Suhtautuminen introverttilapseen

Tuo ei ole introvertti vaan arka. Introvertti voi olla hyvinkin rohkea ja menevä.

Ujo on eri asia kuin introvertti. Älä lokeroi lastasi, vaan suhtaudu ihan normaalisti. 

Kunhan häntä altistaa sosiaalisille tilanteille ja antaa hänen olla niissä just niin niinkö parhaalta tuntuu, niin eiköhän se siitä

Lapsesi ei ole introvertti, vaan ujo/arka luonteeltaan. 

Ap ei hyväksy lastaan.

Meillä auttoi jonkinverran se, että pikkuveli on iloinen ja sosiaalinen. Kannustin esikoista, että kun pikkuveli on nyt menossa pyytämään Mikkoa* ulos, niin entä jos menisit mukaan. Usein lähtikin, kun ei itse tarvinnut soittaa ovikelloa. (Heillä oli samoja kavereita, joten asia oli ok veljelle ja Mikolle*.)

Vierailija kirjoitti:

Ujo on eri asia kuin introvertti. Älä lokeroi lastasi, vaan suhtaudu ihan normaalisti. 

Tämä. Introverttilapsi voi olla tietyissä tilanteissa hyvinkin sosiaalinen ja reipas mutta kaipaa jälkeenpäin yksinoloa ja aikaa omille puuhilleen.

Monien aikuisten on silti hankala sietää sekä ujoja että introverttejä lapsia. Lapsia ei siis nähdä yksilöinä vaan mini-ihmisinä, joiden tehtävä on viihdyttää aikuista. Lasten rajoja ei ole myöskään osattu kunnioittaa vaan suvuissa on monesti kiusattu juuri niitä hitaasti lämpeäviä ja vetäytyvämpiä lapsia esimerkiksi ottamalla väkisin syliin. Toisaalta aikuinen voi omalla käytöksellään vaikuttaa siihen, miten ujo lapsi häneen suhtautuu. Minä en ole varsinaisesti lapsirakas mutta monesti syrjäänvetäytyvämmät lapset hakeutuvat seuraani, koska en tunge heidän "reviirilleen", huuda kovaan ääneen tai pyri koskemaan väkisin.

Jätä lapsiparka rauhaan. T. Introverttiaikuinen

Mulla on tytär, joka oli pienenä aika lailla AP:n lapsen kaltainen. Päällepäin vaikutti nimenomaan ujolta ja osin sitä olikin, mutta enimmäkseen kyse on introverttiydestä, jota pienempänä ei toki osannut säädellä / tiedostaa sitä ja tulla sen kanssa toimeen. Me on annettu lapselle aikaa tutustua tilanteisiin rauhassa, ja myös päiväkotiin kerrottiin, että lapsi on joissain tilanteissa hyvinkin hitaasti lämpeävä. Tämä tuli toisaalta heille yllätyksenä, sillä toisissa tilanteissa lapsi on sitten hyvinkin reipas.

Tästä lapsesta kasvoi sitten nuori, joka on sosiaalinen, tulee toimeen muiden ihmisten kanssa, pelaa joukkuelajia ja on usein valittu joukkueensa kapteeniksikin. Muutti juuri toiselle paikkakunnalle urheiluharrastuksensa perässä, eli ihan uuteen ympäristöön uusien ihmisten keskelle juuri ja juuri täysi-ikäisenä.

Vastapainona sitten haluaa ladata akkujaan rauhassa yksinänsä välillä. Esim. urheiluleirien jälkeen on kotiin palattuaan suunnilleen linnoittautunut huoneeseensa ovi kiinni.

AP:lle siis ohje, että anna lapsen olla sellainen kuin on, ole tukena ja rohkaisuna. Kerro lapselle, että ei ole väärin jännittää uusia tilanteita ja uusia ihmisiä ja että saa rauhassa tutustua. Kannustuksella ja tuella hän hyvinkin voi oppia tulemaan toimeen piireidensä kanssa (on ne sitten ujoutta tai intorverttiyttä tai molempia yhtä aikaa).

Ap, ei kannata stressata. Luultavasti kasvaa tuosta hiljalleen. Meidänkin tyttö on enemmän tarkkailija, ei tykkää isoista sakeista. Kuitenkin rohkeutta alkanut tulla huimasti lisää iän myötä ja kavereita löytynyt. Tärkeää että vanhemmat hyväksyy, vaikka ympäristön aikuiset eivät. :)

MIKSI sen lapsen pitäisi sännätä heti riehumaan muiden sekaan tai juttelemaan vieraille ihmisille? Minusta lapsi on fiksu jos katselee ensin mihin on tullut.

Vierailija kirjoitti:

Meillä auttoi jonkinverran se, että pikkuveli on iloinen ja sosiaalinen. Kannustin esikoista, että kun pikkuveli on nyt menossa pyytämään Mikkoa* ulos, niin entä jos menisit mukaan. Usein lähtikin, kun ei itse tarvinnut soittaa ovikelloa. (Heillä oli samoja kavereita, joten asia oli ok veljelle ja Mikolle*.)

Parhaassa tapauksessa sä lyöt kiilaa lastesi väliin.

Mä olin aina se hankala lapsi, kun funtsailin ja kattelin vierestä. En syöksynyt suinpäin esille ja esiintymään. Hakemaan ihailua ja ylistystä, kuten veljeni.

Mä olin tosiaan se tumma möllö, alati iloisen veljeni taustalla. Mikset vois enemmän olla kuin veljes? Miksi sun on oltava noin hankala?

Lapsuudessa sisarkateus oli rumasti läsnä, kun hän oli helppo ja upea, mä en. Hän sai kaikkien aikuisten ihailun ja kehut. Mua ei edes huomattu.

Aikuisena ei olla kovin paljoa tekemisissä. Meillä ei yksinkertaisesti ole puhuttavaa tai yhteisiä mielenkiinnon kohteita.

Anna lapselle aikaa. Ihan konkreettisesti niissä tilanteissa, sekä siinä että kasvaa. Vuosien mittaan ujous, arkuus ja hitaastilämpiävyys useimmiten hellittävät.

Kunhan hyväksyt lapsen sellaisena kuin hän on ja pyrit tarjoamaan sosiaalisia kontakteja ja tilanteita sekä tuet niissä tarvittavassa määrin esimerkiksi juttelemalla miten sanotaan kun mennään soittamaan jonkun ovikelloa, miten sanotaan kun soittaa jollekin tai jonnekin jne. , niin hyvä siitä tulee

Pois mahdollinen stressi ja huoli, ne ovat täysin turhaa! Ihmisillä on jo syntyessään erilaisia temperamenttipiirteitä, eikä hitaastilämpenevä tarkkailija ole sen huonompi kuin superavoin tättähäärä. Kaikissa temperamentti- ja luonteenpiirteissä on omat hyvät ja huonot puolensa, eivätkä ne ole mitään kiveenhakattuja muuntumattomia juttuja, vaan ne muuttuvat kovasti lapsen ja nuoren kasvaessa. Kuusivuotiaat ja kuusitoistavuotiaata ja vielä kaksikymmentäkuusivuotiaat ovat ihan erilaisia! Ja muuttuuhan ihminen vielä aikuisuudessakin, ihan vanhoilla päivilläkin.

Jostain syystä yhteiskunnassamme ihannoidaan tällä hetkellä supersosiaalisia persoonia, mutta muista sinä osoittaa vahva hyväksyntäsi lapselle. Silloin hän pääsee kasvamaan ja kukoistamaan parhaalla mahdollisella tavalla omassa elämässään!

Mä olin tuollainen lapsi ja vielä aikuisenakin samat asiat saa menemään toisinaan lukkoon, mutta nykyään osaa ennakoida tilanteet ja suhtautua niihin. Älä ainakaan pakota tai painosta mihinkään. Muistan vieläkin miten kamalaa oli jos joku vähääkään vieraampi aikuinen yritti jututtaa tai jos joku puhui ääneen siitä millainen olin.