Anteeksi ystävät, sukulaiset ja työkaverit

Anteeksi, että en ole pitänyt yhteyttä. Anteeksi, että katosin ja vetosin kiireisiin ja vauvakuplaan. Se kaikki oli kulissia. Näytin varmasti onnelliselta ulospäin. Omakotitalo, taloudellinen tilanne hyvä ja rakastava puoliso. Todellakin rakastava silloin, kun poti krapulaa ja anoi polvillaan anteeksi ja hyvitti lahjoilla ja lupauksilla juomistaan. Näin elimme vuosia. Läheisimmät sukulaiset tiesivät tilanteen, mutta eivät koko totuutta. Eivät niitä kurjimpia tilanteita, joissa lensivät niin tavarat, kuin kirosanat. Jopa fyysistä väkivaltaa oli. Itkin monet yöt ja töissäkin piti jaksaa käydä ja loppuajasta uuvuin, kun puolison juominen lähti käsistä. Olin 24/7 vastuussa lapsista ja kodista. Itkusta turvonnein silmin vein nuorimmaisen päiväkotiin ja laahustin töihin. Meikkasin pukuhuoneessa mustat silmänaluset ja join useamman kupin kahvia, että jaksoin tehdä töitä. Sitten oli pakko luovuttaa. Puoliso hoitoon, itse sairaslomalle. Psyyke ei kestänyt ja irtisanoin itseni. Vuodet kuluivat, löysin vähitellen itseni ja puolisokin löysi tasapainon elämäänsä. En siltikään ole toipunut, vieläkään. Toisinaan ahdistaa, itkettää. Maailma kaatuu päälle. Nousen ylös, jatkan. Nuo ajat mursivat minut. En jaksanut enää pitää yhteyttä kehenkään. En tehnyt sitä ylpeyttäni. Minulla ei vain ollut voimia. Toivun yhä, kerään voimia. Yritän jaksaa. Anteeksi vielä kerran.