Työskentelen lasten parissa ja menetin lapseni. Kykenenköhän enää koskaan palaamaan töihin?

Minä olin 1,5v sairaslomalla ennen kun palasin takaisin töihin. Minulla kävi alan vaihtokin mielessä, mutta päätin sitten kuitenkin ensin katsoa onnistuuko paluu töihin ja se onnistui, vaikka vaikeaa se alkuun olikin.

Menetin myös lapseni viisi kuukautta sitten. Olin harjottelussa synnärillä silloin ja harjottelu tietty jäi kesken. Nyt vuosi jälkeen päin olen palannut takaisin samaan harjottelupaikkaan. Alussa ajatus kauhistutti, kun en muutakaan paikkaa yhtä läheltä saanut. Ensimmäinen viikko oli tunteikas ja kun kaikki kyseli miten vauvani voi.



Olen kuitenkin tyytyväinen että olen kohdannut nämäkin tunteet. Ja vaikka hoidan muita vauvoja en edes pysty vertaamaan heitä omaani. Minusta ei siis tunnu pahalta nähdä ja hoitaa muita vauvoja, eihän ne ole se minun pieni enkeli.



Mutta kannattaa kuunnella itseään ja omia tunteitaan. Aika auttaa. Voimia.

Sama voisi tapahtua myös töissä ollessani jollekin toiselle lapselle.



Tiedän, että alan vaihto olisi yksi vaihtoehto, mutta tämä on aina tuntunut minun alaltani ja siltä, että tätä haluan tehdä loppuelämäni.



Vielä tässä vaiheessa en ole valmis töihin palaamaan, selviän just ja just arjen rutiineista, mutta työpäivät tähän päälle olisi vielä liikaa.



Sen tiedän/olen selvittänyt, että alkuun minun on mahdollista tehdä esim. lyhyempiä päiviä tmv. Töissä meillä on kyllä hyvä ilmapiiri ja heiltä varmasti saan tukea jos/kun palaan työpaikkaani. Ainakin niin toivon, että olen vielä jossain vaiheessa valmis tekemään töitä lasten kanssa.



ap

kun menetimme lapsen. Hän oli jo kasvanut päiväkoti-ikäisestä aikuiseksi.



Muistan kuinka sairaslomalla ajattelin mahdollisuutta esim. kuinka lapset nähdessäni tulee mieleen kuinka minullakin kerran oli tuon ikäinen. Kuinka kestäisin sen siinä ajatellessa, vaikka muuten pystyisinkin olemaan itkemättä ja muistelematta pois mennyttä lastani.



Minulla oli jo ennen viimeistä suruviestiä työssä raskaat ajat lapseni sairauden ensin yllättäessä ja sitten, kun huomattin ettei aloitetut hoidot tehonneet. Päivästä toiseen piti toivoa paremmasta. Toivoa ei oikeasti ollut, vaikka ainahan tuntuu että jotain täytyy voida tehdä.



Jännitin työhön palaamista koska tiesin että aina kun joku työkavereista tulee käytävälä vastaan, halaa osanotot ja kyynelhän siinä vierähtää jos ei enemminkin. Mietin pystynkö lopettamaan itkuni jotta voisin olla lasten parissa.



Olin neljä viikkoa pois työstä.

Menin ihan sillä mielellä, että minua odottavat ihanat lapset työpaikalla, työkaverit ja paluu arkeen, vaikkakaan en unohda omaa lastani, mutten anna ikävän pilata sitä, mitä voin tarjota ja antaa nyt täällä oleville.



Onneksi työssä aika kuluu nopeasti, lasten kanssa tapahtumat ovat niin vaihtuvia, ilosia katseita ja hoivan tarvetta, joten sain työstää suruani omalla painollaan.



Joskus olen kuullut sanottavan -Työ on paras lääke. Kun aloitin säännölliset työmatkat kuten ennenkin, väsyin kuten ennenkin ja sain paremmin nukutuki, tunsin paikkani ja tarpeellisuuteni yhteiskunnssa, autoin perhettämme jaksamalla kun muilla oli niin vaikeataman perheenkin sisällä.



Sain lapseni eletyistä vuosista huolimatta pitää häntä liian vähän aikaa. Kukan ei tietenkään korvaa häntä, ilokseni lähelläni on omia lapsia sekä työn lomassa.



Ap, kun olet valmis palaamaan työhösi, olen varma että toisaalta helpottaa. Entinen arki auttaa eteen päin menossa, tietäen mitä on takana mutta huomaten mitä on tulossa; elämän jatkuminen ja siinä oleminen yhtenä pienenä siruna. Sinua ap ajatellen, vointeja.

Menetin lapseni ja olin poissa töistä vuoden verran. Yritin kaksi kertaa aiemminkin palata töihin, mutta sillon se oli vielä liian aikaista. Tuolloin vuoden päästäkin alku oli raskasta, mutta nykyään nautin taas työstäni, vaikka se välillä muistuttaakin lapsestani.



Voimia!

mutta voisitko suunnata muihin lapsiin sitä rakkautta ja huolenpitoa mitä tunsit omaa lastasi kohtaan, vai onko olosi vielä liian kipeä?

ts. oliko lapsesi samanikäinen kuin työsi lapset ja voisiko työssäsi tapahtua jotain vastaavaa kuin mihin lapsesi kuoli esim tapaturma?



Otan osaa.

ainakin jonkinlaisesta tilapäisestä järjestelystä. Esim. Helsingin kaupungilla voi vaihtaa päikseen töitä, eli kokeilla jotain ihan eri alaa tai eri tyyppistä omaa alaa. Olen itse raskaana ja mietin kyllä, että jos synnäriltä ei palaakaan elävän lapsen kanssa kotiin, niin ei olisi minkäänlaista toivoa palata takaisin normaaliin työhöni, johon sisältyy mm. raskaana olevien perheiden perhevalmennusten vetämistä. Sinuna juttelisin sen pomon kanssa ja kertoisin rehellisesti miltä tuntuu. Ei se asiakkaitakaan auta, jos työntekijä on heikolla tolalla.

Sun surusi on vielä niin tuore, että tuntuisi julmalta pakottaa sua työskentelemään lasten kanssa. Tuollaisesta ylipääseminen vaatii aikaa. Voisin kuvitella, että ehkä VUODEN päästä surun terävin pää olisi poissa ja voisit ajatella toisten lapsia objektiivisesti.



Voimia.

että älä kiirehdi. Menet töihin sitten kun koet olevasi siihen kylliksi vahva. Täytyy kuitenkin muistaa että se ensimmäinen askel, eka päivä, on jokatapauksessa kovin raskas vaikka olisitkin terve ja muuten kaikki olisi ok. Näin se vain on ja sitä päivää varten tarvitset voimia sekä tukea. Tukena kuitenkin voivat olla ne läheiset ihmiset kuten myös työkaverit. Avoimuus auttaa sekä sinua että työtovereitasi.

Sinun surusi on sanoinkuvaamaton eikä sitä kukaan voi käsittää eikä kokea puolestasi mutta muista että ne työtoverisikin ovat kokeneet tämän surun, toki omalla tavallaan, mutta uskon että heistä olisi jossainmäärin sinulle tueksi ensimmäisiä päivä silmälläpitäen.

Kliseeltähän se kuulostaa mutta arjen rutiinit eheyttävät. Olet kokenut sellaista mikä ei unohdu eikä sen kuulukkaan unohtua, mutta arki kulkee eteenpäin.

Vaikka työskenteletkin lasten parissa, huomaat että tosiasiat eivät muutu... ei lapsia pakoilemalla eikä niitä kohtaamallakaan, valitettavasti. Ehkä lasten suora ja pyyteetön ote elämään voisi olla jopa avuksi vaikka se näin tuntuukin vaikealta.



Muista että sinulla on ihmisä ympäirllä joiden puoleen voit aivan varmasi kääntyä ja tukeutua. Kaikkea ei voi kohdata ihan yksin.



Voimia sinulle.