien takaa. Oman lapsen syntymä ainakin kymmenkertaisti jo ennestään yliherkän empatiataipumuksen...